Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2015

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Pidätkö monipolvisesta tarinasta, jossa aikatasot vaihtelevat? Kiinnostaako runsassisältöinen romaani, jossa tarina kulkee kolmea henkilöä seuraten? Vangitsevatko sinut henkilöt, joista et pääse kokonaan perille? Kiehtooko juoni, jota et voi arvailla? Kyllä-vastaajat: Yiyun Lin romaani Yksinäisyyttä kalliimpaa (suom. Helene Bützow, Tammi 2015) sopii luettavaksesi.

Beijingiläisessä naapurustossa asuvat ystävykset, poika Boyang ja tyttö Moran. He kaveeraavat hieman vanhemman neidon Shaoain kanssa. Shaoainin kotiin kortteeriin tulee orpotyttö Ruyun. Shaoain on piittaamattoman omahyväiseltä vaikuttava pirttihirmu, muiden ystävyydessä on vaihtuvia virityksiä, mutta varsinaisen jännitteen kiristää jäätävän outo Ruyun.

Shaoainille tapahtuu peruuttamatonta, siihen on jokin syy ja joku syyllinen. Tämä teko halkaisee henkilöt ja kerronnan. Romaanissa seurataan tapahtumia vuoden 1989 tienoilla, lisäksi pompitaan kolmen henkilön nykyhetken elämäntavassa – ja yksinäisyydessä.

Romaani on totinen, siinä on elämisen jomotusta, jota kärsitään naama peruslukemilla. Selityksiä henkilöihin ja tekoihin voi etsiä romaanin viittauksista kiinalaiseen kulttuuriin, kasvuoloihin ja kunkin henkilön kokemuksiin.

Yksinäisyys tulee salaisuuksien seuralaisena, ja salaisuuksista tulee yksinäisyyden kunniamerkki. Moranin sydämessä eli sitkeästi lapsekas, lapsellinen toive läpinäkyvästä maailmasta, ja kun Ruyun synkkä ja selittämätön salaisuus saarsi hänet yksinäisyyteen, hän sai esimakua tärvellystä elämästä. Hänellä oli joskus kuumeinen olo, mutta välillä häntä taas puistatti: yksinäisyys muuttuu harhaksi, jos yksinäinen ei ymmärrä tilaansa.

Siinä tuli tanakkaa asiaa Yksinäisyyttä kalliimpaa -romaanin teemoista: yksinäisyydestä, salaisuuksista ja kiinnekohdista etääntyneestä elämästä. Romaanissa on kerrassaan hienoa kerrontaa, ajatuksen ja kielen symbioosia, joka iskee sisuksiin.Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yksinäisyyttä kalliimpaa sysää minut kryptiseksi kirjakokemuskuvailijaksi, koska erikoinen läsnäolon ja erillisyyden ristiriita sekä tekstissä että kuvatuissa henkilöissä on minun pääkokemukseni. Kun olen saamassa otteen, se on heti paeta, ja olen silti vaikuttunut. Myönnän, että lukuprosessi on poikkeuksellisen raskas, mutta arvoituksellisuus pakottaa jatkamaan – vaikea romaani vaikeista henkilöistä vaikeiden tilanteiden merkitseminä.

Välittäminen, välttäminen ja velvollisuudet ovat ihmisiä toisiinsa kytkeviä asioita, joita romaanissa käsitellään monella tavalla. Ja sitten on tämä rakkaus ja sen ilmaisemisen vaikeus, puute tai kyvyttömyys ottaa vastaan. Ei ole helppoa, ei. Ehkä toivoakin on: yksinäisyyttä lempeämpi mahdollisuus olla olemassa jotakin varten.
_ _ _

Yiyun Li
Yksinäisyyttä kalliimpaa
Kinder Than Solitude
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 2015
romaani
394 sivua
Bloggaajakurkistus: Ullan luetut kirjat pitää teosta erinomaisena, Kirjallisia kosketuksia pitää kirjaa kulttuurisena herkkupalana ja Kirjojen keskellä kehuu taitavaa tarinaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Kun ojennan käteni kohti ovenkahvaa, en hetkeen – hyvin lyhyeen, läpitunkevaan hetkeen – tiedä, kuka minä oikeasti olen. Olenko näyttelijä, joka on esittänyt Poirot’n roolia neljännesvuosisadan ajan 70 televisioelokuvassa, vai olenko minä todella muuttunut tuoksi pikkumieheksi, jota maailma ja minä niin kovasti rakastamme? Mihin minä lopun ja mistä hän alkaa? Tuntuu kuin olisin unessa katselemassa minua omana itsenäni ja silti näyttelemässä Poirot’ta.

David Suchet on kirjannut vaiheensa superetsivän esittäjänä tunnollisesti ja kunnollisesti. Kunnianhimoinen luonnenäyttelijä avaa muisteloissaan Hercule Poirot ja minä (suom. Sirpa Parviainen Minerva 2015) huolellisesti, miten Poirotin hahmo syntyi ja kehittyi pitkän kuvauskaaren aikana.

Kiinnostavinta on se, miten Suchet on lähilukenut Dame Agatha Christien tekstejä ja haastatteluja ja miten näyttelijä on niistä poiminut pienintä yksityiskohtaa myöten hahmon olemuksen ja persoonan. Näyttelijälle on kunnia-asia, että hän tekee luomuksellaan oikeutta kirjailijan tekstille. Poirot on siten pohjamutia myöten analysoitu, tyylipuhdas näköispatsas, jonka kävelytyyli on harjoiteltu pennin kolikko kankkujen välissä.

Olen brittiepookkien fani, ja oletan, että olen nähnyt kaikki Suomen tv:ssä esitetyt Poirot-sarjan osat. Ihastelen niiden art deco -ympäristöjä, laadukasta puvustusta ja tyylikästä näyttelijätyötä. Juonet eivät ole mielestäni Christien jutuissa huippuvangitsevia, mutta filmatisoinnit ovat toimineet menneen maailman tuulahdusviihdykkeenä. Itse Poirot’n hahmon lumoihin en ole langennut, mutta olen kyllä pitänyt Suchetin luomaa hahmoa vakuuttavana. Näyttelijän kirja ei missään muotoa vähennä ihailuani sekä pääosan esittäjän pieteetillä rakentamaa henkilöhahmoa kohtaan että ITV:n panokseen luoda ajankuvaa ja laatudraamaa.Poirot ja minä

Luvalla sanoen Suchetin kirja on paikoitellen pitkästyttävä. Hän aloittaa tunteikkaalla jaksolla Porotin kuolemasta. Muuten teos etenee insinöörimäisen pikkupiirteisen kronologisesti. Hän luettelee tekijöitä ja joitain pikku yksityiskohtia tuotannoista. Luvattoman paljon tekstissä on toistoa ja kömpelyyksiä. Kertoja on ylen korrekti, ja sanoja on paljon kohteliaasti muotoillen mutta sisältö on kapea.

Suchet paljastaa yhtymäkohtia ja eroja itsensä ja Poirotin välillä. Muuten ei persoonasta irtoa paljonkaan paitsi rivien välistä. Sehän herättää tukun kysymyksiä. Esimerkiksi vaimonsa Suchet mainitsee usein siten, että rouva on herran roolitöiden apuri. Muuten Sheila on arvoitus. Miksi hän on jättänyt oman näyttelijänuransa? Miksi hän paneutuu miehensä harjoitusvastustajaksi roolien pänttäämisessä? Missä on muu perhe ja siviilielämä? No, myönnetään: kirjan on tarkoitus vain valottaa Poirot-työstöä, mutta yllätyn siitä, että saan näyttelijätyötään pinnallisesti tilittävästä kertojasta tylsän vaikutelman.

Valitsin kirjan kirjabloggaajien huhtikuun elämäkertahaasteen vuoksi. Muistelmistahan tässä lähinnä on kyse, mutta elämäkertaa kirjassa on Agatha Christien verran. Suchet kertaa joka sarjaosan kohdalla romaanin tai novellin ilmestymisestä tietoja ja reseptiota sekä Christien elämänvaiheita. Pikantteja yksityiskohtia ovat tiedot kirjailijan oman suhtautumisen muutoksista etsivähahmoonsa. Christie välillä kyllästyi koko keikaroivaan belgialaispulleroon. Vaarana oli, että minulle oli käydä samoin. En ole eturivin ihailija, siitä se johtuu. Uskon, että kirja uppoaa kunnon Poirot-faneihin, ja uskon, että kirja on kirjoitettu juuri sen uskomattoman seikan vuoksi, että tv-sarja on levinnyt kaikille mantereille ja miljooniin koteihin yli 25 vuoden ajan. Aika saavutus.
_ _ _
David Suchet
Hercule Poirot ja minä
Kääntänyt Sirpa Parviainen
Minerva 2015
muistelmat
367 sivua

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Lukuviikon loppukatsaus

Kuluneen viikon ajan kirjabloggaajat ovat esitelleet kokemuksiaan (lasten)kirjallisuudesta. Lukuviikko 20. – 26.4.2015 on luonnollisesti haasteen perusta.

En olisi lukija ilman lastenkirjallisuutta ja lukumalleja. Isäni ja setäni olivat luonnoltaan lukijoita, ja se siirtyi minuunkin. Alle kouluikäisenä odotin päivät isää töistä kotiin, jotta pääsin seuraamaan hänen vapaasti kertomiaan hölmöläistarinoita tai kuuntelemaan lempikirjojani kuten Nunnua, Kana Karoliinaa ja Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti. Setä puolestaan varmisti, että sain joululahjaksi vuoden kärkikirjan tai klassikon. Näin tuli tutuiksi muun muassa Lindgrenin Eemelit ja Tolkienin Lohikäärmevuori. Lukuintoilun nurjana puolena ahmimisiässä oli äidin epäily alkoholismin kaltaisesta kirjariippuvuudesta.

En usko, että perusta on miksikään muuttunut: tänäkin päivänä kipinä lukijaksi syttyy pääsääntöisesti kotoa. Tarvitaan vielä muutama mielikirja omassa kirjahyllyssä, ja lisäksi vaihtelua tuovat säännölliset kirjastovisiitit sekä kirjastonhoitajien viisaat lukuvinkit. Yhteinen iltasatu olkoon lainkaltainen läheisyysvelvoite, jotta sähköinen häly hetkeksi hiljenee ja antaa tilaa tarina-ajatuksille. Myös päiväkoti ja koulu voivat tukea kirjailoa ja opettajat johdatella mieltymyksiin sopiviin kirjoihin. Tästä on porttiteoria rakennettu: lukija on saatu kirjakoukkuun.Kirjakaappi

Harrastuksia on monenmoisia, lukeminen niistä yksi. Minut kirjallisuus on kasvattanut arvostamaan kielellä ilmaisun voimaa. Kirjallisuuden tarjoama mahdollisuus päästä ihmisen, elämän, kulttuurin ja ajan ihon alle on antanut korvaamattomia elämyksiä ja tukipuita maailmankuvan rakentamiseen. Siksi on helppo suositella lukuharrastusta. Vaikka elämä heittelee ja ajankäyttömahdollisuudet vaihtelevat, lukeminen lisää hyvinvointia vailla suorittamispakkoa.

Liitän lopuksi vielä koosteen lukuviikon postauksistani. Suuri osa on lapset/nuoret-osastoa, mutta viikon loppua kohti siirryin aikuispuolelle päätyen lukupiireihin. Lukuiloa!


 

Lauantaina Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja
Perjantaina Kari Hotakainen: Kantaja
Torstaina Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Keskiviikkona Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni: Maami mustikka
Tiistaina Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni
Maanantaina Kalle Veirto: Shell’s Angles & Jyri Paretskoi: Säbätalvi
Sunnuntaina lukuviikkovinkit.


 

Ompun blogissa on linkkejä muiden kirjabloggaajien lukuviikkosaaliiseen.Lukuviikko2014_logo_pieni

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Lukupäiväkirja

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Lukupiiriharrastus on monille tärkeä, ja piirejä on monenmoisia: julkisia, ohjattuja, vapaita ja pienen porukan omia. Suvi Ahola on perehtynyt aiheeseen tutkien, ja nyt hän on laatinut populaarikoonnin Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015).Ystäviä ja kirjoja

Voi ajatella, että jo luolaihmisten leirinuotiolla pidettiin lukupiiriä, kun joku kertoi tarinaa, ja sitä kommentoitiin. 

Lukupiiri-ilmiö ei siis ole uusi. Ahola linkittää kirjakeskusteluporukat yhdeksi vastaukseksi yhteisöllisyyskaipuuseen. Onkin oiva veto, että kirjan nimessä on ensimmäisenä sanana ”ystäviä”, vasta sitten ”kirjoja”. Totta kai toiminnan luonne edellyttää kiinnostusta kirjojen lukemiseen ja kirjakeskusteluun, mutta oleellista on, että lukukokemusta puretaan porukalla.

Käytännössä toiminta on hyvin monimuotoista.

Lukupiirit voivat syntyä spontaanisti tai ne ovat jonkun organisoimia. Kokoontuminen on suhteellisen säännöllistä ja vapaaehtoista. Kirjassa on kymmenen eri lukupiiriesittelyä, joissa kirjoittajina on itse osallistujat. Jälleen kerran kirjan otsikko osoittautuu osuvaksi: sen lisäksi, että piirit ovat erilaisia ja että kirjat yhdistävät osallistujia, monet kirjapiiriläiset ovat myös hitsautuneet kaverilliseen yhteistoimintaan, osa reissaakin porukalla.

Aivan uusinta kirjallisuutta suomalaisissa lukupiireissä ei yleensä lueta, sillä useimmiten luettavat kirjat halutaan lainata kirjastosta.

Ahola on Helsingin Sanomista tuttu kriitikko, ja hän hyödyntää kirjassaan laajaa kirjallisuustuntemustaan. Aholan yksi tavoite on tarjota kirjavinkkejä niin kirjapiiriläisille kuin muillekin lukijoille. Ahola on valinnut kymmenen eri teemaa, ja joka teemassa hän esittelee usean kirjan, yhteensä 42 teosta eri genrestä ja eri ajoilta.

Lukupiirit suosivat helposti kirjastosta lainattavia kirjoja eli ei niin tuoreita teoksia. Esittelyssä on kuitenkin useita viime vuosien uutuuksia, esimerkiksi uusin Finlandia-voittaja He eivät tiedä mitä tekevät, jota jonottaa pääkaupunkiseudulla tällä hetkellä yli 2000 toiveikasta lukijaa. Uutuuksien ja vähemmän uusien kirjojen tarjoaminen rinnan on paikallaan, sillä kirjan elinkaaren pidentäminen ohi markkinointikauden on tervetullutta.

Mietin kyllä, miksi kirjaesittelyissä on jonkin verran paljastavia juonenkulkukuvauksia. On niissä myös tarpeellisia lisätietoja kirjailijasta, hänen teoksistaan ja kirjan ominaispiirteistä. Kiinnostuksen herättäminen on varmasti tarkoituksena, ja pääosin se onnistuukin. Oletan, että Aholan kirjakatsaus voi lukupiireissä olla ekstrana virittämässä keskusteluja, siksi Ystäviä ja kirjoja -kirjaesittelyratkaisu on perusteltu. Tämän kirjan rinnalle sopii mainiosti myös vuosi sitten ilmestynyt 50 parasta kirjaa vinkkaamaan ja syventämään lukemista.

Lukupiirin keskusteluissa on aina esillä kolme elementtiä: arvottamista, analyysia ja rönsyillä.

Keskustelu on lukupiirien ydintoimintaa. Joskus joku alustaa, joskus saadaan kirjailija vierailulle, useimmiten jutellaan omalla joukolla asiasta ja sen vierestä. Aholan kirjan mukaan riidaksi eivät näkemyserot yleensä kirjapiireissä ylly, mutta on jopa suotavaa olla eri mieltä.

Ystäviä ja kirjoja jättää tunnetuuletuksen kirjapiiriläisille, sillä Ahola pidättäytyy esittelemiensä kirjojen hehkuttamisesta tai haukkumisesta. Valituissa kirjoissa on tietysti innostumisen pohjavire, koska niissä on lukupiiripotentiaalia. Myös kirjassa esiintyvät lukupiiriläiset luettelevat keskustelua ja suosiota herättäneitä kirjoja.

Ruoka kuuluu lukupiireihin.

Koska monet lukupiirit kokoontuvat vuorotellen osallistujien kodeissa, kirjojen kanssa huomiosta kilpailee hyvä ruoka. Siksi Aholan kirjassa on jokaisen käsitellyn teeman perässä reseptit lukupiirimenulle. Ruokaohjeet on poimittu kirjailijoiden kirjoista tai kirjapiiriläisiltä.

Ystäviä ja kirjoja -koosteen myötä voi herkutella konkreettisesti ja aineettomasti kirjoista. Kokonaisuus on moniääninen sekametelisoppa, mikä on linjassa monimuotoisen lukupiiriharrastuksen kanssa. Huomasin lukiessani bongailevani ideoita oman lukupiirini käyttöön ja vertailevani, mitä kirjassa mainittuja teoksia on jo piirissäni luettu. Taisi olla toivottu tulos!


 

Hetken harkinnan jälkeen heitän itsekritiikkini rippeet romukoppaan ja julkistan ensimmäisen kirjatrailerini. Se on tablettielokuvakoulutuksen harjoitustyö. Kiitos auliille kurssilaisille, jotka esittävät kirjapiiriläisiä, ja kouluttaja Marko Pohjosmäelle.

Kirjatraileri: Ystäviä ja kirjoja


Suvi Ahola
Ystäviä ja kirjoja
Avain 2015
tietokirja
214 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakaisen Kantaja-romaanin kansi on kuvaava. Tummalla pohjalla on hentoon pinkkiin vivahtava yksittäinen ruusu. Se sopii Kirjan ja ruusun päivään (23.4.2015) ja teoksen kylkiäiskirjarooliin. Kuva natsaa myös kirjan sisältöön, jossa syntyjä syviä veivaava päähenkilö työskentelee hautausmaalla ja koskettuu etenkin omaisittomista vainajista, joiden arkulle sossu kustantaa yhden ruusun. Timo Kalliota saattaa sama kohtalo odottaa, jollei hän rohkaistu askeltamaan romanssin suuntaan.Kantaja

Kantajassa on kirkas fokus. Minäkertoja on perimmäisten kysymysten äärellä: Mitä on elämä, elämätönkin elämä, ja vääjäämätön kuolema? Miten elää elämää, jolla on itselle tai jopa jollekin toisille merkitystä? Mitä on olla ilman läheisiä tai miten antaudutaan läheiseksi? Mikä on filosofeeraavan pohtijan ja hullun ero?

On tympeä sanoa, että kerronta on taattua Hotakais-tekstiä. On se, mutta en pidä tyyliä kuluneena. Lyhyt mitta sopii iskevälle virkerytmille, jossa lakonisesti avataan ajatukset ja toiminta. Sanomisen monimerkityksellisyys osuu, ja synkkyys repeää tasaisin välein lukijan virneeseen, vaikka kertojan totisuus säilyy. Kirjan herkkupaloja ovat päähenkilön muistokirjoitukset tuntemattomille vainaille. Tämän tärkeän tehtävän päähenkilö ottaa kantaakseen ymmärtääkseen siirtyä keksityistä elämistä aitoihin.

Henkilökuvaus on hallittua. Päänsisäisessä maailmassaan möyrivän päähenkilön puolelle käännyn nopeasti. Kiehtova henkilö on suntio, joka osoittautuu salaviisaaksi muutosagentiksi.

– Sä sovit tänne. Siis tälle palstalle. Moni määräaikainen ei pidä kuolleista. Sä oot melkein kuollut, mut mä sanon, että älä mee liian pitkälle. Sulla on elämä, näillä ei.

Tarina on kolkoista aineksista huolimatta lämmin ja inhimillinen. Kun kerrotaan yhden henkilön elämän taitekohdasta tällä tavoin, se lavenee allegoriaksi siitä, miten pysähtyneestä kuoleman odotuksesta voi kääntyä repaleisen, arvaamattoman ja takuita vailla olevan elämän puoleen.

Olen oikein tyytyväinen Kirjan ja ruusun päivän lahjakirjaan. Jos tyylistä ja teemasta pitää, suosittelen lisälukemiseksi hengenheimolaista, Petri Tammisen Meriromaania. Sen ehtii vielä huomenna (25.4.) ostaa kirjakaupasta niin, että saa Kantajan kylkiäiseksi.

­ _ _ _

Kari Hotakainen
Kantaja
Kirjakauppaliitto 2015
romaani
140 sivua
Kirjan ja ruusun päivän ilmaiskirja vähintään 15 euron kirjakauppaostoksesta.
Muissa kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Jokken kirjanurkka.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

SIBELIUS KUVAKIRJASSA

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikon ratoksi näemmä tartun sivistäviin lastenkirjoihin. On kyllä eduksi, että lapsille suunnatuissa kirjoissa olisi hulvatonta hulluttelua, mutta muunlaisiakin tunnelmia tarvitaan. Viihtyminen vetää lukunautintojen pariin ja innostaa kirjojen kuluttajaksi joka iässä, ja viihtyähän voi sekä riemun että tiedon parissa. Lukuviikkokirjoistani Maami Mustikassa on satuiloittelua ja puuhailua, Soiva metsä on puolestaan lastenkirja monin tavoittein.

Katri Kirkkopelto on kirjoittanut ja kuvittanut kuvakirjan Soiva metsä, jossa kahlataan suursäveltäjämme elämäntaivalta. Kehyskertomuksessa on Ainolassa vieraileva lapsenlapsi, jolle isovanhemmat, Jean ja Aino Sibelius, kertovat papan sävellysurasta.soiva metsä

Kertomustekstin lukeminen ja kuunteleminen kyllä edellyttää hyvää keskittymistaitoa, sillä teksti on melko asiapitoista. Siinä on välillä mukavaa rupattelevuutta, ja lapsipäähenkilö tekee lähestyttäväksi merkkihenkilön eletyn elämän kelailun.

Kuvitus on mielestäni elinehto tarinaan samastumiselle. Luonto- ja ympäristökuvat ovat kauniita, osin jopa hehkuvan satumaisia, kuten Ainolan puutarha. Tunnetut henkilöhahmot on pyritty säilyttämään näköisinä, ja joiltain osin niissä on jäykkää poseeraamista.

SibbeYksi kirjan tavoite on välittää tuleville polville Sibeliuksen suurmiesmerkitystä, joten kirja naksahtaa juhlavuoden teemaan. Merkittävä lisä kirjalle on sen mukana oleva CD-levy, jossa on levytykset kuudesta Sibeliuksen sävellyksestä. Ne ovat teoksia, jotka ovat myös kirjan tarinassa mainittu, joukossa tietysti Finlandia ja Valse Triste. Osa esityksistä on äänitetty Ainolassa, mikä lisännee tunnelmaviritystä. Kirja on siten mainio apu musiikkikasvatukseen: kertomukseen voi limittää musiikin kuuntelua. Kirjan lopussa on lisäksi pieni musiikkisanasto, joka pohjustaa tutustumista klassiseen musiikin termistöön.

Kirjoittaja on käyttänyt kunnioitettavasti lähdemateriaaleja, ja hän on tiivistänyt kirjan loppuosaan aukeaman mittaisen Sibeliuksen elämäkertakoosteen. Itse kuvakirjan kertomuksessa on aiheen painosta joitain kankeuden hetkiä, mutta kyllä kirjassa on myös tunnelmallisia kohtia.

Kaikkiaan on hienoa, että on lastenkirjallisuutta, joka kytkeytyy musiikkiin ja suomalaiseen kulttuuriperintöön. Kyllä tämän kirjan kanssa voi viettää lapsiseurassa monta kirjatovia ja sopivasti annostellen juhlia Sibeliusta, musiikkia ja suomalaista luontoa.
– – –

Kuvat ja teksti: Katri Kirkkopelto
Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa
Lasten Keskus 2015
kuvakirja
Mukana CD, jossa on kuusi Sibeliuksen sävelteosta, Nazig Azezian (piano) & Jussi Makkonen (sello).
Lainasin kirjan kirjastosta.
Haasteet: lukuviikko, elämäkerrat

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Musiikki

Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä

KIELEN- & KÄDENTAITOJEN ILOKSI JA TUEKSI

Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni ovat kolmisin koonneet joka kodin, eskarin ja alakoulun tarvekalun. Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015) on viehättävä sanataidekirja, joka viekoittelee harjaannuttamaan kielenkehitystä, mielikuvitusta ja kädentaitoja.

Lukuhetket ovat lapsen kokonaiskehityksen vuoksi arvokkaita. Niissä kehittyvät kieli- ja kuuntelutaito sekä kyky eläytyä. Maami mustikan sadut ovat sopivan pituisia ja tarinat hyvällä tavalla kirjavia. Ne sopivat hyvin vuodenkiertoon, ja niitä voidaan kytkeä monenlaiseen teemaan. Satujen aiheet ovat monimuotoisia: niissä syntyy ystävyyksiä, ne rohkaisevat selviytymään ja niissä on elämäniloa. On myös mukavaa, että saduissa kerrontatapa vaihtelee. Ote on samastuttavan arkinen raikkaalla tavalla.

Maami mustikka koostuu seitsemästä sadusta, joiden jälkeen on satuun pohjautuvia tehtäviä. Lapsilähtöisissä satutehtävissä kieli-iloitellaan tai ryhdytään eri aisteja virittävään toimintaan, vaikka lauluihin tai leikkeihin. Lisäksi joka satuun on teemaan sopiva askarteluohje. Toiminta- ja askarteluohjeet ovat lyhyitä ja osuvia, joskus niissä on väljää revittelyä tyyliin ”sekoita tyhjään jugurttipurkkiin töräys liimaa ja saman verran maitoa”.

Kirjan johtoajatus on tavallaan ohjeistettu vapaus. Aikuinen voi järjestää melkoiset sanataidebakkanaalit, sillä sadut tehtävineen ovat innostavia ja kekseliäitä. Tehtävät ovat kuitenkin sen verran vaativia, että pienten kanssa pitää itse ideoida simppeleitä sovelluksia. Sanataideopetuksen tueksi kirja on kerrassaan hieno eskari- ja alakouluikäisille, ja kokonaisuus mielestäni vastaa tekijöiden esipuheessa ilmaisemaa tavoitetta: ”Tehtävien avulla lapsi pääsee syventämään tarinaa sekä kasvattamaan luetusta sadusta oma ja uutta.”Maami mustikka

Kuvitus on tärkeä osa kirjaa. Minulle kansi tuotti lämpöailahduksen kaukaa menneisyydestä, ja se vahvistui muiden kuvien parissa. Kuvitus muistuttaa lapsuuteni suosikeista, Nunnu-kirjoista. Hahmo- ja värimaailma lähestyy Oili Tannisen käden jälkeä. Plagioinnista ei ole kyse, tunnistan vain samuutta. Toivottavasti Maami mustikka jättää sen käyttäjille samanmoiset ilomuistot kuin Nunnu minulle. Satupuuhailuun kirja ainakin antaa mieleen painuvat mahdollisuudet.
_ _ _
Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni
Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä
Bazar 2015
81 sivua
Seitsemän satua ja niihin mielen, kielen ja käden askareita.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Reader, why did I marry him? -blogissa on linkkejä lukuviikon kirjablogijuttuihin.

Lukuviikko muistuttaa kirjojen lukemisen merkityksellisyydestä. Etenkin lasten ja nuorten kannustamista  kannattaa korostaa: tulevaisuden lukutaitajien kasvualustaa lannoittamaan!

Lukuviikko muistuttaa kirjojen lukemisen merkityksellisyydestä. Etenkin lasten ja nuorten kannustamista kannattaa korostaa: tulevaisuden lukutaitajien kasvualustaa lannoittamaan!

 

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni

Kuu viettää syntymäpäivää. Se ei selviä, minkä ikäinen tai mitä sukupuolta hän on. Se tulee selväksi, millainen voi olla sateenkaari- ja apilaperhe, ja se, että ratkaisevinta on rakkaus ja hyvä tahto. Tekstin on kirjoittanut Tittamari Marttinen ja kuvitus on Aiju Salmisen: Ikioma perheeni (Pieni Karhu 2014).Ikioma perheeni

Kertomus on kompakti yhdenpäiväntarina. Samalla kun kerrotaan synttäripäivän sympaattiset sattumukset, kuvaillaan lapselle sopivalla tavalla, millä tavoin homovanhemmat voivat saada lapsia ja miten sukupuoli ei ole määrittävä tekijä hyvälle huolenpidolle. Lisäksi transsukupuolisen kummin avulla vahvistetaan itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on.

Minun on myönnettävä, että opetusosuudet ovat kovin päälle liimattuja. Samalla ymmärrän, miksi niin on, sillä on paikallaan, että suoraviivainen tapa ilmaista asiat hälventää normipoikkeavuuksien kummastelua. Kauniisti kertojalapsen suulla avataan erilaisuuden suhteellisuus:

Kerran eräs poika ilkkui minua siitä, että perheeni on erilainen kuin hänen perheensä. Ihmettelen, mitä ilkkumista siinä on. Minä rakastan ikiomaa perhettäni, mutta minusta on kivaa se, että kavereiden perheet ovat toisenlaisia. Jollakin on yksi äiti tai yksi isä, jollakin yksi molempia, jollakin on isä ja äitipuoli tai äiti ja äidin poikakaveri… Olisi kummallista, jos kaikkien perheet olisivat samanlaisia. Emmehän me ihmisetkään ole.

Kuvitus on selkeä, ja tyylitellyt hahmot korostavat neutraalia linjaa. Värimaailma on retrohenkinen. Sellainen mielenailahdus päässäni vilahtaa, että kuvitus on ehkä hitusen nuoremman väen tyylistä kuin tarinaan uppoutujat. Villi veikkaus on, että viskari-eskari-ikäisiin kertomuspituus jo iskee. Kirjaa voi hienosti käyttää kaikenikäisille puheeksi ottamisen avuksi sateenkaariperheasioissa. Ikioma perheeni on ihmisen asialla tasa-arvoisen lämpimästi ja välittäen. Ei ihme, että se sai vuoden 2015 Arvid Lydecken -palkinnon.
_ _ _
Tittamari Marttinen & Aiju Salminen
Ikioma perheeni
Pieni Karhu 2014
kertomus lapsille (ja aikuisille)
43 sivua
Muissa blogeissa mm.
Kirjanurkkaus tykkää mutta toivoo arkista sateenkaarilastenkirjaa sekä huomauttaa aiheellisesti yhdestä kuvavirheestä.
Mitä silmät ei nää… suosittelee kirjaa joka perheelle, vaikka kirjassa on tukuttain asiaa.
Lastenkirjahylly esittelee palkintolausunnon ja linkkaa positiiviseen HS-arvioonsa.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Shell’s Angles ja Säbätalvi

Lukuviikko2014_logo_pieniLukuviikko (20. – 26.4.) kierähtää käyntiin. Sitä vietetään etenkin lasten ja nuorten lukuinnostamisen vuoksi, mutta sopiihan se kaikenikäisten teemaviikoksi. Valikoin silti esittelyyn kaksi nuorten miesten romaania, sillä huoli etenkin poikien lukemisesta on kasvanut vuosi vuodelta. Viime aikoina on todisteltu, että joka kahdeksannen pojan lukutaito ei riitä jatkokoulutukseen. Siksi lukuharrastuksen normalisointi, mediaseksikkyys ja tavoiteltavuus pitäisi korottaa korkealle.

Valitsemissani kirjoissa on hämmästyttävästi samanlaisuuksia. Jyri Paretskoin Shell’s Angles sai Topelius-palkinnon viime vuonna, Kalle Veirton Säbätalvi tänä vuonna. Kummankin kirjan on Karisto kustantanut. Kummassakin romaanissa sählätään mopolla siten, että siitä riittää setvittävää. Säbätalvessa törttöily on käynnistävä tekijä, Shell’s Angles -kirjassa se on päättävä ja jatko-osaa valmisteleva aines. Kummassakin romaanissa on hyvähenkisten kavereiden keskeistä hengailua ja jutustelua sekä sykähdyttävä romanssin syttyminen. Perheissäkin sattuu ja tapahtuu, ikäviäkin. Silti nämä kaksi romaania välittää eteenpäinmenon rohkaisevaa sanomaa.

Kirjojen hieman erilaiset kohderyhmät johtuvat päähenkilöiden iästä. Shell’s Anglesin Henri ja kaverit ovat kahdeksasluokkalaisia mopopoikia, ja Säbätalven Einari on parikymppinen, lukiota lopetteleva salibandyammattilainen. Murkkupoikakertomus iskee samanikäisiin, ja täysi-ikäisen urheilijanuorukaisen tarina sopii urheilusta ja aikuistumisesta kiinnostuneille kutakuinkin samanikäisille. Valitan, ei erityisen yllättäviä yleisömäärittelyjä.Shell & Säbä

Minä kyllä luin nämä kaksi kirjaa kakistelematta. Kerronta kulkee kummassakin kikkailemattomasti, helposti seurattavasti. Veirto ilahduttaa minäkertojan ennakkoheitoilla. Paretskoi etenee kronologisesti ja liittää mukaan joitain Henrin päiväkirjamerkintöjä. Ihastelen etenkin vaivatonta dialogimeininkiä, ja verbaalia letkauttelua on mukava seurata. Sen seassa on aidosti vakavia aiheita ja elämänkohtaloita, ja ne osataan ujuttaa luontevaksi osaksi tarinointia. Nätisti ja yllättävän helläkätisesti kuvataan rakastumista, etenkin Säbätalven melkoisen poikkeuksellisesta tilanteesta versovaa suhdetta. Kovin syvällisesti ongelmiin ei porata, pääosa on kovinkin jokapäiväistä eteenpäinmenoa. Juonen draaman kaari on silti hyvin hallussa: sopivasti sattuu ja tapahtuu. Humoristisia kommelluksia kertyy niitäkin, enemmän kyllä murkkukertomuksessa.

Kummassakin kirjassa päähenkilöt ovat kunnollisia, ja kotiväki tukee ja kannustaa. Sivuhenkilöissä on kirpaisevia kohtaloita ja kovia kotioloja. Viehättävästi ja rehdisti nämä tavispojat hoitavat ihmissuhteitaan. Itse asiassa huomaan tykästyväni siihen, että aika arkisesta touhuilusta kimpoaa kivaa nuorisokirjallisuutta. Uskottavalla tavalla nämä ihan tavalliset tyypit tekevät virheitä, onnistuvat, töppäilevät taas ja katuvat. Tehtyä ei saa tekemättömäksi mutta sen kanssa eletään. Siinä on helppo lukijan myötäelää, ottaa opiksi ja uskoa ihmiseen.

Toivon, että nämä kirjat kuluvat mopo- ja säbäpoikien käsissä. Uskonkin jokusen luku-untuvikon intoutuvan lukijoiksi. Valitettavasti uskon myös, että romaanimittaiset, verbaalinäppäryyttä edellyttävät kirjat jäävät lukematta juttuni alussa mainitsemaltani noin 10 prosentilta ja vielä useammalta lukemiseen nurjasti suhtautuvalta pojalta (ja tytöltä), sillä kokemukseni mukaan parisataasivuiseen tekstiin keskittyminen on yhä useammalle nuorelle ylivoimainen tehtävä. Nyt onkin lukijan mentävä aukko selkokirjoille ja hieman yleiskieltä helpommille, vetäville, jännittäville ja hauskoille teksteille. Ei mikään pieni haaste. Kuka lähtee tekemään?

– – –
Jyri Paretskoi
Shell’s Angles
Karisto 2013
nuortenkirja
218 sivua

Kalle Veirto
Säbätalvi
Karisto 2014
nuortenkirja
253 sivua

Ostin kirjat.

Lukuviikon varrella postaan lähinnä lastenkirjoista. Reader, why did I marry him? -blogiin kerätään linkkejä lukuviikon lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Kirja ja ruusu 2015

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Lukuviikkovinkit

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015.

Mitä ostaisit Kari Hotakaisen Kantaja-kirjan kylkiäiseksi? Tai näin päin: saat Hotakaisen kylkiäiskirjan Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. (ja kahtena seuraavana päivänä), kun ostat kirjakaupasta vähintään 15 euron arvoisen kirjan. Huhtikuinen lukuviikko muistuttaa kirjojen lukemisen hyvistä vaikutuksista, ja kirjan ostaminen (edes) Kirjan ja ruusun päivänä tukee sitä, että Suomessa kannattaa kirjoittaa, suomentaa ja kustantaa kirjoja. Sen vuoksi ehdotan ostoslistalle muutamia alkuvuoden kiinnostavia kirjoja.

Kotimainen kerrontakolahdus

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaanissa (Otava 2015) kapteeni Huurna haaksirikkoutuu maailman merillä – konkreettisesti ja allegorisesti. Näille merireissuille on kuvaavaa, että moni seilaaminen päättyy kävelyreissuun Tukholmasta Askaisiin. Tämä elämäntaitoromaani on kuolemanvakava olematta tosikko, sillä tiukat tilanteet kultautuvat hykerryttävin hippusin. Osui ja upposi.

Kerroksellinen perhetarina

Laitila KälvemarkTiina Laitila Kälvemarkin sukutarina Karkulahti (WSOY) on romaani, jossa on kerroksia kerrakseen. Ei parane säikkyä sitä, että aikatasoja vaihdellaan, henkilöiden ajatuskuluista siirrytään toisiin, symboliikkaa ja kielikuvia tunkee ruuhkautuen ja aiheena on tulehtuneet perhesuhteet ja menneisyyden heijastuminen – no – kaikkeen. Karkulahti jatkaa synkkien suomalaistarinoiden traditiota, mutta lukukokemus ei millään muotoa masenna. Kieli ja kerronta ovat taitavasti punottuja, niissä yhdistyvät tunne ja äly. Taitavaa ja tehokasta.

Unohduksesta menestykseen

StonerJohn Williamsin romaani Stoner (1965, suom. Ilkka Rekiaro, Bazar 2015) on elämys henkilövetoisen proosan ystäville. Se on kirkas kuvaus yhden ihmisen elämästä. Päähenkilön toiminta ja tunnelmat on vangittu havainnollisesti, eläytymiseen houkuttelevasti. Tässä romaanissa on hyvällä tavalla vanhaa kunnon kerrontaa.

Historian hahmotukseen

Kamila ShamsieKamila Shamsien Jumala joka kivessä (suom. Raimo Salminen, Gummerus 2015) on kerronnallisesti näppärä ja tarinaltaan monipuolinen romaani ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä muutama kymmenen vuotta eteenpäin. Brittineidon kypsyminen itselliseksi ammattinaiseksi on romaanin yksi säie, toinen on kahden nuorukaisen elämä kolonialistisessa muslimikolkassa (nykyinen Pakistan). Tunnelmassa ja kerronassa on imua. Shamsien kirja on yksi Baileys-palkintoehdokkaista (ks. Ompun blogi).

Lempeä, ystävyyttä, ihmisiä

unnamedSadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015) on viihdyttävä ihmissuhderomaani englantilaisista nuorista aikuista 1960-1970-luvuilla. Romaanissa on itsensä etsintää, mutta siinä on myös viehättävästi toisten löytämistä. Koukuttava ja osuva kerronta kannattelee kokonaisuutta.

Nuorille miehille ja naisille

Kalle VeirtoTopelius-palkittu Kalle Veirton Säbätalvi (Karisto 2014) on viihdyttävä kehityskertomus, joka uskoakseni sopii nuorille ja aikuistuville sukupuolesta riippumatta. Järin syvälle ei sieluja siinä kouraista, mutta minäkerronta tavoittaa vaivattomalla tavalla kunnollisen urheilijapojan mielenliikkeet, kun töppäilyn jälkeen on aika kuroa elämää kasaan ja edetä. Erikoisuutena on käytännöllinen rakkaussuhde. Sympaattinen nuorisokuvaus siis.

Satupuuhaa

Peltoniemi&NuotioEppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni ovat koonneet mainion kokonaisuuden Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015). Se koostuu seitsemästä sadusta, ja joka satuun on tehtäviä liittyen muun muassa sanataiteeseen ja kädentaitoihin. Raikkaalla tavalla sadut saadaan elämään ja lukijoita-kokijoita houkutellaan keksimään itse. Koska ihminen ei ole koskaan saduille yli-ikäinen, tarjoan myös vaihtoehdon aikuiseen makuun: Sari Peltoniemi on loihtinut fabulaa kirjaan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014).

Eiköhän näistä vinkeistä joku nappaa Hotakais-kylkiäiseksi. Tai jokin muu. Onkohan Aki Ollikaisen uutuus jo ilmestynyt? Sen ajattelin hankkia tai… Tulevan lukuviikon aikana julkaisen blogissani lähinnä juttuja lasten- ja nuortenkirjoista, sillä Lukuviikon henkenä on kannustaa tulevia lukupolvia kirjojen iloihin.Kirja ja ruusu 2015

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Pohojalaanen jäyhyys ja sen taakse kätkeytyvät järistykset saavat nyt ilmiasunsa venäläisin vivahtein. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti (WSOY 2015) kaappaa ratkomaan yhden talollisperheen arvoituksia.

Miten paljon tapahtuu kaiken aikaa, mahdottomia, kohtuuttomia, ilman että kukaan kysyy miksi, ilman että kukaan sanoo ei. Ihmiset vain leikkaavat leipää ja keittävät teetä ja lukevat sanomalehteä sähkölampun valossa, kampaavat tukkansa ja sylkevät katuun, nousevat linja-autoon, jonka päätepysäkki on tuntematon.

Paljon tapahtuu piilossa ränsistyneessä Karkulahden talossa, jonka pihapiiri on peltojen ympäröimä, lähellä on matala lampi, Rooppi, ja etäämpänä mereen virtaava joki. Kävelymatkan päässä on kylän muita taloja, sukulaisiakin, joihin pidetään etäisyyttä. Taloa isännöi jäyhä Jaska, joka on tuonut taloon venäläisvaimon, Veran. Heillä on pieni Anna-tytär. Nurkissa luuhaa Jaskan vammainen Velipuoli. Koko huushollia hallitsee peräkammarin petissä viruva äiti-anoppi, Elisabet eli Liisa. Haastava on perhetilanne, etenkin kun kyläkunnassa elää isonvihantakainen venäläisinho ja muut kaunat kaupan päälle.Karkulahti

Romaani keskittyy kolmen polven naisiin. Vanhus-Elisabetin harhaileva mieli purkaa kohtaloa, johon kuuluvat rakkaudeton lapsuus, palo naapurin perheeseen, luvaton lempi, kolme lasta, joista vanhin on karannut, nuorinta hyljeksitään ja keskimmäinen yrmyilee ja kahlitsee perhettään. Vera-miniää tukkivat tunnetulpat. Hän on jättänyt taakseen venäläiskylän ja jotain oleellista, sitten takapakkien jälkeen hän on ajautunut Pohjanmaalle. Pieni Anna-tytär kasvaa edellisten polvien menneisyyden painamana.

Vaikka asetelma ei ole omaperäinen, salakavala juonenkuljetus vetoaa minuun, samoin alusta asti kalvava tunnelma. Jännitettä tehostaa romaanin rakenne, jossa kolmen henkilön kautta seurataan mennyttä ja nykyistä. Nykyisyys on vuodessa 2006, ja siirtymiä on vuosiin 1987, 1996 ja 2001, ja niiden lisäksi henkilöiden ajatukset liukuvat muihinkin merkityksellisiin aikoihin ja hetkiin.

Joki virtaa jossakin, vaikka se ei näy.

Menneisyys on kaiken pohjavirta. Henkilöissä virtaa ajatuksia, kokemuksia ja tunteita, joiden hallitseminen ja kätkeminen on raskaaseen päivätyöhön verrattavaa. Teot ovat kulmikkaita, ne kolhivat.

Vallankäytön kuvaus on hyytävää. Etenkin Elisabet on taitava myrkynkylväjä, ja Vera oppii passiivisaggressiiviseksi. Näistä naisista versoo romaanin ydinteema – äitiys – ja siihen liittyvät ristiriitaiset, kipeät ja kipua levittävät tunteet. Rakkaus ja etenkin sen puute tai taitamattomuus ilmaista tunteita kietoutuvat niin äitiyteen kuin myös muihin perhesuhteisiin. Romaani on täynnä tunteita, vaikkei niitä juurikaan pueta sanoiksi.

Pisarat takovat päätyikkunaan kuin kesken jääneet lauseet.

Karkulahden kiehtovin puoli on vaihteleva kieli. Murre on yksi tekokeinoista. Kuvallisuus, vertausten käyttö ja havainnollisuus tekevät tekstistä elävää. Toisaalta hyödynnetään myös töksähtelevyyttä. Rytmin vaihtelut tukevat henkilöiden tempoilevuutta.

Kolmen polven naisilla on oma sanastonsa, ja ne kaikki istuvat hahmojen ikään, taustaan ja tilanteeseen. Pidän niistä kaikista: ne korostavat henkilökuvausta. Annan lapsimaailma leikkeineen ja satuhahmoineen vastakohtana kodin kireälle ilmapiirille on koskettava. Veran kovia kokeneen ja syyllisyyttä hautovan muuttajanaisen tilanne on ymmärrettäväksi loihdittu. Elisabet/Liisa on vähintään yhtä kaksijakoinen kuin nimensä.

Karkulahti on hyvällä tavalla hidaslukuinen, sillä kieli ja rakenne vaativat herpaantumattomuutta. Keskeisten henkilöiden tarinaa pitää koota vihjeistä ja nopeasti vaihtuvista pätkistä, jotka loppupuolella loksautetaan paikoilleen. Siispä päätökseen pääseminen palkitsee, ja siksi Karkulahti on minusta yksi kevään kiinnostavimpia kotimaisia. Kerroksia kirjassa riittää niin rakenteessa, kielessä, henkilöissä kuin tarinassakin. Loppuhistoriikki ja runo tirvaisevat vielä lisätasot.

Roopin keskellä on syvä kohta, jossa jalat eivät melkein yltä pohjaan. He kaivavat eniten sieltä.

Synkissä vesissä romaanissa ryvetään, ja osuvasti keskeissymbolina on mutainen rutakko, Rooppi. Sen ympärillä tapahtuu ratkaisuja. Symboliikkaa romaanissa on runsaasti. Kovat ja painavat kivet ovat osoittelevia vertauskuvia Veran tilanteesta. Kaarna on Liisan voimamateriaali, ja syykin selviää. Lapsi puolestaan etsii aarretta. On sen löytäminen mahdollista: mudasta saattaa erottaa kullankimalluksen. Siis toivoa on Karkulahdenkin väellä, kuitenkin. Ja meillä muilla. Kevät koittaa kaikille.

Kevät tanssii sinun silimien eessä viheriäisessä mekossaan. Se soittaa huilua ja viulua ja kaikkia ihania soittimia mitä maailmassa on.
Sinä katoat sen perrään.
Sinä etit sille aartteen.

_ _ _
Tiina Laitila Kälvemark
Karkulahti
WSOY 2015
romaani
327 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi: Annelin kirjoissa korottaa kirjan vuoden huippuihin kuuluvaksi, Lumiomenasta kirjalija on loistava kirjoittaja, ja Mari A:n mielestä moninaiset kerrontalangat solmitaan hyvin yhteen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava 2015, suom. Juhani Lindholm) on kertomus perheoikeuden tuomarin parisuhdekriisistä ja sen keskelle osuneista oikeusjutuista, etenkin yhdestä. Kuusikymppinen Fiona-tuomari tekee päätöksen Jehovan todistajiin kuuluvan nuorukaisen verensiirrosta, ja kohtaamisesta lähes täysi-ikäisen Adamin kanssa seuraa odottamattomia.

Lapsen oikeus on inhimillisesti notkahteleva moraliteetti. Käsittelyssä ovat tuomaroinnin ja muun ihmiselon etiikka sekä oikeudenjaon sattumanvaraisuus, sillä yksilöön ja perheeseen liittyviä peruuttamattomia päätöksiä tekevät yksittäiset ihmiset. Kultivoitunut ammatti-ihminenkin on vain ihminen, välillä vakaa, välillä ei. Vaikka faktat ovat kaikille samat, eri henkilöt tulkitsevat ja ratkaisevat ne eri tavoin. Tätä McEwan pyörittelee taitavasti.

Perheoikeus teki työtään. Oli pelkkää tilastollista sattumaa, että Fionan kohdalle osui niin paljon avioriita-asioita. Ja yhtä lailla sattumaa oli, että hänellä oli samaan aikaan omakin avioriita. Hänen toimialallaan ei juuri langetettu vankeustuomioita, mutta joutohetkinä hän yhtä kaikki ajatteli että passittaisi linnaan kaikki ne, jotka lastensa kustannuksella halusivat nuoremman vaimon, rikkaamman tai vähemmän tylsän aviomiehen, uuden asuinympäristön, uudenlaista seksiä, uudenlaista rakkautta, uuden näkökulman maailmaan, mukavan uuden alun ennen kuin oli myöhäistä. Silkkaa nautinnonhalua. Moraalista kitschiä. Hänen oma lapsettomuutensa ja tilanne Jackin kanssa loihti ilmoille tällaisia päiväunia, joita ei tietenkään pitänyt ottaa vakavasti.

Porvariston hillitty charmi arkkitehtuuri-, klassikko- ja muine kulttuuriviitteineen sysää tarinointia elitistiseen suuntaan. Luokkakuva on minusta aika rajoittunut. Kiinnostavaa on silti se, miten kielellistä ja kirjallista on tuomarityö, tuomiolauselmienkin lisukkeina viljellään sivistyneitä viittauksia.

Teksti on nautittavan tarkkaa kuvausta henkilöiden toiminnasta, ajattelusta ja tuntemuksista. Etenkin vaikutun McEwanin vaivattomasta tavasta limittää henkilöiden ajatuskulkuja kuvattuun tilanteeseen. Kerronta ikään kuin kehittää hallittua fiktiofilmiä proosanäkökykyisille.

Henkilökuvaus herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Vakiintunut kuusikymppinen pariskunta Fiona ja Jack sekä kriisitilanteen piinaavan estynyt selvittelytapa ovat uskottavia. Fiona on kuvauskeskiössä, ja viileän hallittu, etäinen, asiakeskeinen ammattinainen jättää minut kylmäksi, vaikkakin saan seurata puleeratun pinnan hiuksenhienoa säröilyä. Ymmärrän mutten kosketu. Nuoren Adamin tarina sen sijaan on kipeä, se sattuu.Lapsen oikeus

Etiikka, uskonto ja oikeudenmukaisuus ovat suuria aiheita. Elämän jatkuminen ja rakkaus niiden lisukkeina eivät kirjan tavoitteita vähennä. Lapsen oikeus ei anna valmiita vastauksia, sen sijaan se tarjoaa aineksia pohtia isoja, tyhjentymättömiä teemoja. Se jättää kaihertavan lopputunnelman hyvässä ja pahassa. Käännös tekee romaanille oikeutta, ainoastaan ihmettelen vanhan seslonki-sanan käyttöä.

Odotan aina malttamattomana uutta McEwanin romaania. Lauantai ja Sovitus ovat olleet minulle sitä itseään – sitä, mitä lukemiselta odotan: näkemystä ja kokemusta ihmisistä koskettavasti kerrottuna tekojen, tunteiden ja ajan ympäröiminä. Polte ja Makeannälkä olivat minulle puolitien proosaa. Lapsen oikeus antaa ajattelemisen aihetta ja nautintoa varmasta proosaotteesta, vaikka puhuttelevasta lopusta huolimatta ravisteleva jytky jää kokematta.

_ _ _
Ian McEwan
Lapsen oikeus
The Children Act

Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2015
216 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Leena Lumi.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James

Kanadalaisen muusikko-kirjailijan Emma Hooperin nimirimpsuromaani onnistuu siinä, ettei edeltäkäsin voi arvailla tapahtumia. Siinä on kuvauksen tarkkuutta ja avoimuutta mutta myös peittelyä mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla. Hitusen vierastan söpöstelevää vanhusnäkemystä ja tunnelmaa. Etta ja Otto ja Russel ja James (Gummerus 2015, suom. Sari Karhulahti) kieppuu kolmen ensimmäisen nimihenkilön ympärillä sota-ajan nuoruusvuosina ja kahdeksankymppisten nykyisyydessä, ja vaihtelevasta kerrontarytmistä pidän. Kirjeillä on suuri merkitys. Siksi sivallan lukukokemukseni kirjeitse.Etta jne.


 
Rakas Etta

Teit 83-vuotiaana epätavallisen ratkaisun, kun lähdit pitkälle kävelylle sisämaasta kohti merenrantaa. Ymmärrän sen liittyvän koko tarinan teemaan, ja nuoruudessasi kiteytit sen näin:

Tulee sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain, tehdä vaan eikä lopettaa ollenkaan. Jos tekee jotain, on elossa, ja jos on elossa, on voitolla eikö niin?

Muistisairaus on traaginen kohtalo, olen sen nähnyt läheltä. Sairaus etenee hämärtävästi ja vääjäämättömästi, ja siksi haavesi nähdä meri on linjassa elämänasenteesi kanssa. Paljastat muuten niukasti, millaista on elää ihmisen ytimen syövän sairauden kanssa. Näen sen tekoina.

Matkan varrella kuulen osia sinun ja Oton, vähän Russellinkin, elämäntarinasta, ja pidän siitä, miten entinen ja nykyinen lomittuvat. Persoonasi palasista kokoan sinusta itsetietoisen, toimeen tarttuvan ja rakastavan naisen. Suhde Ottoon on viehättävästi kuvattu. Mielestäni on välkky oivallus, että saan tietää vain suhteenne alkutaipaleen vaiheet ja nykytilanteen; väliin jäävät kuutisenkymmentä vuotta saan vain arvailla.

Reissullasi tapaat ohimeneviä henkilöitä, joiden tehtävä on osoittaa meille muille ihmisten etäisyyttä omaan elämäänsä. Mediakritiikki on aika osoittelevaa: mediatarinat tarjoavat elämättömän elämän kokijoille ulkokohtaisia sijaiskokemuksia. Mutta onhan se niin, että mediassa kiinnostavat muiden tarinat. Miten on omani laita?

Otit mukaan viimeiselle matkalle, vaikkei taipaleen päätä voi nähdä. Tarinasi kunnioittaa elämää muistaen ja muistamattomana, kiitos.
Tuijata.
(Ja sinä tiedät, miksi pistän allekirjoituksen jälkeen pisteen.)


 
Hyvä Otto

Kaikki sympatiani ovat sinun puolellasi. On ankara seurata elämääsi Etan lähdön jälkeen. Olit valmis hoitamaan muistiltaan hapertunutta vaimoasi, ja ilman häntä olet suuntaa vailla. Minua liikuttaa elämänasenteesi:

”Täytyy vain muistaa hengittää.”

Siinä kiteytyy sodan kokeneen miehen selviytyminen – eikä sota ollut sinulle helppo, ei kenellekään.

Etan reissuun lähdön jälkeen haet otetta kokkaamalla Etan reseptejä ja väsäämällä paperimassaeläimiä. Kirjoitat osoitteettomia kirjeitä Etalle, ja myös saat jokusen viestin. Surusi kuvataan eleettömän lämpimästi.

Kiitos eletyn elämän tunteista,
Tuijata.


 
Parahin Russell

Jäät etäiseksi. Se taitaa olla kipupisteesi muutenkin. Aistin kolmiodraaman ainekset, mutta teidän tarinassanne ne ohitetaan tyylikkäästi. Kokonaisuudesta henkii sinun, Oton ja Ettan luottamuksellinen ystävyys.

Olet ilmeisesti esimerkki siitä, miten varovaisilta ihmisiltä voi jäädä elämästä paljon kokematta. Russell, taidat olla myös esimerkki siitä, ettei se ole koskaan myöhäistä.

Hyvää loppuelämää toivottaen
Tuijata.


 
James

Oletko tarinan turhake, koska sinua ei oikeasti ole? Mutta niin kuin kuka tahansa: jos olet mielessäni, olet minulle jonkin aikaa jotain. Niin olit Etallekin.

Tuijata.


 

Emma Hooper
Etta ja Otto ja Russel ja James
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2015
Romaani
333 sivua
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa: Leena Lumi antautui kevyesti tarinalle ja Kirjakaapin kummitus piti kauniista kerronnasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ellen Thesleff Turun taidemuseossa

Thesleff & Turku”Eläminen on sitä, että odottaa jotain tapahtuvaksi.” Näin kirjoitti Ellen Thesleff kirjeessään. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, ja Turun taidemuseo sen teki. Rohkea ja omaperäinen taitelija Ellen Thesleff (1869 – 1954) oli: parikymppisenä lyhyttukkainen, kaavamaiselle opetukselle vikuroija, sittemmin Eurooppa-reissaaja ja oman tyylin hakija uran loppuun asti. Suomalaisten taiteilijoiden etujoukoissa hän pureutui symbolismiin ja ekspressionismiin.

Monien Helene Schjerfbeck -näyttelyiden jälkeen on oikeus ja kohtuus keskittyä Thesleffiin. Siinä missä Schjerbeck hioi tyyliään selkeäksi ja hallituksi, Thesleff etsi teoksissaan liikeen ja valon tunnetta. Maalauksissa on monesti harmoniaa: maisemat ja hahmot häilyvät harmahtavan hunnun peittävässä pastellivärimaailmassa. Välillä karkkivärit ryöpsähtävät räikeinä paljastamaan yltäkylläistä elämänvaloa. Heleimmillään väritys on Italiaan sijoittuvissa maalauksissa. 1940-lukua lähetessä pastellit taas hailakoituvat ja hahmojen ääriviivat hämärtyvät liikkeen ehdoille.

Niin se vain on, että lapsuudenkotia lähellä olevat maalaukset herättävät tuttuuden tunteen, kummallisen epämateriaalisen omistajuuden läikähdyksen. Murole-maisemista voi vetää henkeen hämäläiseen maalaisilman raikkautta.

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Luonto on läsnä muuallekin sijoitettuissa kuvissa. Thesleffin teokset ovat verrattain pienikokoisia. ”Ihmisiä luonnossa” on poikkeavan suuri, ja se korostaa maalauksen alalaidan ihmishahmojen vaatimatonta pienuutta puiden ja maiseman varjossa. Tietäkäämme paikkamme maailmajärjestyksessä!

Muotokuvat ovat kauniita ja herkkiä. Ihminen on kiehtova, ja vaikka hän on pieni osa luonnonkulkua, kullakin yksilöllä oma elämä on elettävänä. Siitä Thesleff näyttää sielukkaita hetkiä. Valtaosa tuotannosta vaikuttaa yhä modernilta ja tuoreelta suhteessa useisiin aikalaisiin. Vaikka ripustuksesta olen sitä mieltä, että siinä on osin linjattomuutta, ei se teoskokemuksia tuhri. Näyttely on avoinna toukokuun puoliväliin, joten mars Turkuun!

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

John Williams: Stoner

”Täydellinen romaani.” Jo on! Nyt ladataan odotukset huippuunsa. Stoner-romaanin lievetekstit eivät kehuja säästele. Romaanin taustakin säväyttää: yhdysvaltalaisen kirjallisuudentutkijan ja -opettajan John Williamsin romaani ilmestyi jo 1965, mutta sen upeus keksittiin vasta vähitellen. Tänä keväänä Bazar julkaisi Stonerin Ilkka Rekiaron jämäkkänä suomennoksena.

Romaani kertoo William Stonerin aikuiselämästä. Yksi ihmiselämä – fiktiivinen sellainen – altistuu avoimelle tarkastelulle. Päähenkilö syntyy 1891 ja on eläköitymässä 1950-luvulla. Maatilan ainoa lapsi pääsee opiskelemaan maatalousalaa mutta vaihtaa sen kirjallisuudentutkimukseen ja jatkaa yliopistolla tutkijana ja opettajana. Hän perustaa perheen. Kotona ja töissä on pulmia. Miten tästä voi syntyä jotain kiinnostavaa?

Sykähdyttävän kirjallisuuden ydin on siinä, miten asiat kerrotaan. Stonerin kieli ja kerronta on kirkasta ja tarkkanäköistä. Se on pinnalta helppoa ja yksinkertaisen kaunista. Williams riisuu ilmaisusta teeskentelyn, ja vaikka kerrontaa voisi pitää vanhanaikaisen kronologisena sepityksenä, lopputulos on nautittavaa ihmiseen pureutumista. Romaani on kuin sen ymmärrys rakkaudesta:

– – että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.

Romaanin saatesanoissa siteerataan sattuvasti Williamsia, jonka mukaan kirjallisuuden pitää olla viihdyttävää: ”Hyvä tavaton, on tyhmää lukea, jos se ei tuota iloa.” Stonerista en riemastu siksi, että teksti olisi huvittavaa, vaan hienon, vakuuttavan kerronnan vuoksi. Kirjan käsittelemät tunteet ovat pikemmin raskaita. Stoner kohtaa muun muassa alistamista ja nöyryyttämistä. Kokee hän myös rakkautta ja tyyneyttä siitä, mitä on.

Romaani todistaa, että yksityinen voi olla yleistä, vaikka kuvattu aika, paikka, tilanne ja tapahtumat ovat itselle vieraita: yhden henkilön kokemuksiin samastuminen vahvistaa kosketuspintaa elämään yleensä. Kuvausvoiman tunnen välillä sisuskalujen kouristeluna tai muina välittöminä reaktioina. Esimerkiksi Stonerin avioliiton solmiminen pistää kiljumaan: ei, ei, älä anna sen tapahtua. Mutta ihmisille tapahtuu, he elävät elämäänsä, kolhiintuvat ja koittavat selviytyä. Ehkä he kehittyvät ja muuttuvat. Täydellistä ei ole. Siispä erittäin hyvässä ellei täydellisessä romaanissakin pitää olla hiertävät kulmat ja säröjen hinkkaamat aukot, epätäydellisyydet.Stoner

Onko Stoner jokamiehen ja -naisen lukemistoa? Kerronnassa ei ole kikkakolmosia, eikä akateemisen korkeakirjallinen ympäristö vieraannuta, sillä se sisältää samanlaista suhdesuhmurointia kuin mikä tahansa ympäristö. On kuvattujen henkilöiden asema tai tila mikä vain, heistä kuoriutuu ihmisiä, hyvässä ja pahassa sekä etenkin niiden välistä. Itse Stoner painuu mieleen, hänestä tulee läheinen, josta jäljelle jää haikea, arvokas muisto.

Tarinan, kerronnan, kielen, henkilökuvauksen ja elämännäkemyksen täyteläisyys palkitsevat. Minua viehättää romaanin alateksti, joka tähdentää lukemisen merkitystä ihmisen kasvussa. Päähenkilön elämänkulun suunnan käänsi ensimmäinen kirjallisuusluento, ja kirjallisuus saa hänet tuntemaan osallisuutta. Ehkä ylevää – varmuudella kaunista ja tavoiteltavaa.

Kun hän paneutui kulloiseenkin aiheeseen, kun hän painiskeli opiskelemansa kirjallisuuden voiman kanssa ja yritti ymmärtää sen luonteen, hän havaitsi itsessään jatkuvan kehityksen ja sen tiedostaessaan siirtyi itsestään ulospäin maailmaan, johon kuului.


 

Lukuresepti Stonerin varalle:
– Älä lue romaanin alun ”Saate”-osiota ennen omaa lukukokemustasi.
– Karista ennakkokehut, huhut ja odotukset, lue kirja vain itsesi vuoksi.
– Pysäytä aika ja hiljennä ulkopuolinen häly, rojahda lempeään paikkaan nauttimaan tekstistä.
– Antaudu fiktion lumolle: tartu tarinaan.
– Mieti, mihin maailmaan sinä kuulut.
– Lue kirjan jälkeen Ompun komea Stoner-hurmioteksti (äläkä piittaa, että minulla on sama kirjasitaatti – en voi luopua siitä – sillä vasta oman tekstini kirjoittamisen jälkeen luin bloggaajakollegan postauksen ja totesin siteeraussamuuden). Ompun postauksessa on lisää linkkejä Stoner-blogiarviointeihin.


 

John Williams
Stoner
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazaar 2015, alkuteos ilmestynyt 1965
306 sivua
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta – kiitos Bestseller-hyllyn.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus