Aihearkisto: Kirjapiiri

Maggie O’Farrell: Hamnet & huhtikuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirini valitsi huhtikuun kirjaksi kuultujen kehujen perusteella Maggie O’Farrellin romaanin Hamnet (S&S 2022). Minä olen historiallisten romaanien ystävä, Johanna semisti, mutta Tarulle laji on vierain. Kirja jakoi tavallista enemmän mielipiteitämme. 

Hamnet sijoittuu 1500-luvun loppuvuosikymmeniin Englannin maaseudulla. Latinanopettajanuorukainen rakastuu häntä selvästi vanhempaan Agnes-neitoon. Perheet vastustavat moista, koska nuorukainen on velkaantuneen nahkurin lapsikatraasta ja nainen henkimaailmaan yhteydessä häilyvä rohtojenkeittäjä. Vahinkoraskaus ratkaisee: pari pääsee avioon. Ensin pariskunnalle syntyy tytär, sitten kaksoset, mutta latinanopettajaa polttelee kirjalliset ambitiot ja hän päätyy Lontoon teatterielämään. Perhe pysyy päivämatkojen päässä maaseudulla.

Tapahtumat kiertyvät varsinaisesti parin kymmenvuotiaan pojan, Hamnetin, kuoleman ympärille. Eikä tämä ole juonipaljastus, sillä lapsen kuolema selviää romaanissa varhain ja se ympäröi kaikkea muuta: parisuhdetta, perhesuhteita ja valintojen seurauksia. Suurin niistä on suru ja miten kukin sitä käsittelee.

”Tältäkö tuntuu kuolla, tuntea jonkin semmoisen likenevän, jota ei saata väistää? Ajatus tipahtaa tyhjästä kuin viinipisara veteen ja töhrii mielen tummaksi.”

Kerronta

Ihastuimme kaikki kerrontataitoon. Johanna tähdensi, miten teksti luo maailman, jossa saattoi vaikka kävellä, siis mukaansa tempaava ja pohdintaa herättävää. Tarun mielestä kerronta on kaunista, ja hän halusi nimenomaan lukea tekstiä: siksi hän siirtyi äänikirjasta kirjamuotoon. 

Johanna piti silti Hilary Mantelia uskottavampana historiallisena kuvaajana kuin O’Farrelia. Susipalatsin ym. lukeneena taivun samaan kantaan. Kyse on hienosäädöstä, sävyistä ajanmukaisen elämänmenon kuvauksissa ja ihmisaatosten asemoinnissa niihin. Toisaalta aika fakiiri täytyy kirjailijan olla, ettei nykyihmisen ajattelutapaa siivilöydy menneiden maailmoiden kuvaukseen.

Meitä kaikkia miellytti, miten visuaalisesti miljöö, olosuhteet ja tunnelmat kirjassa kuvataan. Minä poikkean siinä suhteessa hegemoniasta, että vähitellen aistimuksellinen kerronta alkoi tuntua itsetarkoitukselta niin, ettei sisältö kasvanut suhteessa verbaalipyörittelyyn. Totesimme silti yhdessä, että kirjassa on todella komeita kohtia, esimerkiksi kuvaus ruton pitkästä reitistä päätyen Shakespearen kotiin.

Siis Shakespeare! Keskustelimme siitä, tarvitseeko lukijan tietää, että kirja kertoo klassikkoneropatin perheestä. Oletimme, että tarina voisi toimia ilman sitä, tarinana surusta. Keskustelimme myös biofiktion oikeutuksesta keksiä eläneiden henkilöiden ajatuksia, tunteita ja toimintaa. Emme päässeet siitä oikein yksimielisyyteen, mutta lopulta taisimme hyväksyä, että fiktio sallii paljon ja sitä enemmän mitä vähemmän on dokumentteja eläneistä ihmisistä. 

Shakespeare ja perhe

Minua viehätti, että klassikkoteatteriherra S jää romaanissa nimettömäksi, taustahahmoksi, ja fokus pysyy vaimossa ja perheessä maalla. Silti en saanut oikein otetta perhekuvaukseen tai Agneksen ja miehen muuttuvaan suhteeseen. 

Johanna ja Taru odottivat enemmän pojan kuvauksesta, lapsen näkökulmasta. Hamnet jää kuitenkin vain romaanin alkuosan täkyksi, ja äidin suru lapsen menetyksestä korostuu sen jälkeen. Muu perhe jää sivuun ja siksi ohuehkosti kuvatuksi.

Johannasta henkilökuvauksessa on mustavalkoisuutta, ja samaa mieltä olen minäkin. Minua enemmän Johanna kritisoi Agneksen henkimaailmayhteyksien ja hänen edesmenneen äitinsä ihannoivaa kuvausta, mutta muita enemmän minä puolestani marisin siitä, että henkilöt jäävät etäisiksi ja asetelmallisiksi.

Se meitä puhututti, miten eri tavoin suru kirjassa kuvataan. Taru vaikuttui äidin raastavasta surun kuvauksesta. Keskustelimme myös siitä, miten ihmiset ovat muuttuneet vuosisatojen aikana ja vaikuttiko Shakespearen aikojen lapsikuolleisuus siihen, miten lapsia surtiin. Todennäköisesti kukin suri tavallaan kuten nykyisinkin.

Keskustelimme myös romantisoiduista kohdista kuten Agneksen ja latinanopettajan hehkuisasta rakastumisesta ja romaanin lopun vaiheista. Minua säväytti romaanin loppuosa, joka kertoo hienosti, miten Hamnet-pojan kohtalo muokkautuu klassikkonäytelmän Hamletiksi ja paljastaa isän surun (mutta ihan toisin kuin Hamletin nykykatsoja näytelmää lukee tai katsoo)Samalla romanin loppu taas todentaa, miten kukin suree tavallaan.

Kokonaisuus

Tarulle romaani on raikas tuttavuus, koska hän ei lue paljon historiallisia romaaneja eikä käännöskirjoja. Hän on iloisesti yllättynyt koko kirjasta ja kauniista, elävästä kuvauksesta.

Johannasta Hamnet on kokonaisuudessaan hyvä romaani. Se, että jotkut asiat hiertävät eivät sulje pois sitä, että O’Farrel kertoo taitavasti.

Pidän Hamnetista, vaikkei se täysin lunasta odotuksia, koska romaani pitää minua kummallisesti käsivarren mitan päässä ytimestään. Siksi taidokas teos ei jätä lähtemätöntä vaikutusta.

Maggie O’Farrell: Hamnet, suomentanut Arja Kantele, S&S 2022, 382 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjapiiri, Romaani

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto & kirjapiiri

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon toistamiseen, nyt himmeliksi luonnehditulla kirjalla Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021). Kolmihenkinen kirjapiirini valtsi sen ensimmäiseksi vuonna 2022 ruodittavaksi teokseksi.

Lyhyesti kirjan ydin: sen sisuksissa on katkelmia kirjailija Jan Holmin romaanista, joka kertoo hänestä/romaanikertojasta ja hänen avosydänleikkauksestaan. Suuri osa kirjasta koostuu lukijakokemuksista. Osa ruotii kirjaa ja kirjan kertojaa, suuri osa kertoo omia ajatuksiaan ihan muusta. Parhaiten kirjaa kuvaa yksi katkelma siitä:

”Älä ajattele tekstiäsi tarinana, vaan otteena elämästä, jota haluat kuvata. – -. Älä ajattele lainkaan tapahtumia. – – Valitse toisiaan lähellä olevista kohtauksista parhaat, älä yhdistele kohtauksia.”

Spekuloin viisi vaihtoehtoa Taivaallisen vastaanoton ytimeksi. 1) Viikilää on kiehtonut ajatus mahdollisimman sirpaleisesta ja lukijan omiin valinnan mahdollisuuksiin luottavasta teoksesta, joka roiskii jokaiselle jotakin, itse yhdisteltäväksi. 2) Romaanissa on pitkän nenän näyttöä markkinoita hallitseville juoniromaaneille. 3) Runoilijataustainen Viikilä korottaa kielen merkityksen tarinaa tärkeämmäksi ja pirskottaa fragmentteihin tärkeitä ajatuksia kokemusmaailmasta ja kirjoittamisesta – vähän niin kuin statementtina taidoistaan. 4) Viikilä testaa, miten rikkoa kaikki edellisestä romaanista kasautuneet odotukset. 5) Tai sitten kirja on koe: miten fragmenttirakenne menee kriitikoilta ja lukijoilta läpi, kirjaa siteeraten: ”Oleellista on, että romaani on teko.”

”En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa.”

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan.”

”Pitkästyttävä, ei temmannut mukaansa.”

Noin voisin kiteyttää kirjakokemukseni teoksesta poimituin sitaatein. Mutta mitä mietteitä on kirjapiirini Johannalla ja Tarulla?

Kirjapiirimme oli kovin samanmielinen, vaikka yksi meistä oli jäänyt kirjassa kutakuinkin sivulle 100 ja oli epävarma kirjan jatkamisesta. Me muut lohduttelimme, että Taivaallista vastaanottoa voi lukea sieltä täältä tai osittain.

Ehkä leimaavin lukutunnelmamme oli, että emme tienneet, mihin kirjassa tarttua. Mietimme kaiken tarkoitusta, kauniita lauseita irrallisesti – pointti jäi auki. Johanna pohti sitä, mikä tekee romaanista sellaisen, ettei se kommunikoi. Taru puolestaan vertaili tekstipätkiä some-teksteihin.

Luimme kirjasta lukuisia hienoja, aforistisia ajatelmia, oivaltavia havaintoja ja naurattavia heittoja sekä kirjallisuuspohdintoja. Sitten ne hukkuvat muuhun kohinaan. Tajusimme: kirja ei jätä muistijälkiä, ei tule jättämään jälkeä.

Keskustelimme myös autofiktio-näkökulmasta. Olimme lukeneet monia lehtihaastatteluja Viikilästä, viimeisimmän HS-kuukausiliitteestä (5.2.2022). Bongasimme niistä romaanista tuttuja rolexeita, pettämisiä, perheasioita, ja spekuloimme, miten kenties juonellinen avosydänleikkausromaanikässäri päätyikin tällaiseksi palastelluksi runolliseksi fragmenttiromaaniksi.

Kaikkein eniten kirja auttoi minua kirkastamaan omaa lukijuuttani. Nautin kirjoista, joissa ei tarjota kaikkea valmiina, ja pidän rakenteen rikkomisesta. Silti Taivaallinen vastaanotto tuntui itsetarkoitukselliselta. Siis mieltymykseni taitavat kuitenkin kallistua tarinavetoisen proosan puolelle. Huomaan, että kokosin etenkin Mintun ja taksikuskin osuuksista minua kiinnostavia juttujuonteita, eli pelkkä hieno sanominen siellä täällä ei riittänyt, vaan aloin kuroa kokoon tarinaa elämästä kuolevaisuuden ja katoavaisuuden melussa.

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Romaani