Per Ole Perssonin Jaco (suom. Sanna Manninen, WSOY 2013) on kapoinen romaani nuorehkon miehen ajatumisesta salaperäiselle itätimorilaiselle saarelle, Jacolle. Saari korostaa todellisuudesta irtautumista. Se on ympäristö, jotka vieraudessaan mahdollistaa normaalista poikkeavia kokemuksia ja tapahtumia.
Päähenkilö ei paljon itsestään paljasta. Jotain on mennyt myttyyn toisella puolella maapalloa, sitten sattuma vie Timoriin. Ei hänen matkallaan eikä elämällään ole suuntaa. Sisällissota ja väkivaltaisuudet ovat vahvistamaton huhu, mutta uhan ilmapiiri henkii kaikesta. Timorilaisen nuoren parin matkassa hän pakenee levotonta tilannetta Jacolle. Miriam on pulskasti raskaana, hedelmällisen alkunaisen perikuva, ja Elias silmäpuoli seuralainen. Yksisilmäisyyttä on lisääkin: Elias pitää saarta olentona, joka öisin avaa vain toisen silmänsä.
Kerronta on hakkaavaa, sillä juttu etenee tylysti päälausevoittoisin havainnoin. Tarkan raportoinnin meininki tekee tekstistä kliinistä. Minäkertoja on ja toimii, mutta tunneilmaisut ovat minimissään. Vieraantuneisuuden vaikutelma on vahva.
Ilmaisutapa lisää kertomuksen arvoituksellisuutta. Lukurupeaman alkupuolella ihmettelin kylmää, etäistä tekstiä. Puolivälissä intensiteetti lisääntyi, mutta luettuani pienoisromaanin loppuun, kyselin itseltäni, miksi kaikki tämä. Romaani on kuin paha uni. Siitä herättyä on levoton, hämmentynyt ja haluaa otteen jostain todesta. Haluaa unohtaa painajaisen, mutta sen näkyjä putkahtelee kiusallisesti mieleen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 