Suomen valokuvataiteen museossa on Nelli Palomäen kuvien näyttely. Mustavalkoiset viime vuosien muotokuvat muistuttavat menneen ajan henkilödokumentointia, mitä vaikutelmaa voimistavat vanhahtavat puvustukset ja ympäristöt. Jotain nostalgista kuvissa asettelun vuoksi on, mutta voimallisinta niissä on ajattomuuden ja hetkellisyyden yhdistelmä.
Kuvat on otettu vuosikymmeniä vanhalla filmikameralla, ja valotusaika voi olla kuvissa pitkä. Valo lankeaa samalla pehmeästi ja tarkasti: ihminen paljastuu. Kohteet katsovat suoraan, vakaasti ja vakavasti.
Näyttelyn seinille ripotelluissa Palomäen kuvausajatelmissa todetaan, että kuva usein paljastaa sen, mitä kuvattava yrittää peitellä. Salattuja asioita en osaa monista kuvista tulkita, mutta kohteiden läsnäolo ja herkkyys vangitsevat. Pikemminkin kuviin jää kaihertava arvoitus: kuka, mitä, missä, miksi.
Kuvaaja kertoo, että kuvissa näkee myös kamerantakaisen kuvaajan, ja vaikka hän työskentelee mallin kanssa usein hiljaisuudessa, kahdenkeskinen tilanne on vuorovaikutteinen. Kohtaamiseen ei aina tarvita sanoja. Valokuvat antavat katsojalle mahdollisuuden olla osallisena, samalla kun katsoja saa todistaa ventovieraan ainutkertaisia hetkiä kameran ja kuvaajan edessä.
Palomäen kuvat ovat niin intensiivisiä, että Valokuva taiteeksi -näyttelyosastoon ei oikein jaksa keskittyä, vaikka joukossa on hienoja teoksia. Myös 11-kollektiivin näyttelyhuoneessa on vahvoja, hauskoja ja järkyttäviäkin otoksia. Kannattaa siis pistäytyä Kaapelitehtaalla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 