Avainsana-arkisto: Jussi Adler-Olsen

21 joulukuun, 2022 · 7:53 am

Jännitystä Islannista ja Tanskasta: Lumisokea ja Natriumkloridi

Välipaloina haukkailen jännitysromaaneita. Pari kotimaista olen pureskellut lähiaikoina, mutta nyt sulattelen kahta pohjoismaista jännäriä, jotka sijoittuvat joulu- tai talviaikaan. Toinen on minulle melko uusi tuttavuus, toinen dekkarisarjakonkarin uutuus.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Osasto Q -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan. Sarjan suola kiteytyy tuttuihin henkilöihin, joiden elämän etenemistä sarja on seurannut. Eri osissa huomio on siirtynyt nykyisin nelihenkisen porukan yksityisasioista toiseen, mutta päähenkilöksi voi silti hyvällä syyllä sanoa mörkkiä Carl Mørkiä. 

Työporukassa Carl on tuore, heltynyt isä. Sen sijaan traagista isyyttä voi lukea Hamidista, johon myös ympätään yhä vain sanontojen ja vertausten käytön komiikkaa. Tanskalainen maahanmuuttopolitiikka saa hänen välityksellään tiukkaa tulkintaa. Rose ja Gordon näkyvät nyt eniten työn kautta.

Suola mainittu jo juttuni ensimmäisessä tekstikappaleessa! Natriumkloridi (Gummerus 2022) havahduttaa osasto Q:n tutkimaan murhasarjaa, jossa parillisina vuosina on löytynyt epämääräisissä olosuhteissa kuollut henkilö suolakasa lähellään. Tapahtumien taustalla on huolellinen omankädenoikeutta vaaliva henkilö. Korona-aika tarjoaa kirpeän sävyn murhatutkintaan.

Minut juoni ja jännitys veivät mukanaan. Uhrin kohtalon odottaminen tuntuu piinaavalta – melkein sarjan ensimmäisen osan Vanki tapaan. Toisaalta kalmojen määrä sekä kohtuuttoman kolkot kuolintavat välillä kävivät lukukunnon päälle, mikä sai minut taas miettimään, riittääkö minulle dekkarissa psykopaatin metsästys silloin, kun psykologiset syyt hipovat uskottavuuden rajoja. Romaani päättyy odottamattomaan koukkuun, että ei muuta kuin koukussa roikkuen odotellen kymmenettä osaa.

•

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2022, 320 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Lumisokea (Tammi 2022) on toinen lukemani Ragnar Jónassonin dekkari, ensimmäinen oli Pimeys. Lumisokea aloittaa Ari Thor -sarjan, ja sarjasta on jo tekeillä tv-sarjakin. Mikäpäs siinä, sillä Lumisokea toi minulle mieleen Loukussa-telkkarijännärin. Kummassakin on eristyksissä oleva pikkukaupunki, joka talvisissa olosuhteissa jää lumivyöryjumiin. Islannin luonto ja säävaihtelut ja ihmisten joustaminen hommasta toiseen viehättävät paikallisina spesialitetteina. Pikkupaikkakuntalaisten toisten asioista tietäminen ja salaisuuksien setviminen taitavat olla universaalia uteliaisuutta herättävää.

Kirjan Ari Thor on tuore poliisi, jolla on taustallaan teologian opintoja. Hän muuttaa Reykjavikista Islannin pohjoisrannan pikkupaikkaan, jossa ei tapahdu mitään – vaan nyt tapahtuukin kaksi kuolemaa. Kirjassa selviää, onko kyse tapaturmista vai murhista. Rikosselvitys on kirjassa verkkaista ja kömpelöhköä, ja kaksi muuta paikallispoliisia tulevat hiljakseen tutuiksi henkilökohtaisine ongelmineen.

Silti minulle jää aika laimea olo tästä ensimmäisestä osasta. Toisaalta kotikutoisuus on jotenkin hellyttävää, mutta turhan kömpelösti kirjassa kuvataan ohimeneviä henkilöitä, mistä ei seuraa mitään. Päähenkilöä kohtaan en ihan lämmennyt, vaikka ahtaan paikan kammon psykologiset syyt kutkuttavatkin, ja kiusaamaan jää Arin vetämättömyys selvittää omia asioitaan. Vaan ehkäpä se on juuri tarkoitus: lukija tuskittelee, että miksi se nyt noin ja miksei se nyt niin.

•

Ragnar Jónasson: Lumisokea, suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, Tammi 2022, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

13 elokuun, 2020 · 6:04 am

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Osasto Q on remeltänyt jo kahdeksanteen osaansa: Uhri 2117 (Gummerus 2117). Jussi Adler-Olsenin sarjassa minuun vetoavat kiinnostavat henkilöhahmot ja heidän elämänsä eteneminen. Muuten sisällön taso vaihtelee: välillä juonissa on silkkaa jännityspiinaa (Vanki), välillä järeää yhteiskunnallista kannanottoa (Tapaus 64), välillä ylilyövää trilleriä henkilökuvauksen höysteeksi (Vartija).

Uhri 2117 ei ole sarjan parhaimmasta päästä uskottavuutta ajatellen, mutta Adler-Olsen osaa poimia aiheeksi aina jotain aikaan osuvaa. Nyt se on pakolaisuus ja terrorismi. Juoni käynnistyy siitä, että Välimereen hukkuu uhri nro 2117, ja uhrin kuva leviää kaikkialle. Espanjalainen kuvaaja joutuu kiipeliin, koska käy ilmi, että vanha naisuhri on murhattu ennen veteen suistumista. Samaan aikaan Tanskassa psykopaattinuorukainen ottaa joukkosurmaideakseen kyseisen kuvan ja sarjan vakiohahmo Assad tunnistaa kuvan naisen.

Nyt sarjassa päästään Assadin huolella salattuun menneisyyteen, jonka tragiikka ja väkivaltaisuus menevät jo äärirajoille. Kaikki kamala, mitä voi kuvitella terrorismin kostojulmuuksista, on toteutunut. Ja se, mitä ei edes kykene kuvittelemaan, on toteutua. Assad kamppailee henkilökohtaisen koston ja kammottavan terroriteon ehkäisyn kimpussa.

wp-1596352564041.jpg

Kaikki ydinhenkilöt ovat mukana: Carl, jolla pitkästä aikaa menee hyvin, joskin elämä yllättää; Rose, joka osoittaa toipumisen merkkejä; ja ryhmän uusin jäsen Gordon, joka alkaa päästä jyvälle ryhmän jäsenyydestä. Lopputulos on se, että tunnen huonoa omaatuntoa, että naurahtelen ääneen keskellä kammottavuuksia. Mutta kun Adler-Olsen osaa myös huvituttavan sanailun ja tilannekomiikan.

Valitettavasti juonikuorma ei pysy tasapainossa. Tanskalaispsykopaatin osuus olisi oman kirjansa väärti, näin se jää irralliseksi, vaikka osoittaahan se sen, että uhkia on omasta takaa; kaikki paha ei tule uskontofanaattisuudesta vaan myös esimerkiksi kotoperäisestä perheväkivallasta. Myös Carlin halvaantuneen ex-työkaverin tilanne jää kirjassa ikään kuin pakolliseksi pahaksi.

Koska kirjailijalla on kaikki tarvittavat taidot sekä vetävään että syvälliseen aiheenkäsittelyyn, toivon sarjan jatkuvan inhimillisellä, koskettavalla mutta lämpimänhumoristisella vaihteella. Ainakin kaikki mahdollisuudet siihen ovat asioissa, jotka jäävät osasto Q:n ydinryhmän elämissä vaikeaan tai kiperään vaiheeseen.

•

Jussi Adler-Olsen
Uhri 2117
suomentanut Kattiina Huttunen
Gummerus 2020
dekkari
349 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 syyskuun, 2018 · 8:35 am

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Kööpenhaminassa kirjakavereinani liikkuivat poliisilaitoksen rikostutkija Carl Mørk ja hänen johtamansa Osasto Q:n apurit. Jussi Adler-Olsen on ehtinyt sarjassaan jo seitsemänteen osaan, Selfiet (Gummerus 2018), ja minä ehdin lukea kirjan reissuni aikana.

Henkilövetoinen jännitys saa uteliaisuuden heräämään. Minun pitää tietää, miten keskeisten henkilöiden elämä etenee, josten seuraan sarjaa osa osalta. Nyt mieltäni liikuttaa Mørkin riutuva rakkaus vanhaan heilaan ja se, miten mies näkee ja katsoo ex-rakastettuaan.

”Carlin oma Mona oli ikääntynyt. Hänen Monansa, joka oli elänyt vuosia ilman häntä. Mitä se oli tehnyt Monalle?
Carl takertui siihen lyhyeen mutta silti valloittavaan hymyyn, jonka Mona heille soi, ja henkäisi. Se oli kuin isku koko vartaloon ja teki melkein kipeää.”

Adler-Olsen maustaa kirjojaan huumorilla, joka nousee dialogeista, nimenomaan osasto Q:n henkilöistä ja heidän suhteistaan. Hivenen poliittisen epäkorrektisti naureskellaan Assadin kielikömmähdyksille, mutta tässä osassa hymy pitkälti hyytyy, sillä osaston omalaatuisen Rosen psykoosi ei ole leikin asia.

Yleensä kipuilen sattumusten kanssa, ja nytkin tekee tiukkaa, sillä jännärijuoneen ympätään osastolainen. Ei siitä sen enempää, ja huomaankin kirjan aikana hyväksyväni sen(kin) juonenkäänteen, koska se lisää kädet hikoiluttavaa jännitystä. Tapahtumat sinänsä etenevät julmuudesta toiseen. Pääjuonesta sen verran, että kirjassa yksi sossuvirkailija saa tarpeekseen tukia marisevista pissisasiakkaista ja päättää ratkaista tukiaistarpeet lopullisesti. Aika ennenkuulumaton juoniaines, tietynlainen kannanotto hyvinvointivaltion vastikeettomien rahoitusten varjopuoliin.

Rikosviihteeksi Selfiet rakentuu näppärästi ja teksti luistaa, mutta vähä väliä mietin, miksi viihdyn, sillä monet teot ja tapahtumat tuntuvat karmeilta. Huomaan ohittavani ne ja keskittyväni siihen, miten taidokkaasti Adler-Olsen luonnehtii henkilöt, pienin keinoin heistä saa elävän mielikuvan. Melkein kaikista, ei Rosen isästä, joka vain käsittämättömänä iljettää.

Selfiet-dekkarissa on uutta se, että Mørk kumppaneineen sotkeutuu akuuttiin rikostutkintaan, ei vain menneiden pöyhimiseen. Kaikki tapaukset kietoutuvat toisiinsa, mutta oleellisimmaksi teemaksi kohoaa lasten kasvuympäristöjen vaikutus aikuisuuteen. Rosen epäinhimillisistä lähtökohdista saan lisätietoja, ja selfietä napsivien bimbojen taustalla tuntuu olevan vanhempia, jotka eivät tue lapsiaan tolkulliseen toimintaan. Natsikorttiakin vilautellaan, ja tosi-tv:n mädättävään vaikutukseen viitataan.

20180727_173515.jpg

Kööpenhaminalaisen puiston varjoisalla penkillä istuen luin hirvityksistä, jotka tapahtuvat siinä lähikadulla. Tai voisivat tapahtua. No, hotellini vieressä oli poliisiasema, ehkä Mørk ja kumppanit puuhailivat sen kellarissa ja varmistivat, että ei hätää: pääsen lukemaan ensi vuonna kahdeksannen osan.

– –

Jussi Adler-Olsen
Selfiet
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2018
dekkari, Osasto Q -sarjan 7. osa,
535 sivua.
Ostin kirjan.

Juttujani muista Osasto Q -osista: tässä.

Muita Selfiet-lukijoita: Hemulin kirjahylly, Rakkaudesta kirjoihin, Luetut.net, Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

23 lokakuun, 2017 · 7:00 am

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Yksi postauskommentoija voittaa Vartija-kirjan. Lue ohjeet jutun lopusta.

Jussi Adler-Olsenin sarja kööpenhaminalaisen rikostutkinnan kellariporukasta jatkuu tuttuun tapaan. Osasto Q setvii vanhoja, selvittämättömiä rikoksia. Vartija (Gummerus 2017) käynnistyy bornholmilaisen poliisin itsemurhasta, mikä juontaa juurensa lähes kaksi vuosikymmentä vanhasta, ratkaisemattomasta nuoren tytön liikennekuolemasta.

Vartija paljastuu mutkikkaan psykologiseksi perhe- ja ihmissuhdetutkielmaksi mustasukkaisuudesta. Nimi Vartija on osuva, sillä kirja kuvaa ihmispolojen monenlaista vartiointia: kytätään toisia, suojellaan totuudelta ja koetetaan pitää loitolla muita oma etu pyhittäen. Moitin hieman juonen pitkittämistä, mutta toisaalta hapuilu ja junnaaminen sopivat siihen, että vanhaan juttuun kuuluvien henkilöiden tunnistaminen ja löytäminen pakostakin vie aikaa. Lopulta etsitty asia löytyy ja lisäksi paljastuu rikoksia, joista lukija saa näkökulmakerronnan vuoksi etukäteen tietää, tutkijat eivät.

Vartija

Q-sarjaan oleellisesti kuuluu päähenkilön Carl Mørkin lähimenneisyyden poliisioperaatio, jossa kollega Hardy neliraajahalvaantui. Sarjan joka osassa nytkähdetään sen tapauksen selvityksessä askel eteenpäin. Samalla käsitellään Hardyn ja Mørkin suhteen kehittymistä, suhteen, jossa sekottuvat syvä ystävyys, syyllisyys ja uhriutuminen. Tämä on kiinnostava juonne Mørk-kirjojen juonissa.

Pidän henkilövetoisista dekkareista, ja sitä herkkua Adler-Olsenin sarjasta saa. Osasto Q:n värikäs henkilöstö keskinäisine suhteineen viihdyttää minua jälleen kerran. Mørkin mörkki persoona vetoaa, ja arvoituksellinen Rose jaksaa hämmästyttää. Uusi jäsen Gordon tuntuu vielä aika hailealta, mutta ei se haittaa, sillä aina ällistyttämään pystyvä Assad pelastaa kirjan. Assad harjoittelee tanskankielisiä sanontoja, vaihtaa kuulustelustrategioita ja seuraa Mørkia kuin hai laivaa – ja säilyttää yhä perimmäiset salaisuutensa. Solidaarisuus työpariin hitsautuu tiiviiksi:

Vaikka tieto olikin julma, heitä oli kaikesta huolimatta kaksi.

Toivoisin Adler-Olsenin löytävän seuraaviin sarjan osiin jysäyttäviä aiheita, kuten romaanissa Tapaus 64, tai virittävän piinaavan jännityksen kuten aloitusosassa Vanki. Aurinkokultti ei aiheena oikein minulle tässä osassa polttaen porota.

Lopuksi on vielä mainittava yksi kiinnostava asia, hitusen henkilökohtainenkin. Isäni alkupuolen elämän kotipaikka oli Kangasala, ja siellä visiteerattiin lapsuudessani tiuhaan. Jotenkin sykähdyttää, kun Vartija-romaaniin ilmestyy yhdeksi keskeiseksi henkilöksi kangasalalainen Pirjo, vaikkei hän taida aivan auvoisaa Suomi-kuvaa välittää…

Kirjamessut 2017 banneriSarjan soisin tulevan monille jännityksen ystäville tutuksi. Siinä yksi syy, miksi arvon  kommentoijien kesken yhden Vartija-kirjan. Vastaa postaukseeni viimeistään 26.10. klo 12 – voit voittaa kirjan omaksesi. Muista myös, että Jussi Adler-Olsen vierailee Helsingin kirjamessuilla 28.10. klo 14.30 Aleksis kivi -lavalla. Arvonnan toiseksi tulleelle lahjoitan Camilla Greben Kun jää pettää alta.

Kiitos Gummerukselle arvontakappaleista! 

P. S. Ennakkotietona tämä: marraskuun alussa vietän jännitysviikkoa. Tule mukaan!

marrasjännitystä (3)

– –

Jussi Adler-Olsen
Vartija
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2017
Osasto Q -dekkarisarjan 6. osa
570 sivua.
Sain kirjan kustantajalta lukijoille arvottavaksi.

Juttuni sarjan aiemmista osista:
Vanki
Metsästäjät
Pullopostia
Tapaus 64
Poika varjoista

116 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kilpailu, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 heinäkuun, 2016 · 4:34 am

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Osasto Q:n seuraan mielellään palaan. Kellarissa majailevan tutkimusryhmän selvitettäviksi päätyviä vanhoja rikoksia käsitellään mielestäni asianmukaisen karusti. Silti Jussi Adler-Olsenin otteessa on kosolti raikasta huumoria. Nyt siis sarjan viidennen osan kimppuun: Poika varjoista (Gummerus 2016).

Lohkaisut liityvät tilanteisiin, persooniin ja dialogiin. Huumori kohdistuu lähinnä tutkijaryhmään, jota johtaa Carl Mørk. Hänelle sattuu ja tapahtuu: kotona on hoidokkina halvaantunut kollega, vikkelä vuokralainen ja veltto poikapuoli. Lisäksi ex-vaimo piinaa ja muut naissuhteet hämmentävät. Tutkimusryhmän arvoitukselliset kollegat aiheuttavat yllätyksiä, ja ryhmään tungetaan uutta, avutonta märkäkorvaa. Ja se selvitettävä juttu, siinä on jos jotakin.

Poika varjoista

Osasto Q -sarjan tuttuun tyyliin tarinaa kerrotaan eri näkökulmista. Nyt seurataan Mørkin ohella lähinnä rikollisliigasta karkaava teini-Marcoa, jonka irtiottoa seuraa melkomoinen myräkkä.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa. Poika pystyi kaatamaan kaikki dominolaatat.

Sarja sivuaa usein yhteiskunnallisia teemoja, nyt aiheiksi nousevat alistava rikollisuuden väkivaltakulttuuri, paperittomat siirtolaiset ja kehitysapuhuijaukset. Rikosliigan mielivaltaisuus kuvaillaan kolkosti, muut teemat jäävät ohuiksi, etenkin verrattuna edelliseen romaaniin Tapaus 64.

Kerronta on varmaa ja yhteen kiertyviä juonia kuljetellaan kivasti. Viihdyn hyvin, vaikka mielestäni yli 550 sivua on liikaa. On hulppeita tilanteita, kiihtyvää takaa-ajoa ja nokkeluutta. Ravaamista on paljon, aineksia myös tungokseen asti afrikkalaisia lapsisotilaita myöten. Hyvin langat vedetään yhteen, silti vingun vaimeasti haarautumisesta.

Poika varjoista -dekkarin ehdottomasti parasta antia on omalaatuisten otusten osasto Q ja se sukkeluus, miten sitä kuvataan. Yhä suosikkini on Mørkin apuri, kamelijuttuja kertova ja salaisuuksiaan varjeleva Assad, todellinen mies varjoista. Myös ohikiitävissä sivuhahmoissa on herkkuja, eräskin silitysrautarouva hivelee. Kunnia kiinnostaville henkilöhahmoille!

– –
Jussi Adler-Olsen
Poika varjoista
suomentanut Katriina Huttunen
dekkari
553 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 elokuun, 2015 · 9:56 am

Lukivaikeus kesän romaaneissa

Lukemisen ja kirjoittamisen vaikeus (luki-vaikeus) hankaloittaa tekstimaailmassa toimimista. Se voi tehdä lukemisesta hidasta, vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä tai haitata tekstin muistamista. Kirjoittaminen voi takkuilla monin tavoin: tekstiä ei synny, asioiden kuvaus jää niukaksi, tulee virheitä ja epäloogisuuksia. Jokaisella lukivaikeuksisella haitta ilmenee yksilöllisesti. Arvioidaan, että noin viidellä prosentilla suomalaisista lukivaikeus on vaikea, muuten arviot yleisyydestä vaihtelevat 6 – 20 %:n huitteilla.

Sulkeeko kaunokirjallisuus henkilögalleriasta pois hahmot, joille lukeminen on vaikeaa? En ole huomannut, että oppimisvaikeushenkilöitä vilisisi romaanien sivuilla, mutta tänä kesänä olen tavannut neljässä kirjassa lukivaikeushahmon. Niiden välityksellä saa kokemuksen, millaisia tunteita osaamattomuus tuottaa ja mitä seurauksia sillä voi olla. Kaunokirjallisuuden voima on kuvata inhimillisiä kokemuksia, muotoilla niitä lukijan eläydyttäväksi.

Useita vuosia sitten tanskalaisessa tutkimuksessa päädyttiin siihen, että valtaosalla vangeista on oppimisvaikeuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita suoraviivaisesti sitä, että lukivaikeus johtaa rikoksiin. Joillekin silti tilastojen mukaan niin käy. Kesän kolmessa dekkarissa oppimisvaikeudet vaikuttavat merkittävästi rikolliseen elämänkulkuun.

NesboJo Nesbøn Verta lumella. Osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015) kertoo Olavista, joka on älykäs ja oppimiskykyinen. Opiskelu on kuitenkin edellyttänyt äärimmäistä sitkeyttä lukivaikeuden vuoksi. Päiväkirjaa hän pitää sinnikkyyttään ja ajankuluksi.

Mutta en ole varsinainen kynäniekka, teen paljon kirjoitusvirheitä, joudun kirjoittamaan monet kohdat uudestaan.


”Mutta miten voit lukea, jos et… näe sanoja?”
”Näen ne kyllä. Mutta toisinaan näen ne väärin. Joten joudun lukemaan ne uudestaan. – -Mutta joskus näen vain jonkin toisen sanan ja tajuan virheeni vasta paljon myöhemmin. Silloin päähäni muodostunut tarina saattaa olla täysin erilainen. Olen tavallaan saanut kaksi tarinaa yhden hinnalla.”

Olavilla on kykyjensä perusteella kaikki mahdollisuudet pärjätä, mutta kasvuympäristö ja etenkin isän lannistava vaikutus vei muuhun suuntaan. Niin Olavin kuin todellisten ihmisten kohtaloon vaikuttaa etenkin se, miten oppimisen ongelmiin suhtaudutaan.

Tapaus 64Jussi Adler-Olsenin dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015) siirrytään 1950-luvulle, jolloin ei köyhän perheen hidasoppinen lapsi ymmärrystä kerännyt. Pieni tyttö tuomitaan heikkolahjaiseksi, ja sellaisia tyttöjä ja nuoria naisia kohdellaan monin tavoin huonosti. Tapaus 64 on esimerkki siitä, miten törkeä suhtautuminen ja hyväksikäyttö voi ääritilanteessa johtaa kostoon. Älykkyyttä ei sen suunnitelmallisuudesta puutu. Romaanissa on osuva kohta siitä, miten vaistonvaraisesti voi tietää kompensoivat keinot oppia – jos ympäristö sitä tukee.

Nete tiesi hyvin, että elämässä oli paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Paikannimet ja historia ja tavalliset asiat olivat sellaisia. Koska kirjaimet ja numerot tuottivat hänelle niin paljon vaikeuksia, oli pakko oppia korvakuulolta, mutta Nete ei ollut vielä tavannut elämässään kovinkaan monta ihmistä, jota olisi kannattanut kuunnella.

Tapaus 64 kertoo myös siitä, että itsetunnoltaan nujerrettu voi nousta vielä aikuisena opiskelemaan menestyksellisesti, jos jostain löytyy edes yksi kannustava, kehuva ja osaamisen osoittava kanssaihminen. Leimaamisen ja kaltoinkohtelun arpia voi silti olla mahdotonta koskaan peittää.

Tappamisen 2Saul Blackin Tappamisen lyhyt oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015, ilmestyy 20.8.2015) kertoo sarjamurhaaja Xanderista. Nyt en voi välttää juonipaljastusta: Leon/Xanderin vaikeudet oppia lukemaan ovat perusta kaikelle kamaluudelle, mitä romaanissa saamme lukea. Pojan isoäiti haukkuu lasta ja päätyy äärimmäiseen opetusmetodiin, jotta aakkoset painuisivat lapsen päähän. Lapsena koettu rankaisuväkivalta on pahinta laatua. Pelko, nöyryytys ja kipu tekevät oppimisesta mahdotonta.

Leon tiesi, että touhu oli toivotonta. Kirjaimet ja niiden nimet erottuivat hänen sisällään. Mustat viivat, jotka muodostivat kirjaimet, erkanivat toisistaan ja pyörivät hitaasti, muodostivat uusia muotoja, hajosivat jälleen.

Nämä kaikki kolme esimerkkihenkilöä ovat siten samankaltaisia, että ympäristön suhtautuminen oppimisen vaikeuksiin määrää suunnan, minne henkilöt kääntyvät. Tyhmäksi ja osaamattomaksi haukkuminen vie itsetunnon ja kyvyn yrittää. Näin kapenee tila, jossa voi toteuttaa pätevyyttään.

Kun mustarastasLinda Olssonin Kun mustarastas laulaa (Otava 2015) on ihmissuhderomaani, jonka yksi päähenkilöistä ei kykene ilmaisemaan omia ajatuksiaan kirjallisesti. Lukeminenkin on tuskaa.

Jotkut ihmiset lukivat nautinnokseen. Sitä hän ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hänelle lukeminen oli kauhean kovaa työtä. Niin vaivalloista, että hän koitti välttää sitä tyystin. Lukeminen liittyi asioihin, jotka hän oli yrittänyt jättää taakseen. Ikäviin muistoihin koulusta. Jo pelkkä sana: lukihäiriö.

Oli tuskallista yrittää ymmärtää kirjaimia ja muodostaa niistä sanoja kirjain kerrallaan, sana kerrallaan. Tuntui melkein kuin terävät, mustat merkit kirjansivulla olisivat työntyneet hänen päähänsä vailla mitään asiayhteyttä ja järjestystä. Kuin ne olisivat tanssineet siellä pilkallisen tavoittamattomina.

Elias on nyt paras esimerkki siitä, miten lukivaikeus ei ole este edetä tai pärjätä. Vaikeuksiin tulee löytää vahvistavia tai kompensoivia keinoja. Eliaksen selviytymiskeino on ollut kuvallinen ilmaisutapa – hän on sarjakuvataiteilija – ja myös hidasta lukemista hän tehostaa kuvin. ”Hän katsoi kuvaa ja tajusi korvanneensa ’kirjoittaa’-sanan ’piirtää’-sanalla.” Eilaksella on lisäksi naapuri, joka tukee ja kannustaa.

Ymmärtääkseni hän ei vain pysty ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. niinpä hän piirtää ja maalaa ajatuksiaan ja mietteitään. Kun ymmärsin tilanteen, me aloimme jakaa lukuelämyksiä monella tapaa. Minä tulkitsen kirjat hänelle. En lue niitä sellaisenaan, vaan kerron tarinan sellaisena kuin sen muistan. Luulen että hän pitää siitä.

Lukivaikeuksinen on yhtä älykäs kuin muutkin ja hänellä on omat erityiset lahjakkuutensa. Ne on etsittävä ja löydettävä. Vaikeudet lukemisen ja/tai kirjoittamisen osa-alueilla ei ole este, joskus hidaste. Oleellista on se, että että ympäristö ei pidä niitä ylittämättömiä ja että niiden haittoja vähennetään erilaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla.

Verta lumella -dekkarissa Olav kertoo kolme lukivaikeuteen vaikuttavaa tosiasiaa:

Isälläni oli tapana sanoa, että minä opiskelin tullakseni idiootiksi. Veikkaan, että hänellä oli samanlaisia ongelmia lukemisessa ja kirjoittamisessa kuin minullakin, erona oli vain se, että hän oli antanut periksi.

Tutkimusten mukaan vähintään puolella lukivaikeus on perinnöllistä. Sitä ei pidä kiistää, että vaikeuksien kanssa eläminen edellyttää periksiantamattomuutta. Kaikkiin lisäksi vaikuttaa se, miten kannustava tai kannustamaton ympäristö on. Etenkin se, että vierellä on ihmisiä, jotka osoittavat lapsen, nuoren ja aikuisen pätevyyden, arvon ja mahdollisuudet, on merkityksellistä. On ongelmia tai ei, ihminen kukoistaa toisten uskon, luottamuksen ja hyväksymisen valossa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Avainsanat: , , ,

24 kesäkuun, 2015 · 11:16 am

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihmisen pitää tuntea olevansa kyllin hyvä. Kun on kuullut olevansa kyllin hyvä, jaksaa ponnistella eteenpäin. Joskus sen voi kuulla liian myöhään, vallankin jos jotain peruuttamattoman pahaa on sitä ennen tapahtunut. Silloin kalvavat vääryydet voivat synnyttää kostajan, vaikkapa määrätietoisen tappajan. Näin käy Jussi Adler-Olsenin neljännessä Osasto Q -dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015).

Juoni tehoaa. Niin överiksi ei äidytä kuin Metsästäjissä, eikä jännitys ole niin hikoiluttavaa kuin Vangissa tai Pullopostissa. Komeasti Tapaus 64 etenee loppua kohti kiihtyen ja yllättäen. Otsikko osuu: paperilla voi olla numeroitu tapaus, mutta numeron takan on tunteva ja kokeva henkilö, joka muistaa.Tapaus 64

Taas sukkuloidaan eri ajoissa. Dekkarin mittaan eletään Neten rinnalla 1950-luvulta lähtien: hänelle tapahtuu ikäviä, ja sen seurauksena tapahtuu lisää ikävää. Neten tarina kytkeytyy Osasto Q:n käynnistämään vuoden 1987 outojen katoamisten ketjuun. Nykyhetki on vuodessa 2010, jolloin katoamistutkinta alkaa ja politikassa puoluekenttään on tyrkyllä kansallismielinen ja rasistinen liike. Sen oppi-isä on keskeinen tekijä kirjan 50-luvulta nykyhetkeen.

Adler-Olsenin sarjassa on mojovia henkilöitä. Osasto Q:n pomo on Carl Mørk, mörkki mies, jolla on pehmeä ydin. Myös hänen kotiväkensä värittää tapahtumia. Poliisityössä Mørkilla on puolustajia, mutta häntä vastaan myös vehkeillään, mikä yhdistää sarjan osia. Sarjan romaanien kovaa ydintä ovat multipersoonasihteerikkö Rose ja hellyttävänkova, arvoituksellinen apuri-Assad. Jokainen vuorollaan epäilee toistensa mielenterveyttä, varmaankin syystä, mutta osa osalta porukka hitsautuu yhteen.

Carl katsoi Assadia valppain silmin. Tämä tapaus vaikutti Assadiin enemmän kuin yleensä, niin, se näytti vaikuttavan molempiin Carlin avustajiin. Se tuntui menevän suoraan heidän sydämeensä. Ja miksi ei olisi mennyt, olihan heillä kummallakin varmasti arpia sielussa, mutta silti Carl ihmetteli, että Assad oli niin tosissaan ja vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.
”Näköjään ne ovat onnistuneet kuljettamaan naisia saareen”, Assad jatkoi vääjäämättä tummat kulmakarvat kurtussa, ”ja tappamaan monta tervettä sikiötä ja steriloimaan paljon naisia. Silloin he voivat onnistua missä tahansa. Sitä minä vain tarkoitan, Carl. Eikä se ole yhtään hyvä asia, jos he istuvat samaan aikaan kansankäräjillä.”

Adler-Olsen käsittelee dekkarissaan sitä, miten riittää aina tyyppejä käyttämään hyväkseen heikossa asemassa olevia. Hän näykkii myös yhtä Pohjoismaisten demokratioiden häpeäpilkkua, eugeniikkaa. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen (2007) kertoo siitä riipaisevasti ruotsalaisittain, ja niin tekee tämä romaani tanskalaisittain. Yhteiskunta, joka sallii jakaa kansalaisiaan kasteihin ja päättää, kuka saa lisääntyä, on puistattava natsismin jatke. Näin on ollut meillä ja muualla noin puoli vuosisataa sitten. On aivan oikein muistuttaa siitä vaikkapa näin. Ettemme unohtaisi emmekä hyväksyisi. Mutta miten suhtautua tappokostoon, pahan palkkaan eliminoimalla?

Aihepiiri vie lukurupeaman aikana välillä vakavoitumaan. Osasto Q -sarjan toinen puoli on tilannekomiikka ja osuva letkauttelu. Siitä on vastuussa kööpenhaminalaisen poliisitalon kellarissa lymyävä epäsuhtainen kylmien tapausten pöyhijäkolmikko. Iso osa huumorista lepää Carl Mørkin leveillä harteilla, ja hyvin lepääkin. Vaikka sivuja on rapiat 500, en pitkästy, en marise tiivistämistä. Luen jännitysviihtyen ja myötäeläen.

– – –
Jussi Adler-Olsen
Tapaus 64
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2015
dekkari
517 sivua.
Ystävä lainasi.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

1 joulukuun, 2014 · 9:59 am

Pullopostia jännitystarpeeseen

pullopostia92796Jussi Adler-Olsenin kolmas dekkarisuomennos Pullopostia (suom. Gummerus 2014) jatkaa Kööpenhaminan poliisiosasto Q:n tutkimuksia. Skotlantiin ajautunut pullopostiviesti johdattelee setvimään inhaa kiristysmurhaketjua.

Adler-Olsen osaa virkata koukkuketjusilmukoita. Luvut katkeavat tasan niihin paikkoihin, jossa juttu voi kääntyä ihan mihin suuntaa vain. Seuraava luku luonnollisesti siirtyy seuraamaan romaanin muita valokeilassa olevia tyyppejä, ja heidän etenemisensä katkeaa luvun lopussa käänteeseen – ja niin edelleen. Vuorotellen seurataan osasto Q:n, rikollisen, rikollisen vaimon ja uhriperheen tilannetta.

Romaanin tunnelma on kaksijakoinen, vähintään. Jännärikehikkoon kuuluvat vastenmieliset vääryydet ja väkivaltaisuudet. Ne kuvataan melko karusti ja paljaasti. Tulkinnat rikollisen mielenlaadusta ja siihen johtaneista seikoista jäävät lukijalle. Toisella laidalla sätkivät osasto Q:n henkilöt ja toiminta. Sekaan sommitellaan absurdeja tilanteita, sanailuja ja sattumia. Tähän kuvauskolkkaan kytketään komiikkaa, mikä tuntuu vastakkaiselta verrattuna piinaaviin rikos- ja perhetilanteisiin.

Pullopostia käsittelee uskonlahkojen tuhoavia piirteitä. Pelon, alistamisen ja rakkaudettoman rankaisukierteen ilmapiirissä kasvaa murretuista lapsista ääritilanteissa psykopaattisia kostajatappajia. Olen usein todennut, etteivät minua kiinnosta dekkarit, joiden ytimenä on silkka sekopäisyys, mutta on myönnettävä, että Adler-Olsen rakentaa ja perustelee pimeän pääpahiksen aika uskottavasti. Kirjailijaa selvästi kiehtovat suljettujen yhteisöjen sisässä sikiävä pahuus, tässä osassa fanaattiset uskonyhteisöt, Metsästäjät-romaanissa sisäoppilaitoksen finanssieliitti.

Q-sarjan sydän on eittämättä yrmeydessään lutunen ja humoristinen poliisimies Carl Mørk psyyke-, koti- ja lemmenpulmineen. Hänen hahmossaan on ytyä, itseironiaa ja terävyyttä. Carlin toimiston väki alkaa ylittää omalaatuisuudessaan jo kaikki rajat, mutta viihdyttävyysarvon vuoksi sen sallin. Sihteeri Rosa ja hänen sijaisensa Yrsa sekä toimissaan näppärä apuri Assad ovat hämmentävä lisuke Mørkin poliisityölle. Hahmojen arvoituksellisuus, etenkin Assadin salaperäisyys, antaa odottaa tuleviin osiin lisää jutun juuria.

Vaikka Pullopostia-dekkarin johtolankoihin eksyy onnenkantamoisia, ei se mitään. Koetut tragediat jäävät kytemään, yksiselitteistä ei ole oikein mikään. Ja aika velikultia ovat Q-osaston kaverit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2014 · 6:03 am

Vangitsevaa jännitystä

Jussi Adler-Olsenin Vanki (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2012) on dekkari minun makuuni. En voi vastustaa kiusausta temppuilla romaanin nimellä: kirja vangitsi minut. Romaanissa on myös kohta, jossa kirkastetaan kirjojen lukemisen merkityksellisyys tukalissa olosuhteissa, vaikka vangittuna.

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan.

Juoni jännityttää. Lähtötilanne on se, että Kööpenhaminan poliisin murharyhmäetsivä Carl Mørk palaa kohtalokkaan jutun jälkeen töihin vetämään yhden miehen Q-osastoa. Tutkittavaksi lankeaa viisi vuotta vanha kansanedustajan katoamistapaus.Vanki

Kerronta soljuu, eli juoni etenee ja sanailu on sopivan sävykästä. Perushuttua on sekä kahden aikatason että rikokseen (tässä tapauksessa uhrin) ja poliisityöskentelyyn liittyvien kuvausten vuorottelu. Tapahtuma-asettelussa on virkistävää omaperäisyyttä, eikä jännitys tai arvoitusmetsästys sulje pois muuta: joukkoon limittyy myös alakuloisia ja koskettavia hetkiä. Taustalla jäytävät tekijät eivät ole yksioikoisia, syyllisyystematiikka on moniulotteinen. Adler-Olsen osaa viskaista joukkoon myös tilannekomiikkaa, ja tällaisilla oivaltavilla tyylivaihteluilla lujitetaan ainakin minun lukusuhdettani.

Carl Mørkissa on kaikki poliisiromaanipäähenkilön tyyppipiirteet (paitsi alkoholisoitumisen uhka), vaan jollain ihmeen kaupalla hänestä kehkeytyy omanlaisensa. Hän on omapäinen ja asettuu esimiesten kanssa poikkiteloin mutta on luottohenkilöille uskollinen (klisee). Mørkin privaattielämää ripotellaan mausteeksi (klisee), ja jopas tämän mörkin poliisin lähipiirissä hyöriikin kummallista väkeä. Mørkin vastapainona hömelöi avustaja (klisee), mutta apumies-Assad on varastaa koko shown tarjoten hupia, arvoituksellisuutta ja taitoa. Ja kaiken lopputulemana on, että liitän Mørkin suosikkietsivieni kärkikastiin, Barbarottin, Brodien ja Holen porukkaan. Tässä sitä taas ollaan: henkilövetoinen dekkari saa minut innostumaan. Metsästäjät

Osasto Q:n edesottamuksia jatkaa Metsästäjät (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2013). Eriparinen etsiväkaksikko on yhä kiinnostava, ja tiimiin saadaan arvaamaton sihteeri Rose. Näiltä osin homma toimii erinomaisesti. Juoni ei ole yhtä onnistunut kuin ensi osan, tai kenties on niin, että rikoksiin liittyvä inha väkivalta lähestyy kipurajaani. Syylliset ovat selvillä alusta asti, eikä se haittaa asetelmaa. Näkökulmatekniikka pelittää myös yhä hyvin, ja kassialmatyyppisen case-henkilön sisälle meno sujuu. Hiukan yksioikoiselta vaikuttaa se, miten tanskalaisen talouden kärkinimet ovat sisäoppilaitoksissa säilöttyjä, kylmäkiskoisen vanhemmuuden pilaamia ja piittaamattomuuden ylimielistä perintöä jatkavia superpahiksia.

Kesällä ilmestyneen kolmososan kirjastojonossa olen ja pysynkin jonkin aikaa – sen verran suosittu Adler-Olssen tätänykyä on. En sitä ihmettele, sillä Mørk tekee romaanin lopuksi merkittävän päätöksen, ja mahdollinen romanssikin jää kiusalliseen kohtaan. Pakko tietää, miten elämä etenee.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: