Lukulumouksen huuruissa (Tiklin jälkilämmössä) myönnän auliisti, ettei runous aina riitä. Todellisuuden hahmottamiseen ja käsittelyyn tarvitaan muutakin. Kuva voi olla sellainen. (Joku voisi olla sitä mieltä, että ihan itse eläminen.)
Alfredo Jaarin töitä on Kiasmassa otsikolla Kun runous ei riitä. Lähinnä valkokuviin perustuvia teoksia on eri lähivuosikymmeniltä, ja niissä on kunnon yhteiskuntalataus. Niissä on myös kirjallisia viittauksia, kuten otsikon runositeeraus ja sarja Sadan vuoden yksinäisyys.
Sanoilla onnistutaan usein sohaisemaan sieluun, mutta kun Jaarin kahdessa teoksessa katsoo lapsia epäinhimillisten katastrofien keskellä, menevät kuvat ja niiden todellisuus ihon alle ja pysyvät siellä pitkään. Teoksessa The Silence of Nduwayezu pureudutaan Ruandan kansanmurhaan pienen pojan silmiin katsomalla. Sadoin diakuvin toistetaan lapsen silmät. Riepoo, mitä nämä silmät ovat nähneet. Toisen huoneen kymmenien kuvien teossarjassa pakolaisleirin vietnamilaistyttö katsoo suoraan katsojaan ja hymyilee, ympäristöstä irrotettuna yhtä viattoman luottavaisesti kuin kuka tahansa hyvinvointilapsi hymyäisi vaikkapa leikkipuiston reunamilla – vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat vain aivan toiset.
Kiasman muista näyttelyistä tässä mainitsen vain Marimekko-yhteistyönä syntyneen Kimpassa-kokoelman. Ilmeisen tuotemerkkisidonnainen eri taiteilijoiden töiden kasauma pikkuriikkisen hiertää, vaikkei taide koskaan synny pyhästä hengestä. Kimpassa-töistä jotkut ovat enemmän kytköksissä sponsorifirmaan, toiset vähemmän. Sillisalaatti tuntuu melkoisen laimealta, etenkin Jaarin jälkeen. Enkä ole kiistämässä sitä, etteikö elämään sovi sekä heppoista että raskasta. Tällä kertaa Jaarin paino kestää marimekkoilua paremmin.
Anu Tuomisen Piha-teos kyllä miellyttää. Luovuutta on tavallisen tarjoaminen uudelleen ajateltuna. Pyykkipoikarivistö väristä toiseen liukuen ilahduttaa idealla, värien kauneudella ja tilaa halkovana yllätyksenä. Samalla asialla on Henna Vihriälän Ruusu. Seinänkokoinen ikoninen kukka hätkähdyttää, kun se on koottu nuppineuloin pistellyistä irtokarkeista. Makeaa ja kivuliasta. Elämän osia nekin.
Piha
Ruusu. Enkä voi olla siteeraamatta runoa: ”Ruusu on ruusu on ruusu”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 