Jennien juhlapäivää vietettiin eilen. Ei tänäänkään ole myöhäistä – naistenviikko jatkuu, myös kirjablogesissa.
Kansikin sen kertoo: tämä on Korso-special. Korso on minulle kirjallisuudesta tuttu Räkkärimarketin kassan Tarja Kulhon vuoksi, mutta Kulho on silkkaa fiktiota, kun taas Mielen maantiede (Otava 2021) mainitaan takakannessa Jenni Pääskysaaren omakohtaiseksi romaaniksi.
Pääskysaaren romaanin minäkertojan juuret uppoavat Korsoon, sillä siellä on sukua monessa polvessa. Romaani kertoo 1970-luvun puolivälissä syntyneen kertojan lapsuudesta lukion alkuun, joten kirja kuuluu esikoisromaanien kasvukertomusheimoon.
•
Korsolaisuutta on monenlaista, vaikka mielikuvissa siihen oleellisesti yhdistyy karuutta ja köyhyyttä. Romaanissa viehätyn perhepiirin lämmöstä, ja näin syntyy sävykäs kasvukertomus – myös muista kuin päihde-mielenterveys-ongelmaisista lähtökohdista. Mutta se muu kodin ulkopuolella:
”Kun poistuin kotipesästä, en ollut turvassa enää missään. Olin omalla reviirilläni metsästäjän tähtäintä jatkuvasti välttelevä, pieni vapiseva jänis.”
Kasvavan tytön epävarmuudet, kaveri- ja ihastussuhteet kuuluvat asiaan siinä kuin harrastukset ja idolit Gene Simmonsista Kaari Utrioon. Koskettavasti kirja kertoo itsensä pienentämisestä silloin, kun omat intressit eroavat keskiverrosta: ajan ja paikan hengen mukaan omaperäisyys pitää vaientaa, ettei erotu joukosta.
•
Pääskysaaren tyyliin kuuluu sirpaleisuus, ja tapahtumakuvailun lisäksi mukana on tilannekuvauksia ja listoja. Lyhyet luvut etenevät kronologisesti ja ne on nimetty ytimekkään yksisanaisesti.
Pidän hiomattomuudesta ja rososta, jota on tekstiin jätetty. Siitä huolimatta en ihan saa otetta kokonaisuuteen. Rohkaisevana romaani kyllä sopii tämän ajan nuorille: kyllä kannattaa uskoa omiin tavoitteisiin, ja joka paikasta voi pyrkiä niitä kohti.
•
Jenni Pääskysaari
Mielen maantiede
Otava 2021
romaani
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 