Hyvää Kalevalan päivää! Juhlakalu on jo 180-vuotias. Pääfiestaa Finlandia-talossa juontavat Duudsonit, ja ohjelmassa on räppiä. Kansallisen korkeakulttuuristatuksen saanut Kalevala on aikojen saatossa pysynyt sellaisenaan, mutta yhteiskunta sen ympärillä on muuttunut ja kulttuuri moniäänistynyt.
Kalevala on ollut sytykkeenä eri aikojen taiteen tekijöille Gallen-Kallelasta Kotiteollisuuteen. Viimeisimpiä mieleeni tulevia kansanrunomytologialähtöisiä teoksia on Jenna Kostetin Lautturi, nuorten aikuisten spefi-romaani, joka sai vuoden 2014 Blogistania kuopus -palkinnon. Alkuvuodesta on ilmestynyt Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Louhesta on kyse myös muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa: alkuvuoden automatkat vietin Seija Vilénin Pohjan akka -romaanin äänikirjaversion kanssa (Avain 2012).
Vilénin romaanissa on onnistuneesti varioitu Kalevalan juonta ja henkilöhahmoja Louhen näkökulmasta. Muinaista mytologiamaailmaa tarkastellaan pitkälti naisvinkkelistä, joten Louhesta, Kyllikistä ja Tytistä tongitaan uusia puolia. Päähenkilö Louhi on näistä täyteläisimmin tavoitettu. Äijät jäävät statisteiksi omiin mehuihinsa muhimaan – aika vietävissä moni ukko näyttää olevan.
Yllätyn siitä, miten mutkattomasti Kalevala-kieli istuu kokonaisuuteen. Ehkä äänikirjamuoto sopii siihen – en voi nyt arvoida, miten se luettuna limittyy kokonaisuuteen. Romaani on silti pääosin selkeää suorasanaista proosaa, vain välillä kalevalaispoljentoinen kerronta vie menneeseen aikatasoon.
Milloin aloin vastata kysymyksiin ajatuksillani?
Rinnakkaistodellisuus Kalevala-aikoina vai dementiamaailma? Romaanin kerrontatasoina vuorottelevat muistisairaan rouva Pohjan tämänpäiväinen hoitolaitostodellisuus ja kyseisen rouvan harhailevat mielenmatkat Kalevalan kankahille. Hoitolaitoksessa poukkoilevat myös rouvan vävy ja yksi kirjailijanplanttu. Välillä piipahdetaan näiden miesten ajatuksissa ja elämänpulmissa. Tämä hieman hajottaa kokonaisuutta ja pitkittää tarinaa turhaan, hitusen ehkä fokuskin hukkuu (ainakin äänikirjan kuuntelijalta). Hoitolaitosarjen kuvaus on mielestäni osuvaa: se iskee hoitajien ja hoidettavien toteen.
On kulttuurinen elonmerkki, että muinainen mytologiamme saa yhä vain uustulkintoja. Pohjan akka ei minua villinnyt, mutta sopi se kansalliseepoksen juhlavuoden käynnistykseen – se tarjosi arjen toimintaa helpottavaa ajanvietettä, sopivasti myös ajatusaskartelua. Eläköön Kalevala muodossa jos toisessa!
Voit vaikka testata, ketä hahmoa muistutat (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305931821323). Täällä puhuu Väinämöinen.
Lukulamppu on puolestaan koonnut Kalevala-aiheisia kirjoja.
— –
Seija Vilén
Pohjan akka
Avain 2012
äänikirja, noin 6 tuntia
Lainasin äänitteen lähikirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 