Aihearkisto: proosarunot

31 tammikuun, 2023 · 6:32 am

Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16

Tämänkertainen klassikkohaastekirjanani on Johan Ludwig Runebergin kolmilauluinen runoelma Hanna Paavo Cajanderin suomennoksena (1836/1880). Klassikkohaastetta emännöi Kirjaluotsi (haaste ja kooste).

Olen Minna Canthin Hannan suuri fani, ja olen myös muokannut sen selkokielelle, joten silloin selvittelin Runebergin Hannan ytimiä, mutten lukenut nimikaimaa. Canthin Hanna on Runebergin runoelman vastakuva, jossa nuori nainen saa pettyä kaikissa toiveissaan ja jossa miehistä karisee kaikenlainen ihanteellisuus.

Juhani Ahon Papin rouvan alussa on sitaatti Runebergin Hannasta, ja tapahtumat sijoittuvat intensiivisiin kesätunnelmiin pappilassa kuten Runebergillakin. Ahon romaanissa eletään runebergilaisissa idyllipappiloissa, mutta tapahtumat osoittavat, miten naisen elämä menee pieleen, jos puoliso valitaan järjellä – toisin kuin Runebergin Hannassa. Toisaalta voi ajatella niinkin, että Ahon tulkinnassa runebergilaiset romantiikkaodotukset ovat tuhoon tuomittuja, sillä ei romaanin Ellin ensi rakkaus Olavi ole mikään hyveellinen ihannesankari.

Kirjallisuudestamme voi bongailla monia tunnelmallisia kesäisen valon yhden päivän ja yön romaaneja ja ajatella, että ne jatkavat Runebergin Hannasta lähtenyttä traditiota, esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmisiä kesäyössä ja Aki Ollikaisen Pastoraali. Runebergilla on siten pitkät varjot tai valonsäteet kirjallisuuteemme – klassikoiden klassikko. Siispä Hannaan kannattaa tutustua.

•

Runebergin Hanna on kirjoitettu alun perin ruotsiksi, ja valitsin kolmesta suomennoksesta vanhimman (Paavo Cajander 1880, muut: Otto Manninen 1940, Teivas Oksala 1993). Runoelmaksi tituleerattu teos on kirjoitettu eeposten heksametrimittaan. Heksametria ei olekaan helppo selittää, mutta kyse on kuusirytmisestä, loppusoinnuttomasta runokielestä. Kuvailevassa kielessä sanajärjestys ja sanasto nykysilmin ja -korvin poikkeavat totutusti. Malliksi kaappaan kuvan alkuteoksesta:

•

Siinä tutustuimme päähenkilöön, nuoreen Hannaan. Kirjan ensimmäisessä laulussa eli luvussa vanhan pastorin tytärtä käy kosimassa 50-vuotias nimismies. Pappilan emännöitsijä suosittelee järkiliittoa, mutta nuori piika Johanna varottaa rakkaudettomasta avioliitosta vanhan, rikkaan pulleron kanssa. Toisessa luvussa Hannan pää menee pyörälle lähimain ensi kohtaamisessa, kun veli on tuonut pappilaan kesävieraaksi ystävänsä, ja kolmannessa luvussa Hannan äkkirakastuminen kesävieraaseen äityy pikakihlaukseksi juhannusyön metsäretkellä kirkkaan lähteen vieressä.

Runoelmassa mainitaan myös toinen lemmenpari, Hannan veli August ja Hannan tuoreen rakastetun sisar, Maaria. Rakkauden puhdistava voima henkilöityy koppavaan Maariaan, joka muuttuu täysin eli jättää liehunnan tanssiaisissa ja kosijoiden piinaamisen, kun rehti maalaisylioppilas August astuu kuvioihin.

Runebergin kesäidyllin sanotaan saaneen inspiraation saksalaisen romantiikan ajan kirjallisuuden vastaavista luomuksista. Romantiikka huokuu kesäisen maalaisluonnonnon kuvauksissa, ja luonto elää myös monenmoisena symbolina, sillä se on puhdasta, kirkasta ja tuoksuvaa. Esimerkiksi käydään korkealla vuorella ollen arjen yläpuolella ja rakastutaan katsoen lähteen kirkasvetiseen peiliin laskevan auringon punertavassa valossa.

•

Minulle Hanna on kiinnostava kurkistus menneen maailman ihanteisiin ja ajatteluun. Siksi en arvioi sitä tykkään / en tykkää -akselilla. On lähtökohtaisesti hyväksyttävä, että Hannassa eletään ihanne-elämää. Kiinnostava yksityiskohta on se, että runoelman nuori mies pysyy nimettömänä: romantiikan hengessä sielu tunnistaa oitis toisesta sielusta tuttuuden, nimestä viis (goethelainen vaaliheimolaisuus). Lisäys: nuori mies tiedetään Johannekseksi, joskin runoelmassa hän on vain vieras.

Romanttinen rakkaus avioliiton perustana ei ollut Hannan aikoihin tosielämässä itsestään selvä toimintatapa, mutta Runebergin runoelma perustaa pariutumisen siihen. Sosiaalista asemaa ei rikota, vaan pappissäädyn vesat saavat toisensa, vaikka toinen on köyhä. Vanhempien ja lasten suhteesta saa lämpimän vaikutelman: korostetun lempeä on vanha pastori, Hannan isä, joka aluksi hyväksyy vanhan, äveriään öykkärin kosinnan – vain hyvyyttään, jotta hän turvaisi lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Rakkaus ja kuolema – ne asetetaan vienosti rinnakkain. Runoelmassa on sisäkertomus vanhan kalastajan kuolemasta, ja Hannan isä korostaa elämän lyhyyttä. Myös runoelman alun irrallinen runo kurottaa tähtiin kuolemaviittauksineen. Elämän rajallisuus ikään kuin nostaa ensi lemmen erityiseen hehkuun.

Hannan ja nuoren miehen salamarakastuminen vaikuttanee epäuskottavalta, mutta samalla äkkään, että nyky-tv-draamoissa ja romanssikirjallisuudessa rakastutaan myös ensi silmäyksellä. Eikä nykyäänkään ole harvinaista, että vanha mies vokottelee teiniä kuten käy myös Hannassa. Ja eiköhän nykyisinkin suositella valintatilanteissa kuuntelemaan sydämen ääntä – niin kuin Hanna tekee. Ja saammehan me yhä kohottavia kokemuksia luontoelämyksistä Hannan maisemahavaintojen tapaan.

•

Kaikenlainen koristelu ja paisuttelu on nykytyyli-ihanteille vierasta. Sitä on katsottava 1830-luvun silmin. Runoelmassa luonto väreilee monisanaisesti, mutta henkilöiden tunteiden ilmaisut jäävät hyvin rajallisiksi. Kyynelehtiminen toistuu, mikä kieltämättä vie nykykatsannossa tehoja.

Vanhasta runokielestä täytyy sanoa se, ettei sen lukeminen ole helppoa: säkeitä on tavattava tarkasti, jotta niistä saa oikean ymmärryksen. Tiettyä viehätystä siinä kuitenkin on. Eihän tässä nyt muuta voi tehdä kuin muokata Hanna kertomustyyliin selkosuomeksi, jotta tutuiksi tulisivat kotimaisen kirjallisuuden kesäyökertomusten ja rakastumiskuvausten alkulähteet.

•

Johan Ludwig Runeberg: Hanna. Kolmilauluinen runoelma. Suomennos P. Cajander. G. l. Söderströmin kustannuksella 1880, 86 pdf-sivua. (Kansalliskirjaston Doria-digitalisaatio.)

•

Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, proosarunot, Runot

Avainsanat: ,

19 syyskuun, 2022 · 2:47 pm

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

•

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

•

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

•

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Avainsanat:

27 toukokuun, 2022 · 6:33 am

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Eeva Åkerbladin Huolenpitoja -kirjan nimi ja alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä (S&S 2022) houkuttavat heti spekuloimaan. Pääotsikko voi kertoa siitä, että joku pitää huolta, siis huolehtii hyvinvoinnista. Toisaalta se voi tarkoittaa, että jollain on huoli, huolia. Hyvin mahdollista, että kyse on kummastakin.

Alaotsikossa tarkentuu, että miljöön saa sijoittaa kylpylään. Runoproosa puolestaan kihelmöi kiinnostavasti. On siis kyse lyyristyyppisestä ilmaisusta, mutta usein yhdyssanan osat ovat toisinpäin, proosaruno. Ei, nyt mennään runo edellä: runoproosa.

•

Åkerblomin runokielen suorasanaisuus vaikuttaa siten, että tekstin lukeminen on sutjakkaa. Sanajärjestys on usein suora, virkkeet kohtuullisen lyhyitä. Rytmitys vaihtelee: välillä on proosanomaista kappalejakoa, välillä runoille ominaista auokkoista rivijaottelua.

Viilatuissa virkkeissä törmään odottamattomuuksiin. Näin runoilmaisuyllätykset ovat ilahduttavasti käytössä – tässä katkelmia sieltä täältä:

”Epäonnistuminen valuu nilkkoja pitkin maahan, lakkaa minut kirjastosiiven lattiaan.”

”Lähden vasta, kun ammeen vesi on jäässä, kukilla sylissä uni.”

”Kokoan saippuakuplista vuoriston, taputan taivaalle haituvaa.”

Tämän kirjan runojen voima on sisäisten ja ulkoisten havaintojen vuoropuhelu, joista syntyy tunnelma, joka herkistää aistit nähdä, kuulla, tuntea iholla ja mielellä.

•

Runon puhuja vetäytyy kylpylään, irti arjesta ja sitä ennen tapahtuneesta. Kylpylän ja lähiympäristön kuvasto raamittaa sisäistä. Tunnen runojen puhujan läsnäolon ja toisen poissaolon. Siitä puhuja on pitänyt huolta, on ollut huolia. Ja sitten lopulta: ”Nyt äänen poissaolo on ääni itsessään.” Pääsin elämysmatkalle aistilliseen hyväksymisprosessiin.

Kirjassa on seitsemän osaa, joiden otsikot säväyttävät, esimerkiksi ”kun ottaa raskaasti, jossakin kevenee”. Minusta kirjan runoproosa tavoittaa hyvin mielentilan, jossa ihminen tarvitsee perspektiiviä koettuun, voimankeruuta ja näköalan aukaisun tulevaan. Siksi täytyy vetäytyä pitämään huolta. Saan mielleyhtymän Eeva Kilven runoon, jossa kehotetaan kohtelemaan itseään hyvin ja sanomaan itselleen kauniisti. Åkerblomin tekstissä kylpylässä muun muassa ”silitellään omaa nilkkaa” ja:

”Vaivun vesirajaan, tulen olemaan luonani aina.”

”Arvoisat asiakkaat nyt saa pehmentää, tuuli on kohta jo hellä. Jos teleprompteri antaa sanoja suuhusi, sylkäise ne ulos vähääkään maistettuasi.”

•

Oi, miten Åkerblomin kylpylä houkuttaa. 

”Kannattelen edelleen kaikenlaista, vaikken jaksaisi olla henkari.” 

Ja kyllä, tällainen lukija, joka on loman tarpeessa ja roikkunut heikkona henkarina raskaiden kokemuspalttoiden painamana, ottaa vastaan kirjan fiilistelyt, armollisuuden ja tuokiollisuuden. Kyllä, kiitos.

”Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.

Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

•

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja. Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S 2022, 108 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat:

19 helmikuun, 2022 · 8:36 am

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa avioimies

”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”

Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.

Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”

•

Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.

Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia. 

Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.

•

Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.

Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.

•

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, proosarunot, Runot

Avainsanat: ,

26 elokuun, 2021 · 7:38 am

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).

Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.

•

Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.

Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:

”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”

•

Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.

”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”

Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.

•

Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.

”

     Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä

missä kierrän kehää, ympyrä

               on ilon ja surun muoto. Miten täältä pääsee pois.

”

•

Anja Erämäja

Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

runoja

71 sivua.

Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat:

27 joulukuun, 2020 · 8:19 am

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

•

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

•

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

•

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: , ,

15 joulukuun, 2020 · 7:00 am

Ilari Ranta: Sisilisko

Ilari Rannan viides runokirja Sisilisko (Mediapinta 2020) tiivistyy kirjan takakannen sanoihin: ”Elämänsä iltapäivässä runoilija kirjoittaa kesistään ja sukeltaa lapsuutensa muistoihin.” Voin todeta sanojen todenperäisyyden lukemani jälkeen.

Runoja tulkitessa käytetään runojen minästä ilmaisua ”puhuja”. Se sopii mainiosti Rannan runoihin. Runot tuntuvat suoralta puheelta muistoista ja hetken tuokiokuvista. Usein lyriikassa ”minä” helposti mielletään olevan kirjoittaja, runoilija. Niin ei tarvitse olla, mutta Sisiliskon puhujaminä vaikuttaa olevan avoimen suorasti kirjoittaja. Taidanpa loksauttaa Sisiliskon autofiktion lokeroon.

Voisiko kirjan runoja luonnehtia runolliseksi lyhytproosaksi pikemmin kuin proosarunoksi? Joka tapauksessa runoissa on päiväkirjamerkintöjen kaltaista suorasanaista havaintojen ja ajatusailahdusten kirjaustyyliä. Kieli on selkeää, tietoisen riisuttua kielikuvista.

Huomaan mielistyväni kohtiin, joissa suoruuteen kätkeytyy monitulkintaisuutta. Nimiruno Sisilisko on sellainen. Siinä häntänsä hätätilanteissa katkaiseva eläin vertautuu runon minään, josta jotain on jäänyt lapsuudenkaupunkiin. Esimerkiksi runossa ”94” kävelee ohi mieleeni jää havainnon pintaa syvempi puoli:

”Kymmenessä vuodessa taiteilijan posket ovat kaventuneet ja valo kasvoilla on kaivautunut syvälle takaraivoon.”

Kirjan teksteissä katsotaan muita usein sivusta, ikkunan takaa tai menneisyyteen, ja runojen puhujaan vaikuttavat menneet, sairaus ja yksinolo. Runojen melankolinen muistelun tunnelma korostuu, mutta sen lisäksi puhuja on nykyhetkessä ja katsoo eteenpäin. Runoissa on kiitollisuutta ja toivoa, myös runoilun kantavaa voimaa:

”Runouden sykli kantaa koko elämän; kirjoitusprosessin lopussa voit aina palata alkuun.”

•

Ilari Ranta

Sisilisko

Mediapinta 2020

runoja

71 sivua.

Sain kirjan runoilijalta: kiitos!

•

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemia tai muuten vähälevikkistä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat:

5 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Charlie Mackesyn kuvakirja-ajatelmakirja kaikenikäisille on ollut maailmanmenestys. Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020) kulkevat aution maan läpi keskustellen elämän tärkeistä kysymyksistä. Ajankohta tuntuu osuvan hyvin lukutilanteeseeni huhtikuun loppuun, jonka säätila muistuttaa kirjaa:

”Heidän seikkailunsa osuu kevääseen, jolloin välillä sataa lunta, välillä paistaa aurinko, ja sekin on vähän kuin elämässä yleensä – mitä tahansa saattaa sattua.”

Kirjassa on hieman samaa henkeä kuin Nalle Puhissa ja Pikku Prinssissä. Viattoman lapsen ja eläinjoukon keskusteluissa käsitellään ystävyyttä, rakkautta ja hetkeen pysähtymistä. Kirja vie pumpulinpehmeästi elämänasenneopastukseen. Filosofinen pohja ammentaa muun muassa tällaisista ajatelmista:

”Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon.”

”Elämä on vaikeaa – mutta sinua rakastetaan.”

Ajatelmien filosofinen perusta tuntuu minusta aika lattealta ja kovin amerikkalaiselta. Kyynelten läpi hymyillään lempeästi, ja välillä sipaistaan leppoisan kominen kommentti. Ymmärrän ja hyväksyn, että otteen naiivius on tietoista palautusta maan pinnalle, jossa tärkeät asiat ovat yksinkertaisia. Ja niinhän ne ovatkin. Totta kai maailma olisi parempi ja oma olo myös, jos itse ja mahdollisimman moni muu levittäisi hetkien hyvyyttä, hyväksyntää ja rakkaudellisuutta.

wp-1588520051832.jpg

En epäile, etteikö moni lukija löytäisi itselleen merkityksellistä pysähtymistä, rauhaa ja lohtua kirjan tarinoinnista. Nämä ovat makuasioita, ja siksi avoimesti tunnustan, että minussa sykkii skeptisyyteen taipuvainen sydän, johon liiallinen söpöstely aiheuttaa rytmihäiriöitä. Se on kummallista, sillä silkka patetia toisaalta puree minuun. Ehkä tämä on myös lukutilanne- ja mielentilakysymys, sillä periaatteessa kirjassa on nättejä pysähtymisen ajatuksia. Tällä kertaa ne valitettavasti minulta suurelta osin ohittuvat.

Pidän kovasti kirjan kuvitustyylistä. Hahmojen tyylittelevyys ja valuvan musteen vaikutelmat viehättävät. Kuvissa on lisäksi ilmeikästä tunnelmavaihtelua. Kuvituksen vuoksi nautin kirjan selailusta, ja se täyttää kirjan tavoitteen mindfullness-tyyppisestä lähestymisestä: pysähtymisestä hetkeen, hengittämisestä rauhassa. Niin teen mieluusti kauniisiin kuviin upoten.

wp-1588520030528.jpg

Sain kirjan kustantajalta huomaavaisin saatesanoin: kirja lähetettiin minulle piristykseksi ja lohdutukseksi poikkeukselliseen kevääseen. Ajatus lämmittää kovasti. Siksi vähän sieluani kolottavat osin koleat kommenttini.

– –

Charlie Mackesy
Poika, myyrä, kettu ja hevonen
suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2020.
Sain kirjan kustantajalta.

Monet ovat kirjaan ihastuneet, esimerkiksi Kirsin Book Club ja Luetut.net sekä osittain ihstuneesti Hemulin kirjahylly

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, proosarunot

Avainsanat:

29 maaliskuun, 2020 · 9:20 am

Verkkoaika nyt ja V. S. Luoma-aho: Luonteita

Kirjastot ovat kiinni, mutta vielä ovat auki kirjakaupat, markettien kirjaosastot ja kustantajien verkkokaupat. Verkon e- ja äänikirjapalvelut saattavat elää nyt kulta-aikaansa: niistä löytää aika rajattomasti uutta ja vanhaa kirjallisuutta. Lukemista saa siis hankittua.

Kirjallisuuden saavutettavuuden turvaamiseksi löytyy myös ilmaista verkkokirjallisuutta. Esimerkiksi seitsemän nykyrunoilijaa julkaisi viikko sitten runovideon Runous. Nyt. Se muistuttaa, että runoilijat ovat kirjailijuuden lisäksi esiintyviä taiteilijoita, joiden tienesteihin poikkeustilanne vaikuttaa merkittävästi. Video on kyllä hieno kooste nykylyriikkaa, suosittelen!

Runokustantamo Poesia on jo pitkään kotisivuillaan tarjonnut runokokoelmia ilmaislukuun. Korona-ajan alkuun Poesia päästi taas avoimesti verkkoon muutaman teoksen viime vuosilta. Yksi niistä on V. S. Luoma-ahon kokoelma Luonteita (Poesia 2018).

Verkkokirjoina runojen lukeminen ei ole minulle yhtä luontevaa kuin kirjasta luettuna – lehteiltävyys ja selailtavuus puuttuu, minkä koen runojen lukemisessa oleelliseksi. Siis sen, että pääsen peruuttamaan ja palaamaan aiemmin lukemaani. Luoma-Ahon kokoelma sisältää proosarunoja, ja jokainen lyhyt katkelma on oma juttunsa, joten selailtavuus ei ole samanlainen elinehto kuin yleensä. Kirjan 30 proosapätkää sitoutuvat otsikkoonsa, eli kyse on erilaisten luonteiden kuvauksesta.

Valitut luonteet eivät ole järin mairittelevia inhimillisiä piirteitä. Joukossa on muun muassa moukkamaisuus, kaistapäisyys, inhottavuus ja epäkohteliaisuus. Enpä luonnehtisi yhtäkään kirjan otsikkoa positiiviseksi ominaisuudeksi.

wp-1585465273079.jpg

Mikä tekee proosajutuista runoja, proosarunoja? Kirjan luvut ovat lyhyitä, suorasanaisia. Virkkeet ovat napakoita ja rakenteeltaan selkeitä. Runomaista yllättävyyttä niihin osuu arvaamattomin asiasiirtymin ja ilmaisuin. Siitä kai proosarunossa on kyse, odotetun etenemisen odottamattomasta hajottamisesta, mielleyhtymien laventamisesta. Näin esimerkiksi kirjan luvussa ”Tyhmyys”.

” – -. Näyttää siltä, että selviytymiskeinoiltaan tyhmä on usein ylivertainen ja tavoittamattomissa; pehmeästi laskeutuva, niin sanotusti onnellinen. Hän lapioi naapurihaudan mullat päälleen, koska ei ymmärrä vertauskuvaa. Sana on hänelle kasa kirjaimia. Tyhmä on kuin rakastunut: valmis antamaan muille jotain, mitä nämä eivät halua eivätkä voi ottaa vastaan. – -.”

Mikä ettei ihmisen ikävä inhimillisyys kiinnosta. Kyllä näitä purevia pätkiä lukaisee. Kirjan kuvitus lisää kiinnostusta, sillä Jaakko Pallasvuon viitteellinen, vilkas viivankäytto tuo proosarunojen kylkeen tuplatulkittavaa.

Sudenkuopaksi minulle kuitenkin koituu yleissivistymättömyyteni. Se estää kirjan kokonaisarvioinnin. Luoma-ahon kirja on verrokki Theofrastoksen samannimiseen ja samoin otsikoituun kirjaan antiikin ajoilta (noin 300 eaa), ja samuus ulottuu jopa kirjan kansiin asti: kansilehdellä on suoraan kirjojen samanlainen sisällysluettelo. Mitä tästä nyt sitten sanoisi, kun en tunne antiikkisia alkutekstejä? No, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Ei taida.

V. S. Luoma-aho
Luonteita
Poesia 2018
37 sivua.
Luin PDF-kirjan kustantajan sivuilta: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat: