Avainsana-arkisto: Niina Miettinen

Tämän syksyn kirjamessuilla kirjabloggaus näkyy entistä enemmän. Kirjablogikirja oli mukavasti esillä Turussa, ja kirjabloggarit kutsuttiin vieraiksi, muun muassa tarjolla oli paneeli bloggaamisen ja kustantajien suhteista. Tulevan viikon lopun Helsingin kirjamessuilla on kirjabloggarikohtaamisia, ja Like ja Into järjestävät oman tapaamisen. Kirjamessuohjelmassa uutuutena ovat lukupiirit, joissa kirjailijan, lukijoiden ja kirjabloggarin vedolla päästään vaihtamaan ajatuksia ennalta sovituista kirjoista aivan kasvokkain.

Vuoden mittaan on putkahdellut keskustelua kirjablogien roolista. Valtamedian kirjallisuuskritiikkien määrä on vähentynyt, joten netin temmellyskenttä antaa kirjakirjoittelulle avoimen tilan. Mielestäni bloggaamisessa on säilytettävä vapaa tapa ilmaista lukukokemuksia, hälventää siten harhaa kirjakritiikin oikeasta totuudesta. Yhden lehtikritiikin painoarvo ehkä normalisoituu, kun ympärillä on monien erilaisten lukijoiden näkemyksiä ja kokemuksia samoista teoksista – ja monista kirjoista, joita lehtikritiikki ei noteeraa. Vaikka tavisbloggari erittelisikin luettua analysoiden, on ilmeistä, että kirja-arviointi on aina yhden ihmisen kokemus, johon sekoittuvat lukumieltymykset, makuasiat, vireystila ja kirjoittajan kirjoitustyyli. Samahan se on kirjakritiikeissäkin, vaikkakin peitellymmin. Summa summarum: on hauskaa, että messuilemassa ovat kirjat, kirjailijat, kulttuuritoimittajat, kustantajat ja monenmoiset lukijat, myös lukemastaan innolla kirjoittavat bloggarit.

Messuilla on tavallisen tapaan ohjelmaa ruuhkaksi asti. Aloitan messuviikon kirjoitussarjani esikoisilla. Helsingin Sanomathan palkitsee vuoden superesikoisen, ja sitä ennen messusunnuntaina palkintoehdokkaat esittäytyvät. En lähde ennustelemaan ehdokkaita. Jokusen kotimaisen esikoisen olen tänä vuonna lukenut ja niistä jo aiemmin blogannut. Huomaan, että otantani on ollut naisvaltainen, tässä vielä kertauksena joitain vanhoja poimintojani ja yksi herkullinen uutuus.

Dekkareissa kelpo avauksen tekivät Kati Hiekkapelto (Kolibri) ja Nina Hurma (Yönpunainen höyhen) – jospa jatko-osissa henkilöt syvenevät. Muutamia makoisia epätyypillisiä esikoisia olen myös maistellut. Marissa Mehrin (Veristen varjojen ooppera) ja Tua Harnon (Ne jotka jäävät) avauksissa on kiehtovia ainesosia.

Tyypillisiä esikoisia ovat omakohtaiset kasvukertomukset. Kristiina Harjulan Pispalan kiviä on loppua lukuunottamatta hieno kuvaus 1950-luvulta. Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö kuvaa lapsuutta 1970-luvulla ja kasvua aikuisuuteen pärjäämisvaihteella. Tyttö- ja kasvutarinasarjaa jatkaa Niina Miettisen Israel-tyttö (Teos 2013), vaan sen omaelämäkerrallisuutta en ala arvailemaan.

Israel-tytön yksi juonne on uskonnollisuus. Pauliina Rauhalan Taivaslaulussahan se on päätematiikkaa lestadiolaisuusvinkkelistä – ajatuksia herättävä esikoisteos sekin. Siinä missä Rauhalan romaani on totinen, Miettinen heruttelee naurua. En muista lukeneeni moniakaan näin hersyviä herätyskokoushetkiä ja uskovaiskuvauksia. Hihhulihenkinen uskonnollisuus on kirjan yksi loimilanka, siellä on kuteena myös niksauttelija, haamu ja monenmoista muuta eläjää. Pääosin kirja kudotaan perhesuhteiden ja tunteiden ilmaisun solmuista. Teini-Kaisa pyörii Juhani-papan ja tämän Katariina-vaimon eriskummallisen kodin ja Ilona-äidin ristituulessa, haikailee ensilemmen perään ja hakee suuntaansa. Toimintaan liittyy jopa Toiviomatkat.

Vakavat sävyt voimistuvat aikasiirtymässä, joka kertoo Juhani-papan toisen avioliiton alusta ja kulusta. Katariinalta ei äitipuolius luista, ja palvotun vaimovainaan jättämään lähes aukottomaan huusholliin hän on liian monikulmainen pala sopimaan. Umpimielisessä Katariinassa on lisäksi pahasti murtunut kulma äitiyteen liittyen. Kerronta on tässä ja muissa osissa nautittavaa: draamallisia tilanteita hahmotellaan osuvasti, ja henkilöiden käytöstä ja toimintaa taustoitetaan vähitellen aukenevasti, Israel-hurmoskin saa selityksensä. Kokonaisuus tarjoillaan kielellisesti vireästi.

Romaanin osat ovat aika eriparisia, mutta yhtäkaikkisesti ne kertovat puhuttelevasti puhumisen ja kohtaamisen vaikeudesta. Osissa yhteistä ovat sinne sun tänne sijoitetut, hulvattomat ja kipeät Juhani-papan kirjelippuset. Välillä toiviomatkalaisten haahuiluosuudet karkaavat linjasta, mutta Juhanin, Katariinan, Kaisan ja Ilonan elämänkulun kartoituksesta valtaosa on herkkua luettavaksi, vaikka on kyse kivuliaasta selviytymisestä ja ymmärryksen heräämisestä turhan myöhään. Juhanin kirjelappusanoin: ”Kaikkien meijän elämässä on omat onnettomuutensa.”