Niina Miettinen: Suopursu

Kotimaisen kirjallisuuden vakiovarusteisiin kuuluvat maaseudun perhetarinat, masennustaipuvaiset eläjät ja tunnelmaviritys, joka antaa odottaa ankeutta. Näitä erotan Niina Miettisen Suopursusta (Teos 2019), mutta (huoh, huoh) paljon muutakin irtoaa 1970-luvulle sijoitetusta sisarustarinasta.

Erityisesti kielenkäyttö nostaa Suopursun peruskirjasuosta kunnolla kukkimaan. Pohjoiskarjalaista murretta vilahtaa, mutta suurimman vaikutuksen minuun tekee kuvaustapa, jolla henkilöiden persoona ja tunnepuoli pursuavat rivien välistä, viittauksenomaisista huomioista.

”Hannu poimi mättäältä löytämänsä linnunluut ja kokeili niiden painoa. Niin kapeita, kepeitä. Kallon silmänreiästä hän mittasi linnun olemusta, se vapauden määrää. Hän lasketti luut ja kallon varovasti suolle, niiden valkeus erottui ruskan punertamasta maasta.”

Pidän henkilövetoisesta proosasta, ja siihen Suopursu lukeutuu. En ensin ole päästä mukaan kolmen sisaruksen hiljaisen ja jännittyneen kombon tahtiin, vähitellen saan epätahdista kiinni, ja kirjan lukemisen jälkeen sisarusten kohtalo jää pitkään pohdituttamaan. Romaanin alku alkaa pysäyttävästi äidin kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä, mikä pohjustaa Anjan, Hannun ja Pietarin persoonia ja suhteita. Erityisesti Anja kiehtoo minua, ja hänen varovaisesti avautuva kehityskaarensa ilahduttaa.

”Pietari oli hävinnyt ikkunasta, Anja risui villasukat. Hän tunnusteli maata, asetteli jalkojaan sitä vasten. Kevät haisi. Se oli vielä enemmän harmaa kuin vihreä. Heinä oli painunut lakoon, hupeneva valkoinen pellolla. Muutamia päiviä, jolloin lämpö yllättäisi. Savi ja vielä eloton nurmi mukautuivat jalkapohjiin, ei hangannut, ei painanut, liikavarpaille oli tilaa. Näin pitikin maan jatkeeksi tulla. Antaa sille paljasta ihoa.”

Kun äiti kuolee, sisarukset joutuvat asemoimaan itsensä uudelleen. Aikuisten sisarusten elämä ei ole oikeastaan päässyt alkuun. Äkäinen Pietari ja varovainen Anja ovat jääneet hoitamaan maataloa, Anja erityisesti äitiä, ja Hannun kipuilee kuvataiteilijuutensa kanssa. Tarvitaan kylälle ilmestyvä Olga, joka saa sisaruskuvioon liikettä. Tiivistän ytimen: jokainen henkilö kieriskelee tunteissa, joita pitää muilta salata ja lisäksi estää niitä pääsemästä oman mielen pohjilta pintaan. Piilottelu liittyy pitkälti oman seksuaalisuuden hyväksymiseen.

Niina Miettisen esikoistomaani Israel-tyttö virkisti huumorillaan. Nauru karttaa Suopursua, mutta tarkka katse henkilöihin tuntuu tutulta. Välillä koen kirjan raskaaksi, ja vierastan episodeja, joissa on mukana Olgan lapsuudenystävä ja kytketty karhu. Muuten henkilöt hahmottuvat ja avutuvat eri puolineen mielenkiintoisesti. Juonen suhteen sanon, että siinä on sopivasti arvattavissa olevaa ja odottamatonta. Suopursun loppua kohti voimistuvat toiveikkaat sävyt toivotan tervetulleiksi.

”Oli jatkettava ja käytettävä sitä, mitä tervan haju tullessaan nostatti.”

– –

Niina Miettinen
Suopursu
Teos 2019
romaani
261 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Suopursusta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa ja Kirjojen kuisketta.