Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2019

Anja Erämaja: Imuri

Hölkän rytmillä rullaavat Anja Erämajan runot esimerkiksi kokoelmissa Töölönlahti ja Ehkä liioittelen hieman. Niissä särmäinen arki teroittuu, ja kiiltoa antaa huumorin pilke. Samoja aineksia löydän romaanista Imuri (WSOY 2019).

Imuri käynnistyy äidin kuolemasta, jäljelle jää aikuisia lapsia. Romaanin mittaan siskokset pöyhivät jäämistöä, ja naisten erilaisuus paistaa tekstiriveiltä. Se on silti sivujuonne, pääosan ottaa naisista toinen, Kristiina.

Kristiina työskentelee kevytyrittäjänä, yhtä yrittämistä on myös Kristiinan muu elämä, jossa kieppuvat lasten huoltaminen, alkoholistimies, naapurusto ja tukiryhmät. Romaani kiertyy Kristiinan ympärille, se on monesti sisäistä puhetta hän-kerrontana. Kertoja ottaa ulkopuolisen roolin, turvautuu usein myös passiivimuotoihin, mutta kyllä Kristiinaa tässä pöyhitään.

”Ihmisellä on maksa. Ihmisellä on haima ja perna. Yhtä ja toista.”

Maukkaasti kerronta esittelee totisenoloisen ja kuormitetun Kristiinan, joka kristallisoi arkihavaintoja. Joka tokaisusta eksytään arvaamattomien mielleyhtymien ketjuun. Poimin joukon naisen elämäntotuuksista, en vanno, ovatko ihan sanatarkkaan suoria lainauksia, mutta kuvaavat, mistä lähteä liikkeellä – sitä en paljasta, mihin päädytään.

Jokainen ostos voi olla viimeinen.

Elämässä täytyy olla suunnitelma.

Elämässä täytyy yrittää vastusten yli.

Ihminen on monikko.


Kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua.


Paheet on pahaksi, hyveet hyväksi.


Ei pidä olla tunnelman tappaja.

Pääosin riemastun, hetkittäin assosiaatioina etenevä vuodatus on karata – ei sittenkään, niin napakoita lyhyet luvut ovat, virkkeet rytmittyvät lyhytlauseisiksi ja dialogi ekonomisesti eteneväksi. Liukkaat ajatusketjut hahmottuisivat todennäköisesti toisella lailla kirjasta ominpäin luettuina, mutta kuuntelen niitä. Se on nautinto, koska äänikirjaa lukee mukaansa tempaavasti kirjailija itse.

20190428_151601.jpg

Mutta ne assosiaatiot, ne tosiaan karkaavat Kristiinalta. Erotan kitkeriä ja katkeria asioita, mutta naurahtelen kirmaaville ajatuksille kuten jutulle imurista tai tapaukselle, jossa baari-ilta päättyy naisen puheripuliin.

Erämajan ensimmäinen romaani lähentelee proosarunoilua, on vapaa perussuorasanaisuuden odotuksista. Pidän onnistuneena, että Imuri on maltettu pitää tiiviinä. Sen intensiteetti pitää ja sävytys säilyy. Tragikomiikka vetoaa minuun, samoin absurdit piirteet, enkä keksi parempaa konstia kiteyttämään sitä kuin reippaasti yhteydestään irrotetun sitaatin kirjasta: ”Vihannekset ja muut marmeladit.”

– –

Anja Erämaja
Imuri
WSOY 2019
romaani
3 t 59 min äänikirjana,
lukija Anja Erämaja.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Haaste: Kirjaostos

Kirjakauppaliiton uusimman tilaston mukaan kaunokirjallisuuden myynti on laskenut 13,5 %:a. Tulosta voi spekuloida: puuttuuko luvusta muiden kuin isojen kirjakauppojen myynti, onko luvussa mukana erilaiset verkkovälitteiset osto- ja lukukanavat, otetaanko huomioon, että esimerkiksi äänikirjat ovat kasvattaneet suosiota?

Yhdestä asiasta voinee olla yhtä mieltä: kirjan ostaminen hyödyttää kirjallisuutta. Kirjoja ei ole ilman tekijöitä, ja tekijät tarvitsevat tuloja. Siksi joukko kirjabloggaajia on mukana haasteessa, jossa noin kuukauden verran ilmestyy postauksia ostetuista kaunokirjoista – yhdestä tai useammasta.

Haastejuttuni julkistan 28.4.2019, ja helatorstaina 30.5.2019 ilmestyy koontijuttuni, johon bloggaajat liittävät linkit ostoskirjajuttuihin. Toivottavasti myös blogien lukijat innostuvat haasteesta, tekevät haasteen aikana kirjaostoksia ja kommentoivat niistä blogeihin. Käytämme tunnusta #kirjaostos.

 

20190428_083437.jpgSaat vapaasti valita, ostatko runot, novellit ja romaanit kirjailijalta, omakustantajalta, pienkustantajalta vai ison kustantajan, kirjakaupan, kauppaketjun tai pienyrittäjän kaupasta. Kirjabloggaajien postauksista ja muiden kirjaostajien kommenteista saamme vinkkejä kesäjuhlien kirjalahjoiksi.


Kirjabloggaajat eivät saa harrastuksestaan palkkaa. Monet lainaavat kirjat kirjastosta. Jonkin verran kustantajat lähettävät arvostelukappaleita, mutta kaikki eivät niitä halua tai saa. Taloudelliset tilanteet vaihtelevat: aina ei ole varaa ostaa kirjoja. Bloggaajat, joilla on kirjan verran ylimääräisiä ropoja, ostavat nyt kaunokirjan ja kertovat haastepostuksessaan siitä. Laitamme tälläkin tavoin kortemme kekoon kirjallisuuden puolesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Huhtikuun runot

Kyyhkyt ja lokit:
hiljaa! Taivaanvuohella
alkaa saarnaus.
Kirkkona kevätilta,
virtenä tuulenvire.


Koivulla korvat,
hiiriltä lainatut. Voi
kuunnella kevään
hännän huiskintaa oksan
hangan viherryksessä.


Mitä kertoisi
idänsinililja, jos
muuttolintujen
vuo osuisi suonsilmään?
Välkkyy tuttu värinä.


Huhtikuun ilta
hämärtyy. Nainen istuu
aurinkotuoliin
eikä nouse ennen kuin
kurjet kutsuvat kotiin.


Sinä haudot jo
suon kortteiden keskellä,
minä pientareen
laitaa sammakko suussa
ruokin meitä tulevaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo taitaa taiteilijaromaanin. Lumoava Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta ja uutukainen Tuulesta temmattu elämä (Tammi 2019) teatterilaisista. Taiteilijuus on kuitenkin yksi piirre, sillä henkilökuvauksesta pohjimmiltaan on kyse.

Kuorin Tuulesta temmattua elämää kuin sipulia. Se on pinnalta perheromaani yksinhuoltaja-Riitasta ja hänen kahdesta pojastaan Ilmosta ja Niklaksesta sekä perheeseen liittyvästä Titistä. Kuoren alla on perheenjäsenten kasvukertomuksia. Yhdessä kerroksessa ovat poissaolevat isät, toisessa väsyneet äidit, kolmannessa salaisuudet kuten Ilmon isoäidin menneisyys. Monta kerrosta on epävarmuudesta, kelpaamattomuudesta ja peloista. Jossain on myös tahto olla taiteilija, sen motiivit ja niiden haavoittuvuus. Ytimessä on yksinäisten sielujen herkkyys ja jokaisen yksityinen selittämättömyys.

Tapahtumat ankkuroituvat aikaan ja paikkaan. Pääosin pysytään lähivuosissa Oulussa vaikka Helsingissäkin käydään. Kerronta kulkee vapaasti ajasta ja henkilöstä toiseen, jolloin mennyt ja nykyisyys avautuvat vähitellen. Se pitää jännitettä yllä.

20190421_094432.jpg



Minun makuuni sopii Vanhatalon psykologinen syväkatse henkilöihin, poraus heidän ajatteluunsa ja ihmissuhteisiinsa. Syynä on kuvausotteen selittelemättömyys: oleellisia tilanteita seurataan ja silti lukijalle jää pääteltävää pinnanalaisesta. Siellä piilevät ihmisolemuksen umpisolmut.

Umpisolmut ovat myös näyttelijöiden työn perusta. Tai voisi sen näinkin sanoa: tahto kadota itseltään ja olla samalla silloin tosi, toinen.

”Hajanaisin miettein ja tuntein hän ajoi kohti kotia. Joskus hän olisi ehkä yrittänyt terävöittää ja jäsentää sisäisen ailahtelun kokemukseksi, joka olisi hyödynnettävissä lavalla, mutta nyt hän vain antoi sen olla.”

Toisaalta pidän kirjan ilmentämää näyttelijyyttä paralleelina yleensä ihmisyyteen. Roolit vaihtuvat, ja ne ovat keinoja selvitä. Ja sitten on toisia keinoja hallita hallitsematonta: yhdelle se on syömättömyys, toiselle hengityksen pidättäminen. Varmuutta vaan ei ole mistään.

– Mitä tämä sitten on, jos se ei ole totta? hän kysyi.
Titi siirtyi vähän kauemmaksi niin ettei hengitys tuntunut enää Ilmon iholla.
– En mä tiedä, hän sanoi ja huokaisi. – Teeskentelyä?

Otanpa yhden esimerkin, miksi Vanhatalon romaani onnistuu. Olen nimittäin kovin kranttu tosiuskovaisaiheiden suhteen, sillä ne tehdään usein kärjistäen, kauhisteltaviksi. Nyt ei mielestäni niin käy, vaan Titin perheen lestadiolaisuudesta kertominen on suhteellisuudentajuista: uskovainen perhe ja lapsen osa siinä pohjustaa Titin persoonaa ja toimintaa.



Kertaan: Vanhatalon valtti on henkilökuvaus. Ihmiset jäävät kesken, ja se tuntuu uskottavalta. Lisäksi vaivaton kieli tekee lukemisesta rullaavaa, ja pidän replikoinnin murrepoljennosta. Kirjassa on lukuisia kohtia, joissa sanojen asettelu menee pintaa syvemmälle.

”Aurinko paistoi kirkkaasti vastaan. Valoisat illat eivät tuottaneet Riitalle enää samaa iloa kuin pari kuukautta sitten. Hän janosi jo hämärän lepoa, pystyi päästämään irti ajatuksistaan, väsyä kun musta yö saapui. Pian täytyisi taas pärjätä lähes täysin ilman pimeää. Hän haparoi sivulokerosta käsiinsä tummat lasit ja asetti ne päähänsä. Kaupunki suodattui harmaaksi, oli helpompi katsoa kohti.”

Hetkittäin kaipaan Pitkän valotusajan pakahduttavaa keskittymistä yhteen päähenkilöön, sillä välillä kadotan kosketuksen monien henkilöiden kuormaan. Melankolinen henki hönkii huurujaan, ja mietin paljon tunnelman ja henkilöiden haurautta. Löydän keskeiskysymyksen: ”Sanokaa te, voiko elää ja olla aina varuillaan?”

Lopulta käy niin, että Tuulesta temmattu elämä ei haihdu lukutuulen vaihteluun, vaan henkilöt jäävät elämään ja vaivaamaan. Eli romaani tulee todeksi. Päivien päästä Ilmo käy usein mielessä, Riittakin kolkuttelee mieleni ovia, enkä melkein edes uskalla palata Titin luo mutta pakko on.

– –

Pauliina Vanhatalo
Tuulesta temmattu elämä
Tammi 2019
romaani
383 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lue linkeistä juttuni Pauliina Vanhatalon ja nimimerkin Veera Vaahteran kirjoista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Sotaleski

Nyt nurkkaan kaikenmoiset odotukset kerrontakikoista ja kielellisestä hurvittelusta. Sen sijasta sopii aavistella hyvää historiallisten faktojen hyödyntämisestä ja elävöittämisestä sekä sarjamuotoisen kirjallisuuden henkilöjoukon hallinnasta. Näin johdattelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seitsemänteen osaan Sotaleski (Otava 2019).

”Sota seurasi jokaista meistä tavalla tai toisella.”

Kirsti kertoo sotavuosista, jolloin hän perheineen asuu pääasiassa Ida-äidin luona Leppävaarassa. Sota tuntuu kaikessa, sen pelko sanotaan ääneen, vaikka usein tunne myös peitetään, ja sota konkretisoituu: taloja ja tavaroita tuhoutuu, eikä vältytä henkilövahingoiltakaan. Lukija saa olla sydän syrjällään, sillä Idan pojat ovat sotilasiässä, samoin Kirstin Iivo-mies, ja lisäksi pommit putoilevat sattumanvaraisesti siellä, missä Kirsti kulkee.

Manninen onnistuu välittämään sotaponnisteluiden raskauden kuitenkin jollain tavoin kevyesti muttei pinnallisesti. Siksi Mannisen tyyli on osin kallellaan viihdekirjallisuuteen, silti se nojaa taitoon saada lukija henkilöiden puolelle ja uskoa heihin. Sotaleski on siinä paria edellistä sarjan osaa vakuuttavampi.

Esimerkiksi tekstistä välittyvät sodan vakavat jäljet. Kirstin Voitto-veljen koettelemukset ja valmiiksi hauraan avioimiehen reaktiot kertovat sodan seurauksista. Karjalaisten tilanne ei jätä kylmäksi, sillä kirjassa evakkojen tilannetta katsotaan läheltä yhden kannaslaisen perheen kannalta, ja Iivo-avioimiehen itäkarjalaisen lapsuudenperheen vaiheista saa tässä osassa lisätietoja.

Sota on kaikille taite, ja kaikki ovat eurooppalaisen politiikan pelinappuloita.

 ”Ville-sedän ateljeesta kaikuu vaimeana gramofonin ääni. Sitä ikivanhaa ratisevaa chanson-levyä siellä taas soitettiin, jonka Ville-setä oli joskus kauan sitten tuonut tullessaan Ranskasta. Kun värisevä naisääni, se taisi olla Mistinguett itse, lauloi Pariisista, minua alkoi itkettää. Sitä Pariisia jossa olimme Iiivon kanssa eläneet  unohtumattomia päiviä ja öitä, ei kohta enää olisi.”

”Arkihan meidät naiset piti järjissämme, arki ja lapset – -”

Sotaleski on vahvimmillaan kotirintaman naisten elämän kuvauksissa niin Leppävaaran kotitalon askareissa kuin Karjalan varustelutöiden muonitushommissakin. Uskomattoman tarkkaa tietoa tulee ruuista ja säännöstelystä, kaikenlaisesta huusholleeraamisesta ja perushuollosta. Manninen osaa sulattaa tietonsa tarinaan, silti pystyn aavistamaan valtavan taustamateriaalin, jonka varaan romaanin todentuntuisuus rakentuu.

Pienet hyvät teot kuuluvat Syrjästäkatsojan tarinoiden ideologiaan. Tässä osassa lasten osa sodan varjossa korostuu ja se, miten aikuiset yrittävät tehdä päätöksiä lasten etu edellä. Idan ja Kirstin toimintatapaan kuuluu muiden auttaminen, ja voi oikeastaan puhua laajennetusta kodista, joksi Idan entinen täysihoitola muuttuu sodan aikana.

Yhden piirteen haluan vielä nostaa: sota-ajan naisten matkanteon. Menopelit ja matkaolosuhteet Manninen kuvaa elävästi. Täydet junat rintama-alueille ja töyssyiset autokyydit tuntuvat lukijankin kropassa. Kirsti pääsee välillä sotatapahtumien ytimeen, sillä hän hankkii niukan ajan tienestejä amerikkalaisen valokuvaajanaisen tulkkina. Se on yksi Kirstin erikoistilanne talvisodasta, paljon muuta ja henkilökohtaisempaa tapahtuu asemasodan aikaan.

”Niin usein kuin ennenkin, aavistukseni osui oikeaan.”

Tuollainen Kirsti on: tietää parhaiten, hieman tärkeilevä, määrätietoisesti ympäristöään hallitseva – ja hallitsee sitä, mitä kertoo. Olen edellä kuvaillut kaikenlaista yleistä, mutta uskon valtaosaa lukijoista kiinnostavan Idan ja Kirstin selviytymistarinan eteneminen sekä Kirstin Viena-tyttären lähestyminen murrosikää. Ja kyllä he taas selviytyvät toistensa tuella ja tervejärkisellä luonteilla, jossa yleensä vältellään perimmäisten kysymysten ja syvällisyyksien käsittelyä. Se on selviytymiskeino, kerronta-ajalle tunnusomainen.

20190421_094256.jpg

Välillä melkein riepoo se, miten asiat tuntuvat Kirstillä  lutviutuvan vastaiskujenkin jälkeen, mutta toisaalta liukas kuvaustapa kuuluu Kirstin persoonaan.  Hän keksii keinoja ja välttelee vaikeita aiheita. Myös tietty häveliäsyys kuuluu siihen. Pari osumaa Kirstin kilpeen tekee syviä murtumia, ja kirjan lopussa Ida-äiti auttaa tytärtään reflektoimaan vikaan menneitä asioita. Kaikessa hehkuu kuitenkin perushenki: mistä tahansa voi selvitä.

Huomaan kirjan alkupuolella hieman väsyväni kronologiseen tapahtumasuoltamiseen, mutta loppua kohtia juoni vie mennessään. Selostukset ja dialogit soljuvat, ja ajankuvan uskottavuus miellyttää. Fiktiohenkilöiden ja todellisten henkilöiden kytkentä onnistuu entiseen malliin. Esimerkiksi Wallgrenit vaikuttavat edelleen Kirstin perheeseen, Olavi Paavolainen on totuttuun tapaan pikkuinhokki, ja Yrjö Jylhän talvisotarunot löytävät romaanista paikkansa tunnetulkkina. Vanhan polven kuolemat liikuttavat. Loppupuolen yllätykset lisäävät taas odotuksia ensi vuodelle. Mitä Idalle, Kirstille ja Vienalle vielä rauhan ja jälleenrakennuksen aikaan tapahtuukaan!

– –

Enni Mustonen
Sotaleski
Otava 2019
Syrjästäkatsojan tarinoita VII
366 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Postaukseni aiemmista osista löytyvät täältä.



HYVÄÄ LUKUVIIKKOA! Enni Mustosen historiasarjoja suosittelen lukijoille, jotka haluavat elävöittää suomalaista historiaa naisten näkökulmasta. Tämä vuoden lukuviikon teema on ”Koko Eurooppa lukee!”.  Motto sopii Mustosen proosaan, koska hänen kirjojensa henkilöiden vaiheet kytkeytyvät eurooppalaiseen kulttuuri- ja historiavirtaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sigrid Schauman ja Karoliina Hellberg – värejä ja valoja

Helsingin Kuusisaareen kannatta matkata hakemaan ekstratehoja kevätaurinkoon. Kahdessa taidemuseossa saa ihastella entistä ja nykyistä taidetta. Oi noita menneen maailman säätiöityjä mesenaatteja Gyllenberg ja Didrichsen!




Villa Gyllenbergissä voi ihmetellä pankkiirin huushollin taidehankintoja ja etenkin merkittävää Helene Schjerfbeck -kokoelmaa. Aina häkellyttää, miten omaperäinen taituri Schjerfbeck on ollut.

Galleriatiloissa on Sigrid Schaumanin töistä koottu näyttely, pääasiassa maisemia ja henkilökuvia. Taiteilija eli yli 100-vuotiaaksi, joten kausiin mahtuu erityylisiä teoksia. Utuiset alastonkuvat 1950-luvulta ja maisemat pitkin taiteilijataivalta ihastuttavat. Etenkin maisemien värien ja valon käyttö vievät matkoille ja kesätunnelmiin.



Didrichsenin kotihuoneissa näen muutaman mainion teoksen: Sari Bremer, Tamara Piilola ja Kim Simonsson ovat omanlaisiaan, erilaisia ja kiinnostavia. Ajattelen esimerkiksi Simonssonin Hattupäisestä sammaltytöstä, että se on kuin ilmastodystopia puettuna hämäävän söpösti.

Näyttelytilat täyttää Karoliina Hellbergin teokset, joissa väri ja yksityiskohdat leikkivät. Näyttelyyn johdattaa iso teos, jossa toistuu saman naisen pieni kuva. Teos on tältä vuodelta, mutta sen nimi on sitaatti Marguerite Duras’lta vuodelta 1993: ”Aion puhua olemattomista asioista. Olemattomista, siis.” Se on ikään kuin johtoajatus koko näyttelyyn.

Silkkaa puhdasta hohtelevaa kauneutta ovat syvän yksiväriset lasipullot. Isot maalaukset upottavat sisäänsä, ja niiden runsaus houkuttaa poimimaan yksityiskohtia, ihmettelemään näennäisen sekasotkun sommittelun taitoa. Hehkuva Orange Room ja salaperäinen BB vievät tulkintoihin: mitä tapahtuu, jos minä astun noihin huoneisiin ja etsin taulujen kasveista, vaaseista, tuoleista, patsaista, maalauksista ja muista yksityiskohdista omat tulkintani ja symbolini? Tarinoita, tarinoita.


Katso museoesittelyt kotisivuilta:
Villa Gyllenberg
Didrichsen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico Starnonen romaani Kepponen (WSOY 2019) sopii lukijalle, joka nauttii särmäisestä ihmissuhdeproosasta. Solmutromaani silpoi avioliittoa ja suhdetta lapsiin, nyt sirkkelissä on 75-vuotiaan isoisän koko elämä, joka vertautuu nelivuotiaaseen tyttärenpoikaan.

Vaari saapuu vastentahtoisesti muutamaksi päiväksi Milanosta Napoliin lapsenvahdiksi, kun matikistivanhemmat lähtevät esitelmä- ja aviokriisimatkalle. Vaarilla ei ole tapana pitää yhteyttä, joten vaari ja Mario-poika eivät tunne toisiaan. Tilannetta ei helpota se, että heikkokuntoista kuvataiteilijavaaria painaa kehnosti edistyvä kirjankuvitustyö. Koska tytär perheineen asuu vaarin lapsuudenkodissa, hyökyy mennyt elämä kertojan mieleen samalla, kun hän huonolla menestyksellä kaitsee suvun nuorimmaista.

20190414_153704.jpg

Starnonen viileän tarkkaileva minäkertoja välittää ikämiehen ajatukset tilanteesta niin, että niiden kauheus sisältää sirpaleen komiikkaa. Se siru kyllä saa satuttaa:

”Mihin ihmeeseen olin ryhtynyt, olin pyytänyt pikku räkänokkaa arvioimaan työtäni vain siksi, että tosiasiassa kaipasin rauhoittelua. Tähän oli tultava stoppi.”

Stoppi tulee, hykerryttävän hirveä käänne, jonka seurauksena vaari joutuu uudelleenarvioimaan käsityksensä lapsen ymmärryksestä ja kielitajusta sekä omasta pyrkimystentäytteisestä elämästään ja ulkopuolisuudestaan. Paradoksaalisesti vaari alkaa nähdä tyttärenpojassa itsensä – lapsessa, jonka ulkoiset ja persoonalliset yhteydet itseensä hän aiemmin on torjunut:

”Muutaman vuosikymmenen kuluessa, tehdäkseen elämästään helpompaa, hän tukahduttaisi suuren osan itsestään – mittavan potentiaalin, jota hän lakkaisi vähä vähältä hyödyntämästä – ja jahtaisi sen sijaan jotakin kangastusta, josta alkaisi myöhemmin käyttää ilmaisua minun kohtaloni.”

Starnonella on taito tehdä hienoa kaunokirjallisuutta vuorovaikutusongelmista, turhautuneisuudesta, elämänpettymyksestä ja ikäkriisistä. Se, miten tarinassa yhdistyvät kertojan mennyt, nykyisyys, työn alla oleva kuvitus ja tapahtumat lapsen kanssa, on kuin eripaksuisten kudelankojen taidokasta solmimista. Romaanin lopun päiväkirja, jossa kirjan tapahtumat toistuvat toisessa muodossa, ensin askarruttaa minua, lopulta se täydentää kiehtovasti kokonaisuuden.

Eihän tätä malta olla lisäämättä, koska Napolin merkityksellisyys ja jankkaaminen sen murteesta pakottaa spekuloimaan. Ainakin jollain tavalla Starnonella on sormensa pelissä Elena Ferrante -feikkihahmossa – sen sortin ankaraan tyyliin Starnone raatelee samanlaisia teemoja kuin Ferranten kirjoissa tehdään.

– –

Domenico Starnone
Kepponen
suomentanut Leena Taavitsianen-Petäjä
WSOY 2019
romaani
238 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Nannan kirjakimara.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

”Sanat johdattavat harhaan. Keskustelu ei yleensä vie mihinkään. Kukaan ei ymmärrä ketään, ei ainakaan niin kuin toivoisi itseään ymmärrettävän.”
”Johan on piristävää.”

Antaa mennä vain harhaan, ainakin harhapoluille! Miki Liukkosen romaani Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019) vie ajatuksiani sivuun ja kohti. Sellainen se on.

Tunnustan, että jätin aikanaan kehutun O:n kesken. Lukutilanne oli sellainen, että O:n runsaus työnsi luotaan, vaikka kirjan kerronta kutsui lähelleen. Puolet O:sta lukeneena väitän, että Liukkosen uutukaisessa jatkuu edellisen kirjan tyyli: vierasnimiä, epävakautta, neurooseja, kuolemaa, katkelmallisuutta ja harhailevuutta vieden lukijaa ounastelemaan, että jossain juonteet yhtyvät ja jos eivät, ei se haittaa.

Romaanin kerronta kietoutuu muutaman henkilön ympärille, mutta henkilöt kietoutuvat sisäkkäisiin kertomuksiin, joissa voi olla kyse kirjan kuolemantapauksista tai muusta. Pikemmin muusta: erillisyydestä yksityisissä kokemuksissa – ja ajasta, joka kaikesta huolimatta on aina preesens.

”- – vaikka loppujen lopuksi todellista merkitystä on vain preesensillä ( jota näin sivuhuomiona liiankin usein voisi kuvailla yhdeksi helkutin sekasotkuksi, ainakin minun mielestäni), siis sillä, mihin on tultu, – -.

Ja (melkein) sama lyhyesti:

”Ihminen näkee vain sen, mitä hän katsoo. Tämän voi käsittää monella eri tavalla.”

Minulle Liukkosen kirjan ominaislaatu syöpyy mieleen esimerkiksi kohdassa, jossa minäkertoja piipahtaa kuvaamassa kokemuksen lapsuuden saunareissusta. Olen samanmoisesta kokemuksesta kirjoittanut novellin (isän sylissä pakkasessa saunan jälkeen höyryävänä, täysin turvassa, kokoelma Hyvä päivä). Oma novellini rakentuu selkoperiaattein, sen sijaan Liukkosen kuvaus koostuu täysin vapaana ryöpsähdellen mielikuvista ja aistihavainnoista toiseen kielellä, jossa ei ole rajoja. Liukkosen virke voi olla sivunmittainen lisättynä alaviittein, siis näennäinen kaaos, joka on kuitenkin kielellisesti täysin hallittu, nautittava taituriyksityiskohta omaehtoisen taideteoksen osana. (En arvota: selkokuvaus voi olla omassa lajissaan taitavaa vaan tyystin erilajista.)

20190414_123404.jpg

Henkilö- ja juonivetoiseen proosaan mielistyneelle Liukkosen tyyli saattaa ottaa koville. Siirtymät henkilöstä ja tilanteesta toiseen käyvät liukkaasti, esimerkiksi poukkoilevan lukunumeroinnin avulla voi koostaa romaanista omanlaisiaan kokonaisuuksia. Kerronnallista ja kielellistä kekseliäsyyttä arvostavalle meluisa Hiljaisuuden mestari antaa paljon. Ja niin se antaa myös minunlaiselle lukijalle, jonka makumieltymykset vaihtelevat sekä-että. Parhaiten asiaa valaisee itse Liukkosen teksti:

”Yksinkertaisuudella ja monimutkaisuudella ei lopulta ole juuri mitään eroa. Molemmat voi asettaa tietyn katsanto- tai reagointitavan yhtenäiseen spektriin: monimutkaisuudessa on v a i n kyse asioiden tuo ja tämä (ja mahd. nuo) vuorovaikutuksesta, ja yksinkertaisissa asioissa siitä, mikä on k u i t e n k i n, siitäkin huolimatta, että tuo ’kuitenkin’ olisi johdettavissa takaisin ’yksinkertaisen’ piiriin.”

Lukukokemustani ei lopulta haittaa hetkittäinen turhautuminen: tekstitaituruus tuntuu paikoitellen itsetarkoitukselliselta. Mutta jos osaa, saa sen näyttää. Kuulen Hiljaisuuden mestarissa kaikuja traagis-hullunkurisesta elämästä, jossa jokainen äänenlähde kamppailee kohtaamattomuuden kanssa. Ja voiko olla, kuulenko Oulun pojan laulun Oulun pojalle: Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin? Joka tapauksessa ongelmat o v a t, paikasta ja ajasta riippumatta. Elä siinä sitten. Elän – ja Liukkosen lahjakkuutta ihastellen luen siitä.

– –

Miki Liukkonen
Hiljaisuuden mestari
WSOY 2019
romaani
259 sivua.
Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Leealaura Leskelä: Selkokieli

Mitä ikinä olet halunnutkaan tietää selkokielestä, sen tämänhetkinen ymmärrys on nyt kirjojen ja kansien välissä. Leealaura Leskelä on koonnut saavutettavan kielen oppaan: Selkokieli (Opike 2019).

Kenelle?

Kirja on ehdoton käsikirja selkokielen ammattilaisille. Lisäksi pidän sitä kaikille kirjoittajille ja viestintäalalla työskenteleville vähintään avartavana, ellen jopa pakollisena. Jokainen kielen ammattilainen ja ylipäätään kielestä kiinnostunut hyötyy keinoista tuottaa helppoa kieltä.

Mitä ja miten?

En lähde purkamaan selkokieltä tämän tarkemmin: se on yleiskieltä helpompi kielen muoto, jossa sisältö, rakenne ja sanasto valitaan mahdollisimman helpoiksi. Leskelän kirjan erinomainen puoli on se, että se avaa monin tavoin, mitä tekstille tapahtuu, kun kieli on selkoa. Ansiokkaasti esitellään taulukoin ja havainnollistavin tekstikatkelmin selkokriteerit teoriassa ja osoitetaan ne käytännössä.

Selko-oivallus voi olla pienestä kiinni: valitse helpoin muoto. Esimerkiksi:

viestintäasiantuntija > viestinnän asiantuntija
laukkuineen > laukun kanssa
Valehtelusta syytetty todistaja sai syytteen.
>Todistajaa syytettiin valehtelusta. Siksi hän sai syytteen.

Aiemmissa selkokielen teoriakirjoissa ei ole käsitelty selkokielen jakoa helppoon, perusselkokieleen ja vaativaan selkokielen tasoon. Toistan edellisen kappaleen kehuni: konkreettiset esimerkit näyttävät, mistä tasojaossa on kyse. Kaikille kieli-ihmisille on varmasti kiinnostavaa tarkistaa kirjan taulukoista, mitkä kielen muodot koetaan helpoiksi ja mitkä vaikeiksi.

20190408_145816.jpg

Mitä kaikkea?

Leskelän kirjassa on kokonaisvaltainen lähestymistapa. Selkokieli-opas alkaa kielen ja sen saavutettavuuden merkityksestä, etenee selkokielen kriteereihin kirjoittamisen, taiton ja kuvituksen kannalta ja päätyy puheeseen ja vuorovaikutukseen.  Kirjan loppuluvussa on vielä kooste selkokielisistä sovelluksista kirjoista nettisivuihin ja videoihin. Myös tutkijoissa on virinnyt kiinnostus selkokieltä kohtaan, siitäkin on kirjassa sananen.

Miksi?

Leealaura Leskelä kirjoittaa esipuheessa: ”Selkokieltä ei ole ilman ihmisiä, joille se on tarkoitettu.” Uusimman arvion mukaan selkokielistä viestintää tarvitsee 11–14 %:a Suomessa asuvista. Syystä ja toisesta he tarvitsevat yleiskieltä helpompaa viestintää. Käyttäjät ovat keskenään erilaisia, mutta helpon kielen tarve yhdistää. Sen lisäksi on tilanteita, joissa kuka tahansa hyötyy tiedoista, jotka on mahdollisimman helposti välitetty. Silloin välitetään viestin vastaanottajista.

Kirjan luettuani toivon sanan leviävän: selkokieli ja sen opas käyttöön!

Leealaura Leskelä
Selkokieli. Saavutettavan kielen opas.
Opike 2019
311 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, selkotekijä, Tietokirja

Risto Rasa: Tuhat purjetta

Oma nykyrunouskiinnostus taisi lähteä liikkeelle Risto Rasan esikoiskokoelman nimestä: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1972). Selkeitä sanoja peräkanaa, silti siitä sikiää kielikuva. Ehkä kolahtavinta on kuitenkin tunne ja mielikuva, jonka lukijana jaan. Veikkaan, että Rasa on monelle ollut kynnyksen madaltaja runojen lukemiseen.

On sulaa hulluutta lainata Rasan kootut runot Tuhat purjetta (Otava 1992/2013), sillä yli 400 sivua tiiviitä värssyjä pitäisi olla omassa kirjahyllyssä, josta silloin tällöin tulisi kirja napata nautittavaksi. Näin kirjan lainaten tulee lukemisesta hosuva olo, mutta menköön se nyt mieleenpalauttajana.

20190407_104752.jpg

Yli kymmenen kokoelmaa samojen kansien sisällä osoittaa, että Rasan runouden ydin pysyy, vaikka siinä on vuosien varrella ollut pientä liikettä. Alkutuotannon havaintotallennus säilyy mutta sanonta sakeentuu. Luontokuvasto on ja pysyy, myös keskeislyriikaksi luonnehtisin suurta osaa runoista. Rasan lyhyissä runoissa mielentila ja ympäristö sulautuvat.

”Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan joutuu.” (1972)

*

”Pukea sanoiksi, riisua sanoista.
Kerin itseäni hitaasti auki, sananjalka.
Niin kuin kynäjalavaan
kevät vaihtaa sielun minuunkin.” (1989)

Tituleeraan itseäni selkokirjailijaksi ja -runoilijaksi, ja luen Rasan runoja myös sillä silmällä. Kyllä joissain runoissa on silkkaa selkoa: yksi havainto, aihe tai tunne helpoin, tavallisin sanoin ja lausein vailla aukkoja tai fragmentaarisuutta. Otan neljä esimerkkiä:

”Onko ihanampaa paikka
kuin oma sänky?

Minä kääriydyn peittoon
ja hymyilen.

Tämä on minun turvallinen
linnani.” (1972)

*

”Sinä et muista
samoja asioita kuin minä.” (1973)

*

”Älä lähde vielä,
jutellaan vielä hetki.” (1973)

*

”Tule viereeni,
ollaan hiljaa,
jutellaan.” (1974)

Huomaa: selkohenkeä on vain joissain runoissa, kuin sivutuotteena. Kokonaisuutena eivät Rasa-runot selkosta käy, sillä kielikuvissa ja sana-asettelussa on selkeydestä huolimatta ”yleisrunon vaikeaselkoisuutta” kuten pitkiä yhdyssanoja, epätyypillisiä sanoa ja ajatusrakentelun monimuotoisuutta. Esimerkiksi:

”Syksyn jälkiuunilämmössä
hehkuvat pihlajat.
Sataa tihuttaa.
Norossa laskee lehtiä, neulasia:

uuninluutimavettä.”

Kun yhden kirjailijan runoja lukee näin laajan koonnin, käy niin, että osa runoista lyö päässä tyhjää, eli ohitan paljon ”ihan kiva” -kokemuksena. Sitten on runoja, joiden seurassa ihastelen: noin pienesti, noin suurta.

– –

Risto Rasa
Tuhat purjetta. Kootut runot
Otava 2013 (1. painos 1992)
runoja
441 sivua.
Lainasin kirjastosta.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Takatalven runot

Pohjoinen tuuli
hyydyttää sulan. Varo
verso. Pakene.

*

Viti valkaisee
kurkien siivet. Kevään
haamut värisevät.

*

Uppoan jälkiin
jäniksen. Lumetta on
lumeton aika.

*

Kuka surmasi
sinivuokon? Aurinko
paljastaa murhan.

*

Päivä paistetta:
sulaa taas. Sulkien
kahina kuuluu,
kesävieraiden huuto
suon laidalta. Tule jo.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Rachel Cusk: Siirtymä

Kiinnostuin syksyllä Rachel Cuskin proosatyylistä lukiessani Ääriviivat. Tämän kevään suomennos Siirtymä (S&S 2019) ei uteliaisuuttani vähennä. Minkälaisin kuulokuvin Cusk nyt tarjoilee älykästä elämäntarkkailua?

Siirtymästä erotan kerrontakaaren. Romaani alkaa minäkertoja-Fayen taustoituksella: kovia aikoja on takana, hän on muuttanut poikineen Lontooseen ja hankkii remontoitavan asunnon. Kertoja saa sähköpostiin tarjouksen astrologisesta kartasta, jossa Fayen planeettojen asennot ovat siirtymässä. Lopussa jotain on siirtynyt, mutta on turha odottaa juonta tai järistystapahtumia.

20190407_104410.jpg

”Kohtalo, hän sanoi, on vain totuus luonnontilassa.”

Vautsi! Romaanissa pohditaan uskomuspohjaisen passiivista elämänajautumista eli kohtalon osuutta ja samalla nakutetaan tarkasti tositilanteita. Yhdistelmä tuottaa kerrontaherkkua, jonka sisus maistuu pitkään niin, että tunnistan makusävyjä vähitellen.

”Kun pitää selittää omaa itseä, sanoin, paljon jää ymmärtämättä ja paljon ymmärretään väärin, moni olettamus jää vaille perustetta ja moni sana vaille olennaista merkitystä.”

Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

”Ei ole vain yhtä tapaa elää, sanoin.”

Minua riivaa usein tarve löytää merkityksiä ja sanomaa. Cusk ei osoittele niitä minulle, vaan pöyhin niitä tekstin lomasta. Ja teksti! Virkkeet etenevät hengityksen lailla, luonnollisessa rytmissä. Nautittavaa luettavaa, siitä kiitos Cuskin ohella suomentajalle.

”Ei ollut tarpeen miettiä, oliko naiseuteni yhtä kuin kohtalo: paljon oleellisempaa oli oppia tulkitsemaan kohtaloa, erottamaan muotoja ja kuvioita, tutkimaan niissä piilevää totuutta. Sitä oli vaikea tehdä, jos uskoi yhä yksilöllisyyteen saati sellaisiin henkilökohtaisiin käsitteisiin kuin oikeudenmukaisuus, kunnia tai kosto, niin kuin on vaikea puhua ja kuunnella yhtä aikaa. Olin oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi, sanoin.”

– –

Rachel Cusk
Siirtymä
suomentanut Kaisa Kattelus
romaani
S&S 2019
141 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canthin Agnes selkosuomeksi

Agnes on pienoisromaanimittainen novelli kahdesta erilaisesta naisesta. Se ilmestyi vuonna 1892 Minna Canthin kokoelmassa Novelleja IIAgneksesta olen kirjoittanut aiemmin blogissani (tässä), ja nyt julkaisen Agneksen selkokielisenä verkkokirjana.

Mikä Agneksessa kiehtoo?

Agnes on ajankohtainen ja kiinnostava Canthin 175-juhlavuotena siksi, että se monipuolistaa mielikuvaa Minna Canthin tuotannosta. Canth ei ollut vain vähäosaisten puolestapuhuja vaan myös terävä naisen psyyken kuvaaja. Sen välittäminen selkolukijoille on kulttuurisesti tärkeää.

Agneksen käsittelemiä aiheita ei juuri selkokirjoissa ole ollut: nuorten naisten ystävyyden muuttuminen, mustasukkaisuus, aviokriisi naisen näkökulmasta, modernin ja perinteisen naisroolin rinnakkaisuus ja naisen asema avioliitossa tai sen ulkopuolella. Canth kuvaa poukkoilevia tunteita elävästi. Kaikki tämä kiinnostaa yhä, vaikka Agnes on kirjoitettu yli 125 vuotta sitten.

Tein mukautustyön vuoden 2018 lopulla. Tämän vuoden alussa oli iloinen yllätys, että alku-Agnes on mukana Canthista väitelleen ja hänestä elämäkerran kirjoittaneen Minna Maijalan toimittamassa novellikokoelmassa Ihmisen kuvia (Gummerus 2018). Sen ansiosta voi nyt lukea tai luettaa rinnan alkuperäistä ja mukautettua Agnesta. Alkuperäinen Agnes löytyy myös verkkoversiona kansalliskirjaston sivuilta.

Millainen on selko-Agnes?

Agnes-mukautus on pääosin perusselkokieltä, paikoitellen on vaativan selkokielen tason piirteitä kuten eri aikamuotojen ja konditionaalin käyttöä. Kirja sopii nuorille ja aikuisille selkolukijoille sekä lukijoille, jotka hyötyvät yleiskieltä helpommasta tekstistä. Joillekin lukijoille Canthin ajan kirjoitetun kielen rakenne ja sanasto voivat olla haastavia, ja siksi selkomukautus helpottaa Canthin tuotantoon tutustumista.

Canth kirjoittaa näin:

”Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin hieneillä poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin nuo palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkaan kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok´ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei kukaan.”

Selkomukautuksena se muuttuu tällaiseksi:

”Ja toden totta, hän oli kaunis!
Iho oli valkoinen ja posket kuin samettia.
Mustat, kiiltävät hiukset olivat vaalean ihon vastakohta.
Lisäksi jokainen Agneksen liike oli pehmeä.
Kukaan meistä työistä ei ollut kuin Agnes.”

Miksi valitsin sanomisen juuri noin? Siihen vaikuttavat alkuperäisen tekstin koko luvun sisältö ja monenlainen punninta, mitä otan, jätän, välitän.

Selkoistuksessa säilyvät keskeiset henkilöt, juoni, tarina ja tunnelma. Selkotekstin joukossa on autenttisia lauseita ja sanontoja, mutta pääosin sanasto on tälle ajalle tuttua, lauseet lyhyitä ja virkerakenteet helppoja. Pituus lyhentyy reilusti, ja lukemista helpottaa tarinan jaksottelu lyhyiksi luvuiksi. Selkotaiton periaatteet tukevat lukemista: iso fontti, yksi kokonaisajatus yhdellä rivillä, kappaleet lyhyitä ja palsta kapea.

Selko-Agnes-julkaisun loppuun olen kirjoittanut lyhyen selkokielisen kirjailijaelämäkerran Minna Canthista. Siitä saa perustiedot henkilöstä ja tuotannosta.

Miten ja miksi julkaisen selko-Agneksen?

Julkaisen selko-Agneksen ilmaisena verkkojulkaisuna PDF-muodossa (bit.ly/agnes_selko). Julkaisulla on selkologo, joten sen selkokielisyys on taattu. Agnes suunniteltiin selkokirjaksi, mutta kustantaja ei saanut sille tuotantotukea. En ole saanut enkä saa julkaisusta rahaa.

bit.ly/agnes_selko

Se, että jaan selkokirjan ilmaiseksi verkossa, on poikkeuksellista, mutta haluan jo tehdystä mukautustyöstäni olevan iloa ja hyötyä Minna Canthin 175-juhlavuotena. Moista tekoa tuskin tulen toistamaan.

(Ennakkotietona kerron, että olen mukauttanut selkokielelle myös Canthin Hanna-romaanin. Sen kustantaja tuottaa äänikirjaksi syksyn aikana. Siitä lisää sitten julkaisuaikana.)

Ota selko-Agnes omaksi

Toivon selko-Agneksen tavoittavan lukijoita vapaana verkkojulkaisuna. Agneksen avulla voi miettiä naisten valintoja Canthin ajosta tähän päivään –  tai vain nauttia klassikkokirjailijan eloisasta tarinasta.

– –

Minna Canth
Agnes
selkomukautus Tuija Takala
65 sivua
julkaisija Tuija Takala 2019
bit.ly/agnes_selko (bit.ly/agnes_selko)


Selkotuotantoani on julkaistu kirjoina: runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), novelleja (Hyvä päivä) ja romaani (Lauralle oikea).


Syntymäpäivälahja 175-vuotiaalle Minna Canthille Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2019.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Selkokirja

Heli Laaksonen: Ilma luppa

Ilmeikästä ite-taidetta kekseliäältä runoilijalta! Se tuli mieleen katsellessa Heli Laaksosen näyttelyä Ilma luppa Erkkolassa – ja teki mielen hyväksi.

Taidenäyttely Ilma luppa liippaa läheltä Laaksosen runoutta. Näyttelytöissä on huvituksen pintaa mutta moneen tahoon tuupaavia ajatuksia. Jotkut naurattavat ääneen, jotkut jättävät haikean pohjavireen ja toiset kouraisevat vakavasti. Töissä on oivalluksia ja ne virittävät oivaltamaan.

Ilma luppa -teokset osoittavat luovien ratkaisujen taitoa, ja lisäksi ne ovat ajan hermolla. Monissa töissä pohjana on kierrätysmateriaali. Esimerkiksi seinähirsi on saanut pintaansa maalauksen, kihvelit on runoiltu ja kuvitettu kasviaihein ja vaaka tuunattu näyttämään kauniita kuvia. Osa töistä on installaatioita, osa maalauksia. Osa verbalisoi otsikoinnissa (mm. ”Ko ei vaa kimalaine sais täst ikän kuulla”) tai lähtökodissa (mm. uutissarja).

Koskettava on ”Huano omatunto”, joka on maalattu ”etelävirolaisesta metsästä löytyneiden kirkon raunioiden akkunaraami”. Siinä materiaalin lähtökohta, lintuhahmojen olemus ja väritys, työn nimi ja ajatusmaailma ovat enemmän kuin osiensa summa. Teoksen ”Viimeinen aamiainen ja yhdeksän haikeaa hahmoa” osien asettelu ja vaihtuvat eläinhahmot puhuttelevat. Tässäkin teoksessa ensin harhaudun fiilistelemään kevyesti, ja sitten huomaan lumikon yläpuolella…

Sanoinko jo, että eläinhahmojen symbolisuus toimii? Sanoinko jo, että Laaksosella pysyy sivellin ja muut tarvittavat kuvataidetyökalut hyvin hyppysissä? Sanoinko jo, että kannattaa lähteä kulttuurimatkalle Tuusulanjärvelle?

– –

Heli Laaksonen
Ilma luppa. Maalauksia margariinirasiaan, puulle ja muulle
Kuvia ja video näyttelystä: tässä.
Erkkola, Rantatie 25, Tuusula (19.5.2019 asti)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Sanna Karlström: Alepala

Mitä teen, kun marketissa on joka hyllyn välissä maistiaisia? Pysähdynkö mutustelmaan? Nappaanko makupalatuotteen ostoskoriini vai välttelenkö heräteostoksia? Minulle käy näin:

”Nyt saan ottaa, ojentaa käden
kohti tarpeita, tunnustella
kukkakaalin hattarat, kovat pilvet
jotka natisevat kuin hankaimet kun etenen
paljastuu kurpitsan kylki kuin aamu tai ilta
ja antaa suunnan, niin kuin mikä tahansa
mitä pidämme aurinkona.”

Minä nimittäin shoppailen Sanna Karlströmin runoja kokoelmasta Alepala (Otava 2019). Koriin kertyy ensin säettä sieltä täältä, nautinnollisia ajatuskiteytymiä, sitten kokonaisia runoja, joiden tunnelmista täytyn. Tarvitsen näihin runoihin isot ostoskärryt, ehkä sellaisiin 56-sivuinen kokoelma mahtuu.

20190331_192001.jpg

Minulle Alepala merkitsee ihmisen ikävöintiä ja tyhjyyden täyttämistä. Olemisen valintatalossa on tarjolla kaikenlaista elämään kuuluvaa, eikä voi välttyä siltä, että kaikella on alku ja loppu. Siis suoraan sanoen: kokoelman myymäläkielikuvat toimivat.

”Kuoppa kulki Alepan käytävillä,
oli vaikea sanoa olinko syvä vai tyhjä.

Halusin tunteita.
Toisen pitelemän leivän.”

Kokoelman toisessa osassa muna-symboli vie ajatuksia elämän kiertoon, jälkikasvuun. Hienoja havaintoja luen yhteydestä ja erillisyydestä – ja vääjäämättömästä:

”Olet erite
minusta, mutta eri
oma todellisuutesi
avaamaton säilyke

mutta sinun on mentävä rikki.”

Haluan kerskakuluttaa näitä runoja, joissa ei kerskuta kulutuksella. Niissä elämä on kestävää vaikkakin särkyvää, myös jatkuvaa: ”Aina joku kuolee mutta ketään ei kokonaan päästetä täältä.” Ihailen myös sitä, miten runot käsittelevät aikaa ja vanhenemista: ”Iho kurtistuu vauvankokoisen ytimesi ympärille.” Ja näin runoissa tiivistetään eletyn elämän arviointi:

” – –
ja oliko tarpeeksi merkityksellisiä hetkiä,
niittyjä sullottuna yhteen maljakkoon.”

Nyt taitaa sitaattioikeuden rajat tulla vastaan, vaikka houkutus on yhä suuri poimia säkeitä ja kokonaisia runoja, jotka tekevät minuun vaikutuksen. (Silloin pitäisi kopioida koko kokoelma.)

Kokoelman kompakti muoto ja ajatusten avaruus kohottavat minua. Olen nyt kuin marketissa jaettu heliumpallo, täynnä nostavaa kaasua. Karlströmin runokieli puhuttelee, koska sillä on sanottavaa olemisesta, elämästä, maailmasta. Puhukoon runot puolestaan, mutta tiivistän kokemukseni kuitenkin vielä yhteen sitaattiin:

”Olin kiitollinen, en löytänyt sanoja
valmiiksi pakatulle”

– –

Sanna Karlström
Alepala
Otava 2019
runoja
56 sivua.
Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot