Minna Canth: Hanna

Aikojen takaa palaa luettavaksi elävä kertomus nuoresta naisesta. Joskus ammoin olen sen lukenut, mutta uusintalukuun minut pakottaa Saara Turusen novelli ”Hanna” kokoelmasta Jatkuu! (Gummerus 2017). Fanifiktioperiaattein kirjailijat ovat tarttuneet siinä klassikoihin jatkaen, modernisoiden tai uuteen suuntaan muuten kääntäen. Saara Turunen fiktioi uusiksi Minna Canthin Hannaa (1886), ja siitä vaikuttuneena luen alkuperäisen romaanin. Valintani sopii lisäksi kirjabloggaajien Aleksis Kiven päivän vanhan kirjan haasteeseen.

Canthin romaanissa kuvataan Hannaa noin 15-21-vuotiaana. Neitosen kehityskertomuksessa viehättää tekstin eläytyvyys. Toteen käy Canthin romaanin alaotsikko ”kuvaus”, sillä visuaalisen ja psykologisen tarkasti hahmottuvat päähenkilön elinpiiri, ajatukset ja tunteet.

Canthin teoksissa on yleensä räikeä agenda, mutta Hannassa ei erityisemmin sormella osoitella, ja se tekee tarinasta ja tekstistä tuoretta, vaikka luonnollisesta siinä on paljon kirjoitusaikaansa sidottua. Uskon, että vaikkapa YA-kirjojen ja Jane Austenin romaaneiden lukijoita Hanna puhuttelee, toivottavasti laajalti kaikkia.

Taustoitan sen verran, että Hanna on virkamiesperheen koulua käyvä tytär. Isänvallan vaikutuksesta kotona painostaa pelon ja huolen ilmapiiri. Veljen reippautta suositaan, tyttären kuuliaisuutta ja kunnollisuutta varjellaan. Hannan oma tahto nujerretaan, ja piinallisen ujona ja kaikesta elävästä elämästä suojeltuna hän pettyy itseensä, vähitellen kaikkeen. ”Muuttuvaista, puuttuvaista kaikki elämän kohdat.”

En odottanut, että Hannan maailma koskettaa niin kuin se tekee. Itsenäisten elämisen ehtojen ja rakkauden mahdollisuuksien kutistuminen liikuttaa. Vaakalaudalla on kaikkinainen usko ja toivo. Ujouteen, hermostuneeseen itsetarkkailuun ja masennukseen liittyviä kokemuksia Canth kuvaa herkkävaistoisesti. Nykypäivänä Hanna todennäköisesti saisi diagnoosit erityisherkkyydestä ja depressiosta.

Palaan Canthin tapaan julistaa teksteissään sanomaa. Tässä romaanissa hän tosiaan malttaa näyttää agitoimatta, silti elämisen epäkohtia sivutaan. Alkoholinkäytön vaikutukset perheenjäseniin erottuvat, niin myös sopivan viitteellisesti köyhän kansan olot ja sukupuolimoraalin epätasa-arvoisuus. Sukupuolen ja sukupuolisuuden vaikutus ihmisen mahdollisuuksiin elää elämäänsä näkyy selvästi. Kovin minua yllättää se, että julkijumalisena julistajana tunnettu Canth pistää Hannan epäilemään jumalista oikeudenmukaisuutta.

Romaanin loppu koskettaa syvältä. Hannan pohdinnat elämänsä ja kaiken muun mielekkyydestä eivät ole aikaan sidottuja. Vanhahtava kieli ei haittaa, parhaimmillaan se helkkyy viehättävästi. Kerronta myötäilee tarinaa ja havahduttaa hannojen, miinojen ja neiti saveniusten elämänkohtaloihin.

– –

Minna Canth
Hanna. Kuvaus
G. W. Edlund 1886
romaani.
174 sivua.
Luin kirjan Kansalliskirjaston nettisivuilta PDF-versiona. Suosittelen sinullekin Kansalliskirjaston digitalisoituja kirjoja: ilmaisia lukunautintoja aikojen takaa.