Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2017

28 marraskuun, 2017 · 6:45 am

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Viimeistelen lentokoneessa juttuani Christina Sandun romaanista Valas nimeltä Goliat (Otava 2017). Kirjoittamispaikka sietää tulla mainituksi, sillä osa romaanin henkilöistä on omimmillaan matkustaessaan yläilmoissa, siirtymätilassa vanhan ja uuden kotimaan välillä. Romaani kertoo henkilöistä, joiden on vaikea olla kotona missään tai kenenkään kanssa.

Kertojapäähenkilö Alba on kolmekymppinen nainen, jonka äiti on suomalainen ja isä romanialainen. Kertojan toinen jalka on Punaisessa kylässä Romaniassa eli isän lapsuudenkodissa, toinen Suomessa – ja sydän muistossa, joita hallitsee ristiriitainen rakkaus romanialaismieheen. Joskin tämä miekkonen on ainoa, joka on selkeästi valinnut maansa: Romanian. Rajatilakansalaisia ovat sekä Alban kotiväki ja sedän perhe että puolalaissyntyinen ystävä.

Valas nimeltä Goliat

Matkalukemisena Berliinissä

Romaanin ajallinen ja paikallinen kiintopiste on Alban isänisän Suden kuolema Punaisessa kylässä läpeensä homehtuneessa talossa. Suku kokoontuu Suomesta ja Amerikasta saattamaan hautaan synkeitä tunteita herättänyttä patriarkkaa. Leskeytynyt  Flavia-isoäiti esittää surevaa puolisoa ja noudattaa muutenkin perinteitä. Perheenjäseniä kertoja kuvaa illuusiottomasti, syrjäsilmin.

Nykyajan lomassa on kertojan etäännyttämiä takautuvia vuosikatsauksia, joiden keskiössä ovat Alban romanialaissukulaisten elämäntapahtumat ja suhteet. Samalla hahmottuvat paikallisen politiikan, maailmankuvan ja arvojen vaikutus jokaiseen silloin ja nyt.

Aika-, paikka- ja henkilöhyppely paljastaa mutta myös peittää: kaikesta on valikoituja palasia. Tunnen etenkin ajan hampaan nakertavan jotain oleellista ympäristöstä ja ihmisistä, ja suoraan sanoen menneen kuvaus peittoaa nykyisyyden. Avoimeksi jää paljon niin Kalasataman romanialaisresupekoista kuin Albasta ja hänelle läheisistäänkin. Ymmärrän hyvin, että on ihmisen osa jäädä osin itselleenkin arvoitukseksi. Silti huomaan romaanin epämääräisyyksien tekevän minut levottomaksi, ja syy selviää:

Nyt ymmärrän että joka kevät vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun me saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä. Ja samalla tavalla me olemme aina työntäneet kaiken hankalan ja kivuliaan niin syvälle kuin mahdollista, lattian alle seinien sisään, sileän tapetin taakse, ja maalanneet seinät uudelleen.

Tiheiden tunnelmien kielellistäminen ihastuttaa. Kertoja ei paljon selitä, hän havaitsee ja huomaa – löytää sanat mikro-ja makrovirtauksille. Niin kirja lähestyy toiseutta, muiden keskellä erillisyyden potemista, ja sen ohella henkilöiden juurisäikeitä sekä muistoista koostuvaa minuutta.

Talo on kuin ihminen jonka persoonallisuus muovautuu vuosien varrella. Sillä on ominaistuoksu ja äänet. Muistot kertyvät sen iholle. Sen arvet ja mustelmat kertovat omia tarinoitaan.

Sandun esikoisromaanin  kerronta on varmaa ja näkemyksellistä. Aineksia on paljon ja symboliikkaa runsaasti, hetkittäin liian kanssa. Se valaskin. Tunnistan romaanin hienouksia, mutta kaikesta huolimatta luen käsijarru päällä. Romaani alkaa vapaasti liikkua vasta lukemisen jälkeen, jolloin flashbackeina ympärilläni kirmailee syitä, seurauksia ja selityksiä.

Romaani kunnioittaa tarinointiperinnettä, jossa ei juttua aloiteta ”olipa kerran” vaan sitä monimerkityksellisemmin uskotellaan uskomatonta – vaikkapa tarinaa valaasta nimetä Goliat. Tarinat voivat olla totta tai tarua. Niin tai näin: parhaimmat elävät. Valas nimeltä Goliat komeasti kelluu tämän vuoden vuolaassa romaanivirrassa hetken jos toisenkin, mutten usko sukeltavani sen luo tuonnempana.

– –

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
romaani (Finlandia-palkintoehdokas)
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! sukelsi Sandun satuun, Kirsin Book Clubin Airi viihtyi romaanin rinnakkaistodellisuuksissa, Omppu ihastui aistikylläiseen kieleen, Luettua elämää kehuu kikkailemattoman kaunista kieltä, Kirjaluotsi lumoutui ja Mistä luimme kerran julistaa kirjan vuoden parhaaksi – näin muutamia postauksia poimien.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 marraskuun, 2017 · 10:31 am

Marraskuinen Berliini

Nainen juo viinin viimeiseen tippaan. Läpikuultava pikari peittää hänen kasvonsa. Hauras materiaali kätkee naisen tunteet. Niitä ei erota mies, joka seisoo hänen vieressään ja on valmis kaatamaan pikariin lisää heti, kun nainen laskee lasin pöydälle.

Pöytää peittää paksu itämainen matto. Sen sävyt ja naisen lohenpunainen puku saavat hohdetta päivänvalosta, joka siivilöityy puoliavoimesta ikkunasta muuten hämärään huoneeseen. Nainen ja mies ovat valon ja hämärän rajalla.

Ehkä nainen laskee pian lasinsa, tarttuu viereiseen tuoliin asetettuun soittimeen, siirtää eteensä pöydällä lojuvan nuottinipun ja aloittaa soiton katsomatta mieheen. Tai sitten hän ojentaa lasin kohti miestä ja haluaa tapahtuvan sen, mitä sitten tapahtuukaan.

Kun maalaus pakottaa tarinaan, se ylittää ajan ja paikan. Oikeastaan parempi on sanoa maalauksen pysäyttävän. Näin tekee Johannes Vermeerin teos Viinilasi (1659-1660, The Wine Glass) Berliinin Gemäldegaleriessa (tässä).

Vermeer

Gemäldegalerien vanha taide tarjosi Vermeerin lisäksi muita suosikkejani: Van Eyck, Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Bellini etunenässä. Erikoisesittelyssä oli lisäksi huikeasti tyylitelty ja loistokas Jean Fouquedin madonna.

Näyttelymainos
Petrus Christus
Yksityiskohta Boschin teoksesta

Synkeän sään sävyttämä viikonloppumatka vei menneeseen. Sateen pakoilu museossa on kaikin puolin kannatettavaa, joten kiersin Berliinin museosaarella antaumuksella eri kulttuurien alkuhämärää ihaillen, etenkin entistä Kreikkaa, Roomaa ja Babyloniaa.

Nefertiti

Nefertiti

Matkaseuralaiseni luonnehti Berliiniä dystooppiseksi mega-Helsingiksi. Sana lihallistui ja äänellistyi East Side Gallerien graffitiseinustalla, eurooppalaisesta valtapolitiikasta muistuttava muurireliikki taustanaan. Tirehtööriasuinen herra soitti viemäriputkista rakentamaansa puhallinta saaden aikaan synkeän kumeaa, marras-Berliinin tummaa ulinaa.

East Side

– –

Berliini-tietoa:
Gemäldegallerie
Museeinsel
East Side Gallerie

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

22 marraskuun, 2017 · 6:30 am

Satu Leisko: Unohtunut poika

Satu Leisko on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen selkokielisen fantasiaromaanin kouluikäisille, Unohtunut maa (Opike 2014.) Siinä vanhempien erosta kärsinyt Susanna löytää Harsomaailmasta eheyttävän ympäristön, joka auttaa sadun keinoin käsittelemään hylätyksi tulemisen kokemuksia. Koska kirjailija esikoiskirjassaan löysi luomoavan ja voimaannuttavan paikan, hän hyödyntää sitä uudessa selkofantasiaromaanissaan Unohtunut poika (Opike 2017).

Unohtunut poika

Saturomaanin ”unohtunut poika” on Susannan luokkakaveri Veeti, jolla on huolehtiva perhe, mutta huolenpito kohdistuu Veetin veljeen. Pojan kokemus omasta merkityksettömyydestä ja virheellisyydestä on kirjan lähtökohta. Veeti päätyy lähimetsän peittoon, Harsomaailmaan, samoin kuin Susanna aikoinaan. Siellä poika löytää itsestään selviytyjän. Asennemuutos epäonnistumisista onnistumisen kokemuksiin kuvataan suloisesti.

Leisko yhdistää arkimaailman ja fantasiaympäristön. Harsomaan ihmeotukset ja -paikat kuvataan selkeästi, silti elävästi. Esimerkiksi pimeässä valoa leiskuvat liekot ja Veetiä suojelevan jäniksen muodonmuutokset kuvaillaan onnistuneen satuhenkisesti. Myös kuvitus auttaa, sillä Marjo Nygårdin kuvat tukevat osuvasti tarinaa. Juonen seuraaminen on helppoa, ja oleellinen tunne-elämän kuvaus myötäilee tapahtumia. Pidän selkosisältöön sopivista ratkaisuista, jotka helpottavat lukemista, kuten nimien minimoimista:

Parin minuutin kuluttua muistin nimistä vain yhden.
Ihti oli liekkojen joukon johtaja.

Kouluikäisten kohderyhmää ja selkokielen periaatteita ajatellen on perusteltua se, että Veetin tunteet ja ajatukset kotiväestä kerrotaan suoraan. Paljon on toistoa Veetin perhetilanteesta, mutta sekin on perusteltua.

Leiristä herääminen tuntui tutulta:
Lapsena olin telttaillut perheen kanssa.
Olin tykännyt retkistä ja metsästä paljon,
mutta perheelläni ei ollut sellaisiin aikaa enää.
Nyt olin saanut ne takaisin itselleni,
täällä Harsomaailmassa.

Ounastelen, että poikalukijoita houkutellaan kirjaan taistelukohtauksin. Sotaisuus on kuitenkin aika kilttiä, enemmän rekvisiittaa tunteiden käsittelyssä. Veetille taistelut osoittavat, että hänestä löytyy rohkeutta ja voimaa muiden auttamiseen. Kirjassa uskotaan hyvän voittoon, pahojen ja ymmärtämättömien ”paranemiseen”.

Unohtunut poika -fantasiakirjan poika löytää itsensä, kun hän saa hetken etäisyyttä ja uutta näkökulmaa elämäänsä. Itse kukin tarvitsee erilaisia harsomaailmoja arkeaan suhteuttamaan. Tarina sopii ääneen luettavaksi ja omaksi lukukirjaksi kouluikäisille ja yläkoulun alkupuolelle. Kirja on mainio esimerkki siitä, miten selkokieli sopii kaikille. Tarina ratkaisee.

*

mielenterveysviikko_logoTällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa. Suketus haastoi bloggaajia, lukijoita ja kaikkia muita tavalla tai toisella mukaan.

Lasten ja nuorten kirjallisuus voi osaltaan keventää psyykkisiä kuormia: kirjoissa käsitellään askarruttavia asioita, henkilöihin samaistuu ja henkilöiden kohtaloista saa voimaa. Unohtunut poika sopii erittäin hyvin mielenterveysviikolle luomaan uskoa lapselle ja nuorelle, että hän on arvokas, pystyvä ja riittää omana itsenään.

– –

Satu Leisko
Unohtunut poika
kuvitus Marjo Nygård
Opike 2017
Selkokielinen fantasiaromaani
89 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

21 marraskuun, 2017 · 8:13 pm

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurmeen kirjan Niemi (Teos 2017) päähenkilö on otsikkoon ytimekkäästi kirjattu Niemi, myös Suomeksi sanottu. Hurmeen kirjassa Niemi on lähinnä Pohjanlahden ja Suomenlahden välinen maakannas.

Kirjan sivuhenkilöitä on runsaasti, sillä kertomus alkaa maailmankaikkeuden synnystä ja päättyy Ruotsin vallan loppuun 1809. Sinä aikana on riittänyt jos jonkinmoista vipeltäjää niin Niemessä kuin muuallakin maailmassa. Kirjassa pistäytyy viljalti suomalaissyntyisiä historian merkkihenkilöitä, mutta heidän rinnalleen asetetaan muun maailman aikalaisia, edelläkävijöitä ja vaikuttajia. Syvällisiin henkilökuviin ei ylletä, mutta eläväisiä tyyppejä riittää.

Kertojan osuus kiehtoo. Hän on kaikkitietävä liukkaalla tavalla. Hän hallitsee materiaalin, ajan ja tavat. Hän ottaa vapauksia limittää mennyttä ja nykyistä. Välillä hän vetää lukijan mukaansa me-muodon keinoin, toisaalla hän vetoaa suorin omakohtaisin huomioin. Kertoja osoittelee yhtäläisyyksiä ja eroja. Riemastuttavinta on kertojan rentous, letkeä sanomisen lahja, tyylikirjo ja irrottelu.

Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on.

Leikki sikseen: lopetan pelleilyni fiktioanalyysiapparaatistolla. Niemi ei ole romaani. Se on viihdyttävä kulttuurihistoriallinen katsaus ja kunnioitettava oppineisuuden osoitus, joka pohjautuu valtavaan tietovarastoon.

Niemi

Kertojatulkinnoilla keekoilun lopetan oitis: Juha Hurme on tämän kirjoittaja ja kertoja. Teatterimies on tekstin takana, ja hän saa historia-aineistoon draaman tuntua, poikkeuksellisen reipasta meininkiä ja runsaiden yksityiskohtien ällistyttävän täyteläisiä pika-analyyseja. Etenkin ihailen taitoa yhdistellä taide- ja tiedetietoja ajasta ja kulttuurista toiseen. Välillä Hurme tulkitsee ja vetää reippaita johtopäätöksiä. Hykerryttävä on esimerkiksi kohta, jossa hän kertoo Kaarinan Maununtyttären viimeisistä vuosista Liuksialan kartanossa ja naapurikartanon Katarina Hansdottirista.

 Tämä on niin hauskaa, pätevää ja valmista materiaalia, että jos viitsisin, kirjoittaisin tästä näytelmän, joka rullaisi sekä Suomen Kansallisteatterissa että Stockholmin Dramatenissa vuositolkulla, ja sen päälle vielä kymmenen kautta taidokkaasti banalisoituna versiona Tampereen Pyynikin kesäteatterin näyttämöllä pyöriville, täysille katsomoille satoi tai paistoi. Todellisuus on tarua perverssimpää!

Hihittelen lukiessani. Hurmeen pisteliäisyys tuikkii nauruhermoja. Hän osaa ilotella menneen maailman hullutuksilla, ajatusnyrjähdyksillä ja etenkin uskonasioiden pölhöydellä. Kaiken takana on kuitenkin lämmin ymmärrys inhimillisistä menestyksistä ja heikkouksista – ajasta riippumatta. Monin kohdin toistuu ajatus:

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina. Kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.

Mukavimmillaan ihminen on kulttuurin rakentajana. Maailmakuvan kehityslinjoja vetäessään Hurme painottaa kirjallisuutta, etenkin runoutta. Runsaat sitaatit havainnollistavat. Myös musiikin ja tanssin voima saa tunnustusta. Kirjasta luen myös hetkittäin emansipaatiota.

Hengästyttävää herkkua Hurmeelta! Tästä miljoonia vuosia laukkaavasta tietoteoksesta nautin ja kerin punaista lankaa ajatuksella:

 Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä.

P. S. Jenni Saaren luoma ulkoasu – hohtelevat kannet perinnekoristeltuine sisäkansineen – lumoaa. Viimeksi ihailin kansitaiteilijan kädenjälkeä Tomi Kontion runokokoelmassa Saattaa, olla.

– –

Juha Hurme
Niemi
Teos 2017
Ulkoasu Jenni Saari
tietokirja (Finlandia-palkintoehdokasromaani)
448 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita innostuneita bloggaajia esimerkiksi Jorma Melleri, Lumiomena, Luettua elämää ja Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 marraskuun, 2017 · 9:33 am

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontion runokokoelma Saattaa, olla (Teos 2017) on hieno. Hieno. Pitäisi pysäyttää juttuni tähän. Pitäisi vain kehottaa muita lukemaan.

Jo kokoelman nimi aukaisee monimerkityksisenä oven kokemuksille, joiden avaimena on tekstin ohella lukija itse. Mahdollisuus olla, mahdollisuus ja langennut vääjäämättömyys saattaa, rajallinen taito ja kyky olla. Näitä möyrii mieleeni kaiken vaikuttuneisuuden keskellä.

– – syttyy kynttilä, sammuu kynttilä, saattaa syttyä, saattaa sammua, siellä ja täällä. Saattaa olla, saattaa, olla, saattaa, kimppu kuihtuneita kukkia, risti, lahja ja uhri. Ja pimeys saattaa, olla: pimeä.

Kokoelma ei kätke pääteemojaan, näitä kulumattomia, elämälle ja kirjallisuudelle keskeisiä: rakkaus ja kuolema.

– –
Rakkaus on kuin harava,
kuolema kuin kirveenvarsi.
– –

Esimerkiksi yhdessä runossa (s. 15) RAKKAUS, KUOLEMA -sanat isoin kirjaimin kehystävät jokaisen muun rivin sanoja, ympäröivät ja muistuttavat, että ilman tietoisuutta niistä muulla ei ole merkitystä.

Runon puhuja lähes joka runossa puhuttelee suoraan ”sinua”. Luen puhuteltavan rakastetuksi, läheiseksi, kuolemaksi ja elämäksi. Monet runot luen niin, että mikä tahansa niistä käy puhuteltavaksi, myös minä, mutta joissain runoissa valikoin ja tunnistan tietyn ”sinän”. Löydän joukosta myös rakkausrunoja, lihallisia halun ja kahden joustavan, lämpimän pinnan kohtaamisia.

Saattaa, olla

Saattaa, olla muodostuu kuudesta osasta. Niistä erotan painotuseroja. Yksi on läheisen kuoleman melko konkreettiset jälkitunnelmat. En tiedä, tarvitseeko minun tietää, mutta kirjailija on haastattelussa kertonut runojen taustalla olevan sisaren äkkikuoleman, ja runoihin on siirtynyt myös potilaskertomusta päättyen sanoihin ”Rauhallinen exitus”. Läheisen saattaminen sekä olemisen, elämisen, kaipuun ja jäljelle jääneen asemointi välittyvät runoista. En halua sanoa, että yksityinen siirtyy yleiseksi. Haluan sanoa, että yksityinen siirtyy minuun, heijastelee omia menetyksiä, puhuttelee niihin liittyviä sanoja, joita en ole saanut sanotuksi.

– –
Eilen sanoin haudallasi
että minulla on ikävä sinua.
Ei sitä kukaan kuullut, ja hyvä niin,
enhän minä sanonut sitä elävälle sinullekaan,
miksi sanoisin sen kuolleelle, minulle.
Sanoin sen vain tehdäkseni jotain ruumiillista.
—

Kontion runojen vaikuttavuus on siinä, että selkein sanoin syntyy kuvia ja ilmaisukokonaisuuksia, jossa on tuttua ja tunnistettavaa, oitis luettavaa ja ymmärrettävää SEKÄ runon mysteeri. Ilmaisun ilma, laajenevat ja äärettömät sanakuvat lukija vastaanottaa kiitollisena ja värittää tavallaan. Runon aukkoisuus ruokkii, täyttää ja tyydyttää. Joissain runoissa on konkreettisia aukkoja, tyhjiä kohtia. Runoissa on lisäksi paljon vain sivulauseita – ajatuksia aukkoineen, päälausettaan hakevia.

Jotkut runot leikkivät merkityksillä runon otsikointia myöten. ”Haiku 1” ja ”Haiku 2” ovat kaukana japanilaisesta tavu-rivi-säätelystä, aivan kuin haastaen lajin ja osoittaen, että kyllä se näinkin käy, haikea haikuilu  – niin kauniita, niin kauniita. Tai runo ”Nocturno” tempaa ajatuksen ehkä Leinoon, vanamoihin ja tummiin vesiin – ja luen silti paljasta Kontiota (joka muuten monissa runoissa viittaa vanamoihin).

Runoissa on paljon luotokuvastoa kuten puita ja lintuja, mikä minua säväyttää. Myös kaupunkiympäristö on osa Kontio-lyriikkaa, ja paljon on kaikkeen mahdolliseen maastoon sopivaa kuten lumi. Kun muistiton lumi sataa / kun viima piiskaa / vaikeroivia metsiä. Taivas, enkelit, hauta, tyhjyys, pimeys toistuvat, ja myös raamatullista soundia runoista kuulen. Kristillisiksi en runoja lue, perinteessämme on vain kätevä kuvasto, jolla ikuisuusaiheet tulevat liki.

Kosketus kuin kaivinkoneen kauhaistessa taivasta,
putoavia enkeleitä, läpinäkyviä siipiä
ja koko ajan tunne kuin kävelisi lasiseinien lävitse,
että särkyisi koko ajan ja olisi ehyt koko ajan
niin kuin enkelit taivaalla,
niin kuin hiljaisuus sanojen välillä, – –

Enkö pysty lopettamaan tätä lavertelua vuoden vapisuttavimmasta kirjakokemuksesta? Yritän. Saattaa, olla -kokoelmassa kauneus on sekä kansissa (upea ulkoasu, kiitos Jenni Saari) että kansien välissä, tyhjentymättömissä sanoissa. Että sanoja peräkkäin pistellen saavuttaa sellaista kuin Tomi Kontio. Kiitos.

*

mielenterveysviikko_logoBrittitutkijoiden mukaan runot ovat tehokkaampaa itsehoitokirjallisuutta kuin vasiten siihen tarkoitukseen tuotetut teokset. Kuoleman läheisyys ja läheisten kuolemat kulkevat tiivisti rinnallani; olen niitä pohtinut mutta paljon painanut pinnan alle. Siksi seurakseni sopivat juuri nyt Saattaa, olla -runot. Lisäksi kokoelmakokemus osuu Suketuksen mielenterveysviikon haasteeseen. Suosittelen sekä sitä että (jos ei ole tullut jo selväksi) Tomi Kontion runokokoelmaa.

– –

Tomi Kontio
Saattaa, olla
Teos 2017
runoja
ulkoasu Jenni Saari
78 sivua.
Ostin kirjan.

Saattaa, olla_lukija

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

16 marraskuun, 2017 · 6:52 am

The Last Kingdom

Kiinnostavatko historiadraamat? Huvittaisiko mennä ihan niinkin kauas kuin 800-luvun loppupuolen Englantiin? Siedätkö joitain taistelukuvauksia, koska päähenkilöistä tehdään seuraamista velvoittavan kiinnostavia? Kyllästyitkö Viikingit-sarjan pitkittämiseen ja haluaisit vaihtaa näkökulmaa tatuoiduista valloittajapirulaisista sakseihin? Haluatko samoja viboja kuin Game of Thrones -sarjassa, jossa ei voi luottaa, kuinka henkilöiden käy, mutta toivot välttyväsi lohikäärmeiltä ja mulkosilmäisiltä eläviltäkuolleilta?

Oletan, että nyökkäilet taukoamatta ja vastailet juujuu. Siis: katso Netflixista kahdeksanosainen ensimmäinen tuotantokausi sarjasta The Last Kingdom (BBC 2015-).

Saksilaispoika joutuu viikinki-Ragnarin panttivangiksi, sittemmin ylenee kasvattipojaksi. Uhtred Ragnarinpojan tekee kiinnostavaksi ristiriitaisuus: hänet on kasvatettu viikingiksi ja lojaaliksi kasvatusperheelleen, silti hän aikuisena perää saksilaista sukuperintöään ja taistelee yhdistyvien kuningaskuntien puolesta. Hän on älykäs, mutta antaa öykkäröintiin taipuvan tahtonsa johdatella ongelmiin. Hän on jumalaton julkijumaliseksi hurhataneessa saksilaisympäristössä.

Uhtredin ympärillä pyörivät miehet kunnostautuvat vehkeillen ja suoraviivaisesti toimien, ja touhuun mahtuu tarkkanäköistä ihmisluonnon koettelua, myös hetkittäistä huumoria. Naisia on monenlaisia, niin itsellisiä aktiivitoimijoita kuin myös koristukseksi tarkoitettuja neitotyyppejä – onneksi painotus on ensimmäisissä. Sankarissamme on myös naissankarin vikaa.

Päähenkilö on lähes jokaisessa kuvassa. Ei haittaa, sillä Uhtredia esittävä Alexander Dreymon on vakuuttavan karismaattinen komistus. Väkevää väkeä on muutenkin roolitettu sarjaan. Hahmoja ei sievistellä eikä meikata sisäsiisteiksi, vaan rapa saa roiskua, ruhjeet ja rypyt näkyä. Lavastus ja puvustus vakuuttavat samoin kuin välillä silmiä hivelevä kuvauskin.

The last kingdom

Suuria syvällisyyksiä ei sarja kuvaa, mutta historiakuvitus viihdyttää henkilövetoisesti. Dramatisointi perustuu BernardCornwellin romaaneihin.  En ole niitä lukenut, mutta kanssakatsojani on ja vakuuttaa, että joistain vapauksista huolimatta sarja noudattaa romaanien henkeä. Historialliset totuudet pysyvät myös paikoillaan, sillä monet hahmot nojaavat Englannin alkuvaiheisiin vaikuttaneisiin henkilöihin. Sarja jatkuu: toinen tuotantokausi on purkissa ja kolmatta kuvataan.

– –

The Last Kingdom
BBC 2015-, katsottavissa Netflixissä
BBC:n esittely- ja kuvamateriaalia: http://www.bbc.co.uk/programmes/p0344rr3
Traileri: https://youtu.be/WxPApTGWwas

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 marraskuun, 2017 · 7:29 am

Syksyn 2017 äänikirjakokemuksia

Autoilun ja työreittien ratoksi olen viime vuosina keksinyt äänikirjat. Syksyllä olen kuunnellut kolme erilaista romaania. Äänikirjoiksi minulle sopivat juoneltaan selkeät ja henkilöhahmojen edesottamuksia melko kronologisesti seuraavat tarinat. Myös lukijan ääni vaikuttaa tekstin seurattavuuteen.

Venäjä ennen vallankumousta

Ystäväni rasputinJP Koskisen romaani Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) jostain kummasta syystä on jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kuittaisin asian. Kirja sopi hienosti kuunneltavaksi, sillä se etenee kronologisesti, kietoo kiehtovaan historiavaiheeseen ja kiinnittää minäkertojaan.

Nuori Vasili seuraa Rasputinia niin paheiden kuin luottohenkilönä tsaari-perheen pariin. Vasili ihastuu Anastasiaan, eikä siitä mitään hyvää seuraa, koska tiedämmehän historiatapahtumat. Vai tiedämmekö? Nostan hattua Koskisen kyvylle elävöittää ajan, ympäristön ja eläneet ihmiset fiktion mahdollisiin maailmoihin. Hän houkuttaa minut tekemään johtopäätöksiä ja ennakoimaan tapahtumia – ja sitten onnistuneesti eksyttää arvailemaan vikaan. Kirja lisää kierrettä viimeiseen sanaan asti.

Tarina ja tapa kertoa se valloittivat minut. Jukka Pitkäsen rauhallisen eleetön ääni sopii erinomaisesti; se lisää Vasilin muistelutehoa nuoruusvuosien tapahtumista.

JP Koskinen
Ystäväni Rasputin
WSOY 2013
romaani
lukija Jukka Pitkänen
äänikirja 10 t 18 min, Book Beat

”Tämä on Neuvostoliitto, baby”

junamatka moskovaanVille Haapasalon Venäjä-kokemuksia olen lukenut aiemmin ja satusetämäisiä kommelluksia ihmetellyt. Uskomattomien tarinoiden todenperäisyyttä tekisi mieli kyseenalaistaa, vaan mikä minä olen sitä tekemään. Sepitykset on präntätty, ja totean ne viihdyttäväksi.

Uusin Kauko Röyhkän kirjaama Ville-kirja on Junamatka Moskovaan (Docendo 2017). Tarina on tuttu aiemmista kirjoista, mutta nyt siihen pureudutaan perusteellisesti. Teksti soljuu sulavasti. Villen äärimmäisyyksiin kallellaan keikkuva luonne välittyy elävästi. Nuoren miehen yksinäinen korpivaellus melko kielitaidottomana Pietarissa ja tällä junamatkalla Helvettiin jopa riipi, herättää suojeluhalua ja melkein kauhua, koska kovin kovia poika kokee.

Kirja käsittelee Villen siivellä neuvostoliittolaisuutta, josta saa kylmäävän kuvan. Kansalaisten välinpitämättömyyttä ei kaunistella eikä kauhistella, kuvaillaan vain ilmentymiä. Neuvostoliiton byrokratian rattaissa ei yksi hiukkanen tunnu missään. Siitä, Villestä ja Villen mielentila-ailahteluista kuuntelen kiinnostuneena miellyttävän matalaäänisen Ville Tiihosen lukemana.

Ville Haapasalo – Kauko Röyhkä – Juha Metso
Junamatka Moskovaan
Docendo 2017
muisteloita
lukija Ville Tiihonen
äänikirja 5 t 27 min, Book Beat

Sukujuhlat

Särkyneen pyörän karjatilaPeter Franzénin itse lukema romaani Särkyneen pyörän karjatila (Tammi 2017) vie sotien jälkeiseen jälleenrakennusaikaan. Pohjoisen Suomen yhden suvun matriarkka viettää 80-vuotisjuhlia, ja kekkereihin saapuvat kotoa muuttaneet aikuiset lapset perheineen ja yksi yllätysvieras. Kotitalossa juhlakalun kanssa odottaa viinaanmenevä poika äitinsä järjestämän nuorikon kanssa.

Romaani muistuttaa elokuvakäsikirjoitusta. Luvut ovat lyhyitä ja nopeat leikkaukset henkilöstä ja tapahtumasta toiseen tuovat mieleen vilkkaasti etenevän filmin, jolla kuvitetaan pikaisesti persoonat taustatekijöineen. Mennyt sota jäytää aikuisia ja ihmissuhteet verestävät. Jokainen yrittää selviytyä odotusten ja parhaansa mukaan.

Romaani on viihdyttävä, joskin aika ennalta-arvattava. Mummo täräyttää totuuksia, keski-ikäiset sähläävät ja teinit seuraavat aikuisuuden kaikkea muuta kuin tavoiteltavia touhuja. Kirjailijan itsensä pehmeästi lukemana kokonaisuus miellyttää minua yli odotuksieni.

Peter Franzén
Särkyneen pyörän karjatila
Tammi 2017
romaani
lukija Peter Franzén
äänikirja  6 t 11 min, Book Beat

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , ,

11 marraskuun, 2017 · 9:32 am

Marraskuun Kirja vieköön! 7.11.2017

Rehellisyyden nimissä: marraskuisen Kirja vieköön! -illan kirjallisuuskattaus ei etukäteen nostanut vettä kielelle. Olen niin fiktioon kallellaan, että suhtauduin varauksella tietokirjapainotteiseen ohjelmaan. Koska tiedän, että ensi vaikutelma ei kerro kaikkea, annoin illalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

marraskuu kirja vieköön

Illan alkupuoliskolla Raija Oranen kertoi romaanistaan Kreivin aikaan, joka kertoo Kainuusta 1700-luvulla. Pääosassa on korea nainen, mutta alueen murjonta lännen ja idän välisissä kahinoissa kuvataan myös. Lähemmäs nykypäivää toi Herman Lindqvist, jonka Mannerheim-kirjaa esiteltiin. Koko ajan taustalla pyörivät hienot luontokuvat, ja syy selvisi, sillä kolmas keskustelija, Kimmo Ohtonen, oli ottanut valokuvat kirjaansa Metsäkansan tarina. Luonnon nopea muutos puhutti Orasta ja Ohtosta – Herman Lindqvist kielimuurin vuoksi tyytyi seuraamaan ei-kielellistä viestintää.

Kirja vieköön! -formaatissa mainiota on tapa, jolla keskustelija pohjustetaan lavalle. Illan emäntä, haastattelija ja teemojen sitoja Baba Lybeck, aloittaa tapahtumissa monologit, eli yleisö kuulee aina katkelman kirjailijan uutuusteoksesta ennen henkilön esiinmarssia Savoyn lavalle. Monologit tuovat tekstin liki. Karl-Christian Rundman ja Tommi Korpela tekivät sen marraskuun illassa koruttomasti, Sampo Sarkola takellellen ja Jussi Valtonen valloittavasti.

Puoliajalla ajattelin, että ilta tulee loppumaan nopeasti, jäljellä vain kaksi vierasta. Ei ollenkaan, keskustelu ryöppysi eloisasti. Odotusteni vastaisesti kiinnostavimmaksi ja sävykkäimmäksi esiintyjäksi osoittautui Sixten Korkman. Kirjassaan Miten pärjää Suomi? hän käsittelee globalisaatiota. Baba Lybeck nostatti keskusteluun etenkin ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja. Faktat ovat selvästi Korkmanille tärkeitä, ja selvästi merkittävin fakta hänelle on se, että tuloerojen kasvu on ilmeinen niin Amerikassa kuin Suomessakin. Se hälyttää, sille on tehtävä jotain. Viehättävällä tavalla Korkman lateli faktoja, mutta piti yllä positiivisuutta. Uskoa ihmisiin ja ihmiskuntaan riittää vielä.

Lopuksi lavalla viihtyi Alexander Stubb, jonka Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama omaelämäkerta on Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Kirjaprosessi oli ex-pääministerille ilmeisen mieluinen. Kirjoittajat esimerkiksi lenkkeilivät yhdessä, Hämäläinen tuotti tekstiä keskusteluiden pohjalta, ja taas sen pohjalta Stubb työsti tekstiä. Raskaat kotimaan politiikan ajat ovat ohi, nyt kansainvälisessä virassa Stubbilla tuntuu olevan aikaa tärkeimmille asioille kuten perheelle, kavereille, urheilulle ja tekoälyopiskelulle.

Miellyttävän kirjallisuusillan jälkilämmössä voin vain arvuutella joulukuista (13.12.) ohjelmaa. Odotan fiktiojättipottia, kirjavuoden loppuhuipennusta.

marraskuu kirja vieköön 1

Kirja vieköön! -tapahtumien sielu Baba Lybeck kirjallisuusiltojen esittelytilaisuudessa lokakuussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma, Tietokirja

10 marraskuun, 2017 · 10:31 am

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli

Sanna-Leena Knuuttilan ensimmäinen selkoromaani Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017) kertoo talvisodasta nuoren naisen näkökulmasta. Knuutila tuo selkokirjallisuuteen kotirintaman näkökulman.

Selkokirjallisuuteen kaivataan hauskoja, helppoja ja lyhyitä tekstejä. Se ei sulje sitä pois, että myös vakavista ja vaikeista aiheista tulee julkaista selkokirjoja. Ne lensivät yli kuvaa arkisesti, miten sota vaikuttaa: miehet lähtevät sotaan, naiset hoitavat talon työt ja murehtivat poissaolevia. Kirja välittää  ajatuksia ja tunteita sota-ajasta.

Ja kuitenkin juuri nyt
Meidän naisten täytyy kestää.
Meidän täytyy antaa kaikki tukemme 
sotarintamalle.
Eikö se ole hullua?
Että suurista menetyksistä huolimatta
meidän täytyy vain kestää.

Hilkan talvisodan tarinan haluan aloitettuani ehdottomasti lukea loppuun, eli hienosti teksti saa kiinnittymään kertojaan. ”En halua olla koko ajan huolissani ja peloissani”, minäkertoja Hilkka kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirja pysyy tiukasti 19-vuotiaan maalaistytön näkökulmassa päiväkirjan keinoin. Tämä valinta on onnistunut. Teksti sopii nuoren kirjoittamaksi, silti siinä on viehättävää vanhan ajan sävyä. Vaikka kertoja on sodasta huolissaan, mahtuu kirjaan myös toivoa ja rakkautta. Juonessa on siten sopivasti asioiden ja tunteiden vaihtelua.

He lensivät tästä yli.jpg

Jonkin verran tekstissä on vielä rukkaamisen varaa selkokielen näkökulmasta. Esimerkiksi virkkeet lipsahtavat useille riveille ja virkerakenne on välillä mutkikas. Toimitustyössä voisi jatkossa ottaa huomioon selkosujuvuuden, koska tekstissä on vielä melko paljon ajatusta katkovaa. Esimerkiksi usein pitkän lauseen viimeinen sana eksyy omalle rivilleen. Se ei haittaa, jos ei lukija kuulu selkokielen käyttäjäryhmiin, mutta töksäyttää se ajatuskulkua.

Knuuttilan kirja sopii erittäin hyvin muisteluavuksi sodat kokeneille, mutta yhtä hyvin se sopii kaikille, joita menneet ajat kiinnostavat. Kirja dokumentoi elävästi sota-aikaa 1930-luvun lopun maalaisyhteisössä. Suomessa on nyt paljon kieltämme opettelevia, jotka tulevat sodan jaloista. Heille kirja voi olla samastuttava, ja samalla se voi osoittaa, ettei sota ole vielä kovin kaukana kokemuksistamme.

*

Tapasin Sanna-Leena Knuuttilan Helsingin kirjamessuilla. Hän kertoi innostuneensa selkokielestä yhden artikkelin taustatietojen hankinnan seurauksena. Selkokieleen perehtymisen jälkeen hänelle avautui ajatus: on merkityksellistä viestiä sellaisella kielellä, jota mahdollisimman monet ymmärtävät. Kirjan idea oli muhinut hänen mielessään, sillä omien isovanhempien kokema aika tuntui tärkeältä välittää muille.
– Halusin kirjalla muistaa mummua, näyttää, että kun minulla on kirjoittamisen lahja, kirjoitan sitten kaikille. Siksi kirjoitin kirjan selkokielellä.

Odottelen jatkoa.

He lensivät tästä yli 2

Kirjailija ja esikoisselkokirjansa Helsingin kirjamessuilla 2017

P. S. Harvinaista herkkua on, kun selkokirjat mainitaan valtamediassa. Näin tapahtui Ylen Kirjojen Suomi -sivujen Finlandia-palkintoveikkauksessa: ”Oma lukunsa olisi myös, jos ehdokkaaksi pääsisi selkokirja eli selkokielellä kirjoitettu kirja. Sellainen ehdokas voisi tärkeän aiheensa perusteella olla Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli. Siinä on kyse sodanaikaisesta kotirintamasta.”

– –

Sanna-Leena Knuuttila
Ne lensivät tästä yli
Reuna Kustannus 2017
selkoromaani
121 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

9 marraskuun, 2017 · 7:07 am

Finlandia-ehdokkaani 2017

On taas vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden esittelyaika.  Romaanipalkinnon virallinen lista julkaistaan 10.11. eli minä otan varaslähdön. Hyvä kotimaisia romaaneja olen lukenut mielestäni runsaasti mutta silti rajallisesti, joten se otettakoon listauksessani  huomioon. Poimin lukemistani kirjoista seuraavat viisi suosikkiani, joita määrittelen lainaten sitaatteja omista postauksistani.

Mustata koskettimetMarjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet.

Yön kantajaKatja Kallio: Yön kantaja

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

lahtarit

 

Anneli Kanto: Lahtarit 

Kokonaisuus hengittää, välillä jopa huohottaa kokemuksista, joissa on julmuutta, kauhua, alistumista, välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Tekstistä osoittelematta nousevat tunteet vaikuttavat.

 

KivitaskuAnni Kytömäki: Kivitasku

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa.

Everstinna

 

Rosa Liksom: Everstinna

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä.

 

Kuudennesta paikasta listassani kisaavat yksityisiä asioita käsittelevät romaanit, joiden kerronnassa on omaperäistä otetta: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa yhdistää huikeasti yksityiseen tragediaan löytyretkeilijän erehdyksen; Satu Taskisen Lapset viekoittelee kerronnan virrassa ajalehtimaan eettisissä pohdinnoissa; tuoreena on mielessäni tarkasti rajatun tekstin vakuuttava näytös eli Ossi Nymanin Röyhkeys; kollektiivisyksityinen juhlavuosikirja Suomen historia Petri Tammisen koostamana pyrkii sekin kärkikahinoihin ekonomisin väläyksin ihmiselle merkityksellisestä.

Yhtenä mylläkkänä mieleeni marssii muitakin romaaneja, joista olen vuoden varrella nauttinut. Ja sitten on vielä lukemattomat tämän vuoden proosahelmet. Odotan jännittyneenä huomista  ja varsinaista valintapäivää. Sitä ennen voi lukea muita arvuutteluja, esimerkiksi Ylen Kirjojen Suomi julkisti eilen omansa. Joitain samoja valintoja näyttää siinä olevan, samoin Kirsin kirjanurkassa ja Kirja vieköön! -bogissa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

7 marraskuun, 2017 · 6:58 am

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) koostuu kolmesta osasta. Kirjailija selitti kirjamessuilla sen johtuvan siitä, että hän pitää kirjojen aluista. Täytyy myöntää, että kolme alkua tässä romaanissa on kuin otteluvoitto 3 – 0. Lisäksi jokaisen osan loppu tekee hattutempun. Luin vuoden 2017 kirjan.

Kirjasta

Minäkertojan tapaan ensin Turussa Brucen konsertissa, sitten hän osallistuu Tampereella työttömien uravalmennuskurssille, ja loppuosassa hän kahta vuotta myöhemmin on kirjoittajakoulutuksessa Helsingissä. Kertoja jäljittelee todellisuutta siten, että tapahtumat tallentuvat pikkutarkasti, joskin tapahtumissa leimallista on tapahtumattomuus. Korostan kertojan valtaa valita kerrottavansa, sillä hän kertoo lähinnä niistä tilanteista, kun hän on ihmisten ilmoilla. Muu jää arvoitukseksi.

Maailma rakentuu kielestä. Toisaalta kertoja selvästi haikailee hetkiä, joille ei ole sanoja. Hän myös tuskailee, ettei ihmisten kanssa löydä oikeita sanoja, vaikka mielessään hän kuvittelee keskusteluja ja nokkelia repliikkejä. Hän toistaa myös usein äänensä voimattomuutta. Tämän vastakohtana tekstissä on selkeästi voimakas, oma ääni. Ilmeettömän tyylin takana piilevä salahauskuus lisää tehoa.

Nautin kirjan paradokseista. Röyhkeyden kertoja on elintavoiltaan kunnollinen ja käytökseltään nöyrä, mutta hän on arvovalinnut työttömyyden tien. Monin kohdin kertoja tuntee alakuloa, mutta heti sen perään jokin aistimus tuo hyvän olon. Kertoja välttelee asemaa tai työtä, mutta hän on tavoitteellinen kirjailijapyrkimyksissään. Hän häpeää olotilaansa ja silti tuntee hetkittäistä paremmuutta. Hän kokee ulkopuolisuutta mutta pyrkii kirjallisuuden sisäpiiriin. Hän on yhteiskuntaan sitoutumaton yksinäinen mutta naisystäväänsä hiljaisenvarma sitoutuja.

Kertoja antaa ymmärtää olevansa Ossi Nyman. Lukijan tuupertumisen pikkupiirteiseen todellisuusjäljittelyyn kertoja ehkäisee  tietoisin fiktiosivalluksin – varoittamatta luenkin kesken kaiken novellinpätkää kertojan ilmeisestä alter egosta tai puolitutusta kurssikaverista. Kronologian kyljessä kertoja vie ajatuksensa kirjan syntymisprosessiin tai nuoruuden muutosvaiheeseen tai vanhempien kotiin. Kerronnan tietoisuus itsestään on yhtä tarkkaa kuin kertojan tietoisuus itsestään.

röyhkeys.jpg

Teksti muistuttaa kertojan mutustelemia proteiinipatukoita: päällisin puolin väritön rakenne, tiiviinpuristeinen muoto – kokonaisvaikutus energisoivaa ravintoa. Se voimistaa. Se vie sanat suustani. Se selittää itsensä.

En nähnyt tekstissä mitään merkityksiä tai tyyliä ja ajattelin kirjoittaneeni vain totuuden ja kaiken tarkoittavan vain sitä mitä se oli. Olin muuttanut mahdollisimman tarkasti sanoiksi sen mitä olin nähnyt ja ajatellut, kun olin ollut Brucen konsertissa Turussa ja työkkärin kurssilla Tampereella. – – siinä oli jotakin kiinnostavaa kuinka työtä vieroksuva päähenkilö fanitti Brucea, joka lauluissaan romantisoi työläiselämää.

Tunnelman arkisuus liukuu jopa surrealismiin. Ja senkin kertoja selittää kirjan loppupuolella: ranskankielinen surrealismi-sana tarkoittaa äärimmäistä realismia. Totinen kirjallisuustorvensoittaja näyttää yksityiskohtien absurdiuden, hauskuttaa jopa. Niin välittyvät otannat yksilön päänsisäisestä. Lisäksi hän tölväisee minua ja kaikkia muitakin, jotka tekevät johtopäätöksiä työttömyydestä yleistäen.

Ulkokirjallista

Röyhkeintä kokonaiskokemuksessani on kirjan hinta: 38,95 euroa. Ostopäätökseni oli silti tietoinen valinta. Halusin ensinnäkin tukea lähikirjakaupan liikevaihtoa. Toisekseen tahdoin kantaa korteni kekoon tuilla eläneen kirjailijan elintason turvaamiseksi, koska Nymanin julkiset tunnustukset työn välttelystä ovat aiheuttaneet keskusteluvyöryn, jonka seurauksena virkaatekevät ovat uhkailleet tukien lakkauttamisella.

Nyman on tehnyt TE-tukia käyttäen kirjan. Mihin mittakaavaan asetan Nymanin ratkaisun? Luen lehdistä juttuja rikollisista kuntapäättäjistä ja sukulaisiaan suosineista virkamiehistä. Luen myös artikkelia eläkeläisvuorineuvoksista veropakolaisina. Jos yksi verovehkeillyt neuvos olisi maksanut edes kuukauden eläkkeestään veroa, monen nymanin vuoden tuet olisivat sillä kuitattu.

Vuoden 2017 kirja

Ylen Kirjojen Suomi -hanke on haastanut kirjabloggaajat etsimään vuoden 2017 kirjaksi sopivaa teosta.  Kriteeri on muotoiltu seuraavasti: Mihin vuonna 2017 ilmestyneeseen kotimaiseen kirjaan kiteytyy Suomi? Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt?

Valintani vuoden 2017 kirjaksi on Ossi Nymanin Röyhkeys. Romaanin kerronta ja kieli ilmentävät tarkasti kertojan ajatus- ja kokemusmaailmaa, joka ankkuroituu nyky-Suomeen. Kertoja puhuu vain omasta puolestaan. Hän ei ole agitoimassa muita vapaaehtoiseen työttömyyteen, vaan se on omavaltaista valmistautumisaikaa kirjailijaksi. Voihan tämän lukea niinkin, että valtakunnassa on kaikki hyvin, kun kuka vain lähtökohdista tai koulutuksesta riippumatta voi toteuttaa itseään. Lahjakkuus ja sitkeys ratkaisevat. Romaani kuvaa myös yksilöllisyyttä, jota nykyisin kumarretaan: romaanin fokus pysyy kertojassa itsessään, hänen toimissaan ja ratkaisuissaan. Välillisesti luen siitä ajanhenkeä, jossa kaiken toiminnan pitää olla asiakaslähtöistä, yksilöllisten polkujen ja itsemääräämisoikeuden pyhittämää.

Röyhkeys on vuoden 2017 kirja myös siksi, että se haastaa arvojamme. Työ on perustavanlaatuinen suomalainen arvo, vaikka työ ja sen merkitys ovat selvästi muuttumassa. Yhä on yleistä, että työtön kokee itsensä arvottomaksi. Jos työtön hakee aktiivisesti työtä, hän saa ainakin muiden silmissä jonkinlaisen arvon, silti lähenee luuseriuden leima. Mikä arvo on sitten ihmisellä, jolle eivät systeemin tarjoamat työt kelpaa? Romaani kertoo myös yhteiskuntamme keinoista rukata työttömyystilastoja uravalmennuksin ja kurssein, jotka pahimmassa tapauksessa työllistävät vain ulkoistettujen kurssinjärjestäjien kilpailuttajia ja kurssien vetäjiä.

Röyhkeys ei ehkä ole vuoden 2017 absoluuttisesti paras kirja, mutta se on ehdottomasti vuoden 2017 kirja.

Röyhkeys ja minä

Ossi Nyman
Röyhkeys
Teos 2017
romaani
189 sivua.
Ostin kirjan.

Muissa blogeissa esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Omppu, Opus eka ja Suketus.

Jälkihuomautus 29.4.2018: Liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni, sillä kirjailijuus on yksi pääteemoista.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

7 marraskuun, 2017 · 6:06 am

Marrasjännitystä 2017: koonti

marrasjännitystä_infoMarraskuun ensimmäisen viikon olen viettänyt kirjakekriä ja houkutellut siihen mukaan muitakin kirjabloggaajia. Varotusaika oli aika lyhyt, sillä lähetin seireenikutsuni vain viikkoa ennen haastepäiviä (tässä).

Ilokseni muutama kollega heittäytyi kanssajännitämään, joten nyt on luettavissa kekrikirjakokemuksia ainakin blogeista

Kirja vieköön!
Kirjan pauloissa
Kirjaluotsi
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Mari A:n kirjablogi
Oksan hyllyltä
Rakkaudesta kirjoihin
Reader why did I marry him?
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Juttuja löytää muun muassa kirjoista Aavepoika Aapeli & Mörkölinna, Alku, Hyvä tytär, Koodinmurtaja, Kuka murhasi Roland Barthesin. Mistelimurha ja muita kertomuksia, Murha kirjapiirissä, Neptunuksen sauva, Nokisen tomumajan arvoitus, Peilien kirja, Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi, Runoilijan vaimo, Silmukka, Sokeita hetkiä, Taivas Lontoon yllä, Tyttö joka etsi varjoaan, 50/50.

Suoria juttulinkkejä sopii bloggaajien linkittää postaukseni perään. Näin saamme lukijoiden avuksi vinkkikoonnin jännityskirjoista, viime hetken isänpäiväkirjan hankintoihin ja muihin alkutalven kirjakekkereihin.

KIITOS OSALLISTUNEILLE!

Omat viikon valintani osuvat kirjoihin, joita olen lukenut pitkin vuotta, mutta postaukset ovat suurimmalta osalta jääneet odottamaan aikaa parempaa – eli marrasjännitysviikkoa. Tässä postausluetteloni:

marrasjännitystä

20 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 marraskuun, 2017 · 11:10 am

Mai Jia: Koodinmurtaja

marrasjännitystäMonella tapaa kiinalainen juttu, sanoisin. Mai Jian kirja Koodinmurtaja (Aula & co 2017) on kiinalaisen ex-tiedustelupalvelutyöläisen romaani valtiolliseen tiedustelutoimintaan kuuluvasta koodinmurtamisesta. Adjektiivilla ”kiinalainen” on myös muita merkityksiä (omituinen, kummallinen, mutkikas), joita kirja toteuttaa.

Koodinmurtaja

Koska en tunne kiinalaisia kirjallisia konventioita, en voi arvioida, onko Koodinmurtajan kerrontatapa sikäläisittäin tavallinen. Minäkertoja kuulostaa journalististyyppiseltä asioita etäännyttävältä selostajalta, joka välillä väläyttää kertojaosuuttaan, valintojaan ja sitä, miten tietoisesti hallinnoi tarinointiaan. Kirjan edetessä kertoja tulee yhä enemmän esille, sitä ennen hänen roolinsa hämäryys kiehtoo minua, on osa romaanin viehkoa outoutta. Samoin loppua kohti erilaiset tekstilajit yllättävät. Totuuden ja vain totuuden toitottamisen lisäksi kirjaan kasvaa rönsyjä, sellaista kummaa, joka mutkistaa mukavasti.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, oli täysin epätodellista, ja juuri siksi aivan liian todellista.

Oleellisinta romaanissa on yksi erikoinen elämänkulku. Koodinmurtaja kertoo – yllättävää – koodinmurtajasta, jota eri elämänvaiheissa kutsuttiin esimerkiksi nimillä Isopäinen Hyönteinen, Helmiveli ja Rong Jinzhen. Kuvaus hämmentää minua. Saan selville jotain suvun merkillisistä vaiheista, isopäisen matematiikkaneron omituisuuksista ja tämän poikkeusyksilön poikkeuksellisesta työskentelystä sekä sen kohtalokkaista seurauksista. Silti päähenkilö jää etäiseksi arvoitukseksi. Vaikutelma on todennäköisesti ihan oikea.

Hän ajatteli, että nerojen ja tavallisten ihmisten vertaaminen lasiin ja kiveen oli hyvin kuvaavaa. Neroilla on erinäisiä lasin ominaisuuksia, jotka eroavat kivestä: he ovat läpikuultavia, hauraita ja helposti särkyviä, he eivät kestä kosketusta.

Koodinmurtajaa luen ajanvieteromaanina, sillä se ei syvätasolla kosketa, vaikka se antaa ajateltavaa käsittelytapansa ja aihepiirinsä vuoksi. Uskon saavani siitä silti jotain uutta kokemusta kiinalaisuudesta. Pidän siitä sekä kehityskertomuksena että jännityshenkisenä älymittelönä, jossa on hetkittäin innostavaa merkillisyyttä mutta myös raskautta. Yhdistelmä kuluttaa, ja niin käy, ettei Koodinmurtaja merkitse minulle unohtumatonta lukukokemusta.

– –

Mai Jia
Koodinmurtaja
suomentanut Rauno Sainio
Aula & co 2015
romaani
356 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 marraskuun, 2017 · 1:45 pm

David Lagercranz: Tyttö joka etsi varjoaan

marrasjännitystäMillenium-sarja jatkuu, ja viides osa Tyttö joka etsi varjoaan (WSOY 2017) taitaa vakiinnuttaa David Lagercranzin paikan Stieg Larssonin menestyssarjan jatkajana. Tai mitä minä muiden puolesta mitään sanon, omasta puolestani totean, että uskomattoman tarinan jatko-osa tuntui nyt astetta uskottavammalta.

Heti kärkeen tähdennän, että Millenium-sarjan uskottavuutta ei mitata realiteetilla vaan juonipunonnan kekseliäisyydellä. Periruotsalaiseen dekkari-trilleri-tyyliin siinä kuuluu olla raharikkaiden mädänneisyyden tongintaa. Sitten täytyy tarinaan lomittaa häikäilemättömiä salaliittoja, joiden alkuperä on synkeässä menneisyydessä, johon liittyy rotubiologian ja poliittis-tieteellisten tutkimusten nimissä tehtyjä häijyyksiä. Ja jos on oikein onni matkassa, kuvioon kuuluu arjen yli kohoava hahmo. Ja se on kaikkien peppipitkätossujen aikuisikoni, Lisbeth Salander – ylittämätön selviytyjä.

Oi, miten komeaksi kohoaa tämän viidennen osan yksi selviävä salaisuus, lohikäärmetatuoinnin symbolisuus. Sen kummemmin paljastamatta totean, että kaikkia kaltoin kohdeltuja hivelee mielikuva hahmosta, joka maahan poljettuna, tikari kaulalla ponnahtaa ylös – ja pelastuu. En muutakaan lähde juonesta avaamaan, sillä Tyttö joka etsi varjoaan pelittää vain juonivetoisena aikuisjännärisatuna.

Välillä juoni junnaa ja toisto vie tehoja. Lagergrantz ei täysin luota lukijan hoksottimiin. Silti jännitysosuus toimii mainiosti, sillä fokus on Lisbethissä. Koukuttavasti leikataan päätähden näkökulmasta Mikael Blomqvistin, Herman Palmgrenin ja myöhemmin poliisivoimien näkökulmiin. Koska Millenium-kirjoissa vilautellaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä, yksi näkökulma on oleellinen: fanatismin uhrin. Ja näissä kirjoissa pistetään väkivaltatilanteissa hyväksymään verikekkerit, kun niissä biletetään hyvien puolella. Kuka esimerkiksi tohtii kyseenalaistaa Lisbethin väkivaltaisuuden?

Lagergrantz pistää pahan saamaan palkkansa. Sitä avittavat tutkivat journalistit, jotka kilpailevat lööpeistää ja ovat staroja, mutta lunastavat paikkansa paljastamalla yksiselitteisesti pahoja. Siinä ovat mukana luotettavat poliisit, jotka paikkaavat sössineiden kollegoiden tekoja. Sitä tukevat hakkeriporukat, jotka kiertävät lakeja, jotta pahuuksia paljastuu. Ja siihen joukkoon lukeutuu poikkeushenkilö, jolle sallii kaiken: Lisbeth.

Vaan jatkoa seuraa. Yhä kana on kynimättä Lissun kaksosen kanssa. Tyttö joka etsi varjoaan -Lisbeth ei ole ehtinyt vielä viimeiseen kostoonsa.

– –

tyttö joka etsi varjoaanDavid Lagergrantz
Tyttö joka etsi varjoaan
suomentanut Outi Menna
WSOY 2017
trilleri
Millenium-sarjan 5. osa (osat 4 ja 5 Lagercrantzin, alkuperäisteokset Stieg Larssonin)
Kuuntelin osin äänikirjana (lukija Antti Jaakola, noin 14 t)
ja osin luin e-kirjana, BookeBeat, 297 sivua.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 marraskuun, 2017 · 9:08 am

E. O. Chirovici: Peilien kirja

marrasjännitystä

”Pelkkä hupsu, arkinen todiste ihmismielen huikeasta kyvystä muunnella ja vääristellä muistamaansa – mutta siitä lähti itämään tämä romaani.”

Näin alkusanoissa kuvailee kirjailija E. O. Chirovici dekkarityylisen romaaninsa lähtökohtia. Ja minähän olen yleensä heikkona juuri tällaiselle muistipelille, tai sanottakoon nyt muistipeilille: Peilien kirja (Otava 2017). Olen myös heikkona kerronnalle, jossa eri näkökulmista kelaillaan samaa tarinaa. Ei heikotuksesta nyt jalat mene alta, mutta viihdyn kirjan kanssa erinomaisesti.

Lainaan lisää kirjailijan alkusanoja: ”Minusta tämän romaanin varsinainen arvoitus ei ole, kuka murhaaja on, vaan miksi.” Olen samaa mieltä. Minua ilahduttaa se, että tarinaan lomittuvat henkilöt välkkyvät eri suunnista kaleidoskooppisesti. Kun etsitään murhalle syytä, minua harvoin tyydyttää, jos ratkaisuna on vain rötöstelijän psykoottisuus. En tosin paljasta, onko kyse tässä romaanissa siitä, mutta sen sanon, että tulkittavaa kirjan henkilöissä riittää. Se sopii, sillä dekkarigenressä minua kiinnostavat henkilövetoiset ja motiiveiltaan pinnan alle kurottavat jännitystarinat.

Antaa mennä nyt vielä tämäkin kirjailijan kommentti – eli hyvin E. O. Chirovici myy minulle kirjakäsityksensä: ”Olen myös aina ajatellut, että kirjailijan tulisi tavoitella tarinan salaperäistä ydintä tinkimättä kirjallisesta kunnianhimosta.” Siksi dekkaristisuosikkejani ovat esimerkiksi Atkinson, Nesbø, Nesser ja Vargas. Siksi myös pysyin vireänä Peilien kirjan sivuilla.  Teksti soljuu mainiosti, vaikkei se kovin syvälle vie kertojiinsa tai kerrottaviin.

Peilien kirja

Se vielä juonesta, että romaanissa kirjallisuusagentti kiinnostuu selvittämättömästä murhasta yhden käsikirjoituksen perusteella. Se käynnistää vanhan rikosjutun kerimisen, ja kolmesta eri kertojan näkökulmasta kuvataan juttuun liittyneitä henkilöitä ja tapahtumia. Se nimenomaan peilaa eri suunnasta, miten henkilöt asioita näkevät, peittävät tai vääristävät. Ja rakkaus ja kuolema – niistä taas on kyse, niin kuin on lähes aina kiinnostavassa kirjallisuudessa. Niistä on kyse myös tänään: hyvää pyhäinpäivää 2017!

– –

E. O. Chirovici
Peilien kirja
The Book of Mirrors
Otava 2017
Suomentanut Inka Parpola
dekkari
266 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Dekkaritalo, Kirja vieköön! ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: