Avainsana-arkisto: Kim Leine

Paketoin: vuoden 2018 Helsinki Litin kirjoja

Huomenna se alkaa – keväinen kirjafiesta Helsinki Lit 2018. Savoy-teatteriin saapuu mielenkiintoinen kooste kirjailijoita meiltä ja muualta. Idea parittaa kotimainen ja ulkomainen kirjailija keskustelemaan yleisön eteen on loistava. Kirjailijat keskenään valitsevat keskustelun teemat. Kirjamessujen kaltainen hälinä on kaukana, läsnä on itse kirjallisuus.

Yllätyn, miten monta Lit-kirjaa olen lukenut. Siksi paketoin ne koosteeksi päivää ennen h-hetkeä. Valitettavasti pääsen itse paikalle vain perjantaina, mutta luotan Yleen ja Arenaan. Niiden välityksellä olen aiemminkin ollut etänä mukana tapahtumassa.

Huomaan kirjailijavieraiden kirjojen sijoittuvan kolmeen pakettiin. Koska muusta ei kuuleman mukaan kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ne sopivat pakettieni nimilapuiksi, mutta sitten on myös jotain siltä väliltä.

Kuolemasta

Moni Lit-kirja käsittelee kuolemaa tai kuolemista. Aikuisen lapsen kuolemaa käy läpi Naja Marie Aidtin omakohtainen kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Se on fragmentaarinen, kirjallinen surumarssi.

Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran kuvaa kuolemista ja sen odotuksessa vimmaista elämästä kiinni pitämistä. Kirjassa on myös muita aihelmia kuten maahanmuuttoon liittyviä.

Kim Leinen kirjasta Kuilu on moneksi, mutta käärin sen nyt kuolemakirjojen kanssa samaan pakettiin. Romaani alkaa Suomen sisällissodasta. Verinen lahtaaminen vaikuttaa peruuttamattomasti veljeksiin, joiten elämänvaiheet kirja käy läpi toiseen maailmansotaan asti.

Siltä väliltä

Samanta Schebelin Houreuni voisin sijoittaa edelliseen pakettiin, mutta pistän sen silti tähän. Olen jo aiemmin kuvaillut välitilakirjaa mini-Oneironiksi. Tiivis romaani on dystooppinen, ja sellaisia piirteitä on myös Johannes Anyurun kirjassa He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Anyurun romaani tekee minuun suuren vaikutuksen monitasoisuudellaan. Dystopia ei ole kaukaa haettu, siksi se hyytää. Siinä on erilainen vinkkeli maahanmuuttajiin Ruotisissa kuin Bonden Olimme kerran -romaanissa. Niitä on kiinnostava lukea rinnakkain.

Välimaaston pakettiin pistän myös Ilmar Taskan romaanin Pobeda 1946. Voisin sen toisaalta linkittää Leinen romaaniin sotimisen seurausten vuoksi. Pobedassa kuvataan toisen maailmansodan neukkuajan alun vaikutuksia virolaisiin sisaruksiin. Koskettavinta kirjassa on toisen siskon pienen pojan maailma.

Tästä paketista löytyy myös Morten Støksnesin Merikirja, jonka lukemisessa juutuin puoliväliin. Hukkasin pointin, miksi jahdata haita, joka haisee pahalta ja on syömäkelvoton. Ymmärrän toki, että kirja kertoo muustakin: paljon on kulttuurihistoriallisia linkityksiä erilaisiin meriaiheisiin. Ehkä kirjailijan keskustelu Juha Hurmeen kanssa saa minut lukemaan kirjan loppuun.

Rakkaudesta

Huomaan, etteivät Litin kirjat ole luonteeltaan erityisen valoisia, joten ei tästä paketista  onnellisia lemmentarinoita tursua. Kaikkiaan Helsinki Lit -kirjoissa on järeitä aiheita hienosti kuvattuina.

Melkoinen kirjapari on Domenico Starnonen ja Ebba Witt-Brattströmin avioliittoromaanit. Kummassakin käydään taistelua, jossa kaikki häviävät. Starnonen kirjan lukija voittaa minut lukijana puolelleen, sillä Solmut-romaani on rakenteeltaan monipuolinen, kerronnaltaan yllätyksiä tarjoava. Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota kuvaa asemasotaa, jossa pariskunta pysyy erillisissä poteroissa, vuosi vuodelta syvemmissä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on myös avioliittoromaani. Siinä kaikki ei ole, miltä näyttää, ja niinpä juoni-, aika- ja kertojatasojen vuorottelun keinoin rakkaudesta erottuu monenlaisia sävyjä. Eikä vain rakkaudesta. Sopisi tästä romaanista osa myös ”Kuolemasta”-pakettiin.


Kaikkia tapahtuman kirjoja en ole lukenut enkä tässä esitellyt. Helsinki Lit -kirjoissa riittää kyllä koettavaa kirjatapahtuman jälkeenkin. Siis huomenna kirjallisuusiltaan. Suosittelen.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Kim Leine: Kuilu 

Kim Leinen romaanin Kuilu (Tammi 2018) ahmaisen kunnioittaen sen rakennetta, kieltä ja kerrontaa, joilla raadollinen veljesparitarina minulle välitetään. Raskaiden aiheiden tiiliskiviromaanin luen nopeasti, mutta sulateltavaa siinä riittää pitkään. Jotta pääsen ajatusteni alkuun, lainaan kirjailijaa itseään, romaanin loppusanoja:

Romaanin perustana ei ole elämäkerta, ei ainakaan minun kirjoittamani, vaan elämänkaari toimii rakenteellisena periaatteena. Sen sijaan romaanin herättävät henkiin väärät, epämoraaliset, törkeät ja häpeälliset teot, kaikki ne virheet ja typeryydet, joita kirjailija pakottaa hahmonsa tekemään ja joiden seurauksia nämä yrittävät koko elämänsä vältellä.

Tanskalaiset kaksoset Ib ja Kaj Gottlieb osallistuvat vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan, mikä vaikuttaa ratkaisevasti veljesten elämänkulkuun ja -otteeseen. Sitä ennen heidän elämäänsä on määrittänyt äidin varhainen kuolema. Romaani päättyy vuoteen 1944, joten natsien nousu ja Tanskan miehitys vastarintaliikkeineen kuuluvat oleellisesti romaaniin siinä kuin 1920-30 -lukujen villi kausi.

Kuoleman ja sodan vaikutus ihmiseen paljastuu romaanissa puistattavana. Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa. Ydinkokemukseksi nousevat Kajn tunnelmat punaisten teloituksessa.

Latausotteet kalahtelevat rivissä, ja kymmenen kivääriä osoittaa viittä naista, ja hiljaisuus on ehdoton, ja näiden seluntien väliin työntyy ikuisuus, ja Kaj tuijottaa lumoutuneena tätä arvoitusta, tätä kuilua, ja hän on liian turta kuullakseen käskyä numero kaksi – Tulta! – tai laukauksia tai kaikua joka kajahtaa metsässä tai siipien havinaa kun linnut lehahtavat lentoon puista, hän näkee vain miten kaarna kuoriutuu äänettömästi puunrungoista kaivannon takana ja miten naiset putoavat siihen takaperin ikään kuin äkillinen tuulenpuuska puhaltaisi risuaidan kumoon. 

Käänne toistuu vuosikymmeniä myöhemmin, kun Kaj käy sotakirjeenvaihtajana Tampereella ja muistelee vuoden 1918 sotakokemuksiaan.

Verta oli niin paljon. Minne kaikki veri joutui? Hänestäkin vuoti vähän verta, hän valutti sen maahan, jätti sen siihen, keräsi luunsa ja palasi kotiin. Oliko se virhe? Täällä, lähes tuntemattomalla taistelutantereella, hän kätteli itseään ja jätti jäähyväiset. Hän jakautui kahtia, siksi joka hän oli ja siksi joka hänestä tuli.

On varmasti suureellista sanoa, että romaani kuvaa elämän tarkoitusta –  tarkoituksen arvoitusta ja sitä, että se sisältää paljolti tarkoituksettomuutta. Mikä elämän tarkoitus edes voi olla, koska ihmiset tekevät toisilleen kaameuksia, unohtavat kaiken inhimillisyyden ja ottavat kontolleen päättää toisten elämästä ja kuolemasta? Tai mitä se oikein on, että karmeuksien kuvauksessa on kolkkoa kauneutta, jota ei oikein edes tohtisi tunnustaa? Hyvä on: kiergegaardilaisittain ei ole absoluuttista totuutta.

Romaanista voisi kertoa vaikka kuinka paljon. Sen runsaus pursuaa veljesten ihmissuhteista ja toiminnasta. Valtaosa romaanista kerrotaan Kajn kautta, hän tulee veljeään tutummaksi: poukkoilu, naiset ja aistimusten jahtaaminen. Ib tavataan välillä – tai oikeastaan hänen jäätynyt psyykensä. Se välittyy himoina ja tekoina, joita päivänvalo ei kestä. Hän ei todellakaan toteuta lääkärinammattinsa Hippokrateen valaa. Romaani päättyy Ibin sotapäiväkirjaan. Sen avainlause sopii koko romaaniin on kyse sitten sodasta tai rauhasta: ”Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta.”

Kuilu

Mielessäni pyörivistä kirjan teemoista poimin vain pari. Ensinnäkin Kuilu kertoo ihmisen osasta. Siksi päähenkilöinä ovat identtiset kaksoset, jotka jakavat samat geenit, varhaisvuodet ja sotakokemukset. Silti he näkevät ja tuntevat eri tavoin ja kulkevat eri suuntiin. Veljeysteema osoittaa myös sen, miten niin lähellä toisiaan olevat eivät kuitenkaan pääse tai päästä toisiaan lähelle. Sellainen ihminen lopulta on, eksistentiaalisesti erillinen, vaikka joitain yhteisiä kokemuksia voi jakaa ja ne yhdistävät.

Kuolema seuraa veljeksiä. Vähintään se vaikuttaa Kajn läheisten sairauksina. Vastapooli rakkaus käväisee myös. Kohteet vaihtuvat, tiuhaankin, mutta rakkaudelta se hetkittäin vaikuttaa. Sitä selvemmin esiintyy elämää ylläpitävää seksuaalisuutta. Se ei ole useinkaan siloista tai suloista, se on pakottavaa tarvetta, himoa tai hyytävää laskelmointia hengenpitimiksi – tai sekä-että. Rakkaus on myös jotain sellaista, josta pitää luopua, eikä se Kuilun maailmassa ole aina kaukana väkivallasta.

Minua askarruttaa veljesten sukunimi, Gottlieb. Rakkauteen ja jumalaan liittyvä nimi ei voi olla sattumaa. Jumalan läsnäolosta ei voi puhua, ja jos sitä on, sitä luonnehtii lähinnä tyhjyys ja hiljaisuus, vaikka Kaj opiskelee teologiaa ja muiden henkilöiden puheissa vilahtaa hetkittäinen synnintunto. Jumalan sanan mukaan ei elämää eletä sota-aikaan eikä sotien välissä.

Leinen edellinen suomennos Ikuisuusvuonon profeetat hullaannutti minut. Taidan pitää sitä yhä ykkösenä, vaikka Kuilu vaikuttaa ja vakuuttaa, sillä Profeetat tempasi täysillä matkalle vanhaan Kööpenhaminaan ja salaperäiseen Grönlantiin. Kuilu sen sijaan kertoo kirjallisuuden jo monesti kaluamista sodista. Kertoo se muustakin, mutta sodat räjähtävät silmilleni, ja niiden rankkuudessa olen rypenyt viime aikoina usein. Tuskin kaksoisveljien tarinaa ja romaanin tavoitteita olisi haavoittanut pieni tiivistys Kuilun loppupuoliskolla. Taitavaa Leinen teksti eittämättä on. Hänen romaaneilleen on yhteistä kihelmöivä arvaamattomuus ja ihmisyyden pinnanalaisten virtausten pulppuaminen virkeaaltojen harjalle.

Vaikka esitän edellisessä kappaleessa pienen varauksen, Kuilu on hieno romaani. Se vie ihmisyyden kuilun partaalle. Sen pimeydessä on lukuisia sävyjä. Sieltä on mahdollisuus kivuliaasti kivuta elämän puolelle.

– –

Kim Leine
Kuilu
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2018
727 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Kirjapolkuni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania-ehdokkaani 2014

Blog 2014Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.

Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014

3 pistettä: Neljäntieristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!

Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.

2 pistettä: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.

1 piste: Graniittimies

Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.

Blogistania 2014
KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS: Blogistania Globalia 2014

3 pistettä: Tikli

Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.

2 pistettä: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.

1 piste: Elämä elämältä

On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate Atkinsonin Elämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.


 

Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Ikuisuusvuonon elämyksiin

Onpa taas ylistettävä lukemisen voimaa: on etuoikeus päästä käymään 1700-luvun lopun Kööpenhaminassa ja Grönlannissa. Ei haittaa, että käynti on kuviteltu, sillä mielessä se syttyy todenkaltaiseksi. Elävän reissun menneille muille maille tarjoaa Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2014).

Entä minä, Morten kysyy, näetkö minun tulevaisuuteeni?
Näen outoja ihmisiä jotka tanssivat vuorilla. Kristittyjä he eivät ole, luulisin, ainakaan he eivät näytä kristityiltä, he ovat mustia ja likaisia, mutta he ovat ystäviäsi, ja sinä tanssit heidän kanssaan. Lisäksi näen tulta.
Tulta?
Liekkejä ja tulipalloja. Te pidätte tulella leikkimisestä, pappi. Mutta tuli ei pure teihin. Te selviätte tulesta ilman kärventynyttä kulmakarvaakaan.

Näin ennustaa soittajapoika nuoren Morten Falkin tulevaisuuden. Seuranta-aika alkaa 1780-luvulla Mortenin saapuessa norjalaiskylästä Kööpenhaminaan opiskelemaan vastentahtoisesti teologiaa. Sitä seuraa vajaan kymmenen vuoden jakso lähetyssaarnaajana Grönlannissa ja päätösosa 1795 Kööpenhaminassa. Epilogissa poiketaan vielä 1815 Grönlannissa.

Perustana on melko kronologinen kuvaus, josta poiketaan muutamin minäkerrontaosuuksin ja ennakoinnein. Esimerkiksi pidän siitä, että Grönlanti-osuuksissa aloitettiin ajanjakson lopusta, sittemmin tapahtumat kerrotaan alusta, mutta näkökulmia hajautetaan. Nämä ratkaisut pitävät pitkän romaanin juonen jäntevänä ja odottamattomana.Ikuisuusvuonon profeetat

Kerronta on väkevää ja kaihtelematonta samalla, kun siinä on menneen maailman tuntu ja lumo vailla romanttista härmää. Rapa roiskuu, lika ja rasva haisevat, vesi pärskyy, pakkanen hytisyttää ja tuli räiskyy – ja kaikki inhimilliset ilmiöt esitetään ruhjeisen riuskasti. Harvoin olen lukenut esimerkiksi näin kurimuksellisia kuvauksia vatsan toiminnasta tai keripukin seurauksista. Ympäristökuvaus loihtii näkyjä: sekä Kööpenhamina että Grönlannin kauppa-asemat, eskimotaajamat ja vuonoseudut piirtyvät silmiin ja iskevät muihinkin aisteihin taitavan ilmaisun voimasta. Tunnelmat vaihtelevat, sillä tapahtumakuvauksissa on draamaa ja tragediaa mutta myös jopa makaaberia huumoria.

Ikuisuusvuonon profeetat on ennen kaikkea arvoituksellisen Morten Falkin äärellä. Lääkäriksi haaveillut ja valistusaatteen omaksunut nuorukainen päätyy ailahtelevaksi Herran palvelijaksi pohjoisnavan tuntumaan, rajattuun ja ankaraan ympäristöön, joka ei erityisemmin ihmistä jalosta. Lähetyssaarnaajavaihetta edeltävät tapahtumat jo pohjustavat Mortenin levotonta sieluntilaa, sillä taakse jäävät seikkailut tanskalaisilla pimeillä kujilla ja kimurantti kihlaus. Päähenkilö pysyy kiinnostavana alusta loppuun, sillä hän on inhimillisen kaoottinen: pyrkii hyvään mutta lankeaa toistuvasti tavalla tai toisella. Välillä hän pysähtyy pohtimaan itseään: ”Olen todennut että minussa on ollut kaikki nämä vuodet jotakin vikaa.” Morten saa nenilleen – niin käy muutenkin usein – vanhalta tutulta.

Cathrine seisoo hiljaa ja katsoo Falkia. Hänen silmänsä ovat siniset ja hyvin kirkkaat, hänen suunsa heijastaa ajatuksia ja tunteita joita Falk ei pysty luotaamaan. Et sinä ole huono ihminen, Morten Falk. On hyvin ylimielistä luulla että sinä olisit niin paljon ainutlaatuisempi ja kelvottomampi kuin kaikki me muut.

Romaanissa on monia kiinnostavia henkilöitä Morten Falkin lisäksi. Kaikissa on persoonallisuutta, silti he jäävät salaisuuksiksi, kuten ihmiset pohjimmiltaan jäävätkin. Heihin tutustuu, mutta aina jotain jää aukkoisten arvauksien varaan. Grönlantilaisista mieleen painuvia hahmoja ovat katekeetta ja leski, puoliveriset sisarpuolet. Lisäksi kauppias ja kauppiaan matami ovat kiehtovia. Ja sitten ovat nämä profeetat, hurmosuskoa levittävä eskimopariskunta, joka sanan julistuksen sivussa julistaa kansallista ja rodullista itsenäisyyttä. Vaikka profeetat lopulta jäävät melko etäisiksi, herätyskokousmenot ovat vereviä.

Romaani on runsas aiheiden, ajankuvan, miljöön ja henkilökuvauksen kannalta. Aikakautensa ihmiskuvan se läväyttää näytille karkeana. Eurooppalainen ylimielinen kristillisyys on kovin kaksinaamaista. Alempiarvoiset, puoliveriset, villit, monet naiset ja köyhälistölapset ovat arvotonta karjaa. Oman käden oikeutta käytetään sumeilematta. Niin tapahtuu Kööpenhaminassa, laivoilla, grönlantilaisissa tanskalaistaloissa ja alkuperäiskansan yhteismajoissa. Ajasta ja paikasta riippumatta ihminen ei ole hyvä tai paha vaan kaikkea sitä eri painotuksin ja vielä paljon muuta. Siitä Ikuisuusvuonon profeetat antaa elämyksiä pitkäksi aikaa. Olen otettu.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus