Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Mitä voi kertoa kirjasta, jonka viimeiset sivut saavat ihan kananlihalle? Reaktio syntyy viimeistellyn tarinan jäntevyydestä, jopa jännittävyydestä. Viimeiseksi tarjotaan käänne, joka vie miettimään monta asiaa uudelleen. Jotain voin kertoa, mutta kyllä kirja kannattaa ennen kaikkea itse lukea.

Kyse on Johannes Anyurun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), joka sai vuoden 2017 August-palkinnon Ruotsissa. Romaanin aihepiirit ovat ajankohtaisia: maahanmuuttajien asema, enemmistökansalaisten asenteet, ääriliikkeet ja terrorismi. Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.

Tarinakehyksenä toimii kolmen musliminuoren isku tukholmalaiseen sarjakuvakauppaan. Keskeinen henkilö on kolmikon tyttöjäsen, jonka tehtävä on videoida terroriteko. Tytön mieli mullistuu h-hetkellä. Tätä käännettä kerronta kerii sekä tytön näkökulmasta että minäkertoja-kirjailijan kautta. Yhtä tärkeä kokonaisuudelle on kirjailijan elämäntilanne ja -ratkaisut kuin arvoituksellisen muslimitytön menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Näin tyttö kuvaa tilaa, jossa hän elää – tilaa, jossa aika ei ole jatkumo:

”Niin ei ikinä tapahtunut. Mutta muistin sen silti.” Hän pudisteli päätään ikään kuin torjuakseen kokemuksen, karkoittaakseen sen mielestään, ja nosti sitten kätensä, hieroi niskaansa ja kuiskasi sävyllä joka kertoi, ettei hän itsekään uskonut sitä mitä aikoi sanoa: ”Muistin että olin tehnyt sen tulevaisuudessa. Olin räjäyttänyt itseni.”

Romaani on hämmentävästi tämänhetkistä ja samalla dystopiaa. Muisti ja aika hallitsevat tematiikkaa ja kerrontaa. Pidän kirjan kielestä ja rakenteesta, joka antaa kurkistaa muttei nähdä selvästi. Välillä kihelmöin kiinnostuksesta, mistä oikein on kyse. Toisaalta ankkuroidun lähiaikojen Ruotsiin, jossa on tapahtunut terroritekoja, mutta jonka luulen tuntevani melko toleranttina kansakuntana. Toisaalta löydän itseni kummallisen natsityyppisestä yhteiskunnasta internointeineen, kansalaisluottamuksen menettämisineen ja ihmiskokeineen.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin -nimi viittaa suoraan niihin tunteisiin, joita äidit kokevat, kun he menettävät lapsensa islamistiterrorismille. Romaanin yhteiskunnallisen näkemyksen voimakkuus iskee minuun täysillä, koska maahanmuuton merkitys ja vaikutus yksilöihin ja yhteiskuntaan välitetään moniuloitteisesti. Romaani esittää minulle enemmänkin kysymyksiä. Kuka saa olla kansalainen? Mikä tekee kansalaiseksi? Mikä on oikea tapa uskoa? Mitä saa toisille ihmisille tehdä? Jäädä vai lähteä?

”Koska ihmiset pelkäävät, ja koska he ovat viime kädessä valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.”

Tuo on yksi vastaus. Ei se ole helppo. Tämä romaani ei ole helppo. Eikä helppo ole yksi sen ydinlauseista: ”Sinä olet minä.” Hetkittäin tämä hieno kirja tekee minut toivottomaksi. Ei sittenkään. Toivoa on, aina jossain. Ihmisessä. Sinussa. Minussa. Se riippuu valinnoistamme.

”Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.”

– –

Johannes Anyuru
He hukkuvat äitiensä kyyneliin
suomentanut Outi Menna
S&S 2018
romaani
301 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Koska toinen päähenkilöistä on kirjailija, liitän postauksen myös taiteilijaromaanihaasteeseen.

Lue blogeista, mm. Kirsin Book Club, Kosminen K, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara ja Reader why did i marry you?

Aloitan tällä kirjalla Lukuviikon. Lukuviikon kirjavinkkini ilmestyvät blogiini tänään klo 21.