Minna Lindgren on jättänyt palvelutalo Ehtoolehdon taakseen. Yhdeksänkymppisten elämän ehtoopuolen seikkailijoiden trilogia toi suomalaiseen jännärikirjallisuuteen ihan uuden sävyn, purevan vanhustietoisen. Uutuusromaani Vihainen leski (Teos 2028) vie vanhuusvuosiin ennen palvelutalofinaalia. Taivas on auki – jos monimielinen hihkaisu sallitaan.
Vihaisen lesken minäkertoja on 74-vuotias Ullis, joka on leskeytynyt pitkän ja kuluttavan avioliiton sekä sen loppuvuosien omaishoitouurastuksen jälkeen. Hän saa solmittua kontaktin kolmeen vanhaan tuttuun. Uusi murrosikä voi alkaa, vaikka sitä yrittävät nelikymppiset lapset jarrutella.
”Meitä sanotaan ikäihmisiksi! Niin kuin muilla ei ikää olisi ollenkaan! Varttuneempi väki, niinkin meitä kutsutaan. Ja mitä me vielä olemme, seniorikansaa ja kypsiä aikuisia, vai kuinka? Hedelmä on kypsä, kun se syödään, mieluiten ennen mätänemistä. Jos me olemme kypsiä, ovatko 80-vuotiaat ylikypsiä? Vai jo pilaantuneita, mitä?”
Näin vaahtoaa Pike-ystävä, ikään perustuvasta syrjinnästä tuohtunut seitsenkymppinen bilepimu. Lindgrenille tuttu kärjekäs huumori iskee ikäasioihin. Minua huvittaa Ulliksen sisäinen ääni, joka kirjaan kirjataan kursivoidusti. Se sinkoaa perkeleitä, kun muuten Ullis ulkoisesti esiintyy tavalla, johon hänet ovat odotukset ja kasvatus koulinut: hillitysti ja näennäisen kuuliaisesti. Pieniä hairahduksia kuitenkin sattuu. Raikasta on tyystin moralisoimaton ote.
Kärjistykset korostuvat Ulliksen ylenmäärin mustavalkoisen ymmärtämättömissä lapsissa. Kiinnostavaa on kuitenkin Ulliksen kovin matalalla liekillä kytevä äidinrakkaus ja vasta vähitellen lämpenevä mummous, kun hän tutustuu sukupuolineutraaleihin toisen tuotantokauden lapsenlapsiin. Ensimmäisen kauden jo aikuisiin lapsenlapsiin hänellä ei ole mitään kontaktia.
Vaikkei Vihainen leski minulle ollut napakymppikirja, se viihdyttää, ja riemuitsen sen railakkaasta tavasta välittää revanssin mahdollisuutta naisille, joita painaa elämätön elämä. Oman kohtalon haltuun otto ei ole koskaan myöhäistä. Tietoisuus yhdestä ainoasta elämästä ja kuoleman läheisyydestä voimistaa vimmaa vaikuttaa jäljellä oleviin päiviin.
Kai Lindgrenin tyyliä voi kalkkunakirjallisuudeksi (turkey lit) kutsua, eli myöhempien aikojen chick litiksi, elämänkokemusta kerryttäneiden naisten elämänongelmia viihdyttävästi kuvaavaksi kirjallisuudeksi. Sille on paikkansa, ja sitä sopii lukea muidenkin kuin seitsenkymppisten.
– –
Minna Lindgren
Vihainen leski
Teos 2018
romaani
247 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Leena Lumi on myös viihtynyt Ulliksen seurassa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 