Menneisyys (Le Passé, 2013) on totinen ja raskas elokuva. Murheellinen perhedraama sitoo hievahtamatta teatterituoliin: huomasin välillä hengittäneeni heikosti, koko kehoni jännittyi seuraamaan tapahtumia. Nyt ei olla katastrofielokuvassa amerikkalaiseen tapaan vaan Pariisin esikaupunkialueelle sijoittuvassa ihmissuhdesotkussa.
Marie on kutsunut Ahmadin avioeropäätöksen tekoon. Miehen lähdöstä Iraniin on neljä vuotta. Mariella on uusi miesystävä, ja talossa on myös miehen vikuri pikkupoika. Marien tyttäret ovat olleet Ahmadille läheisiä, mutta muuttuneessa tilanteessa tunnelma talossa on jännitteinen. Etenkin murrosikäinen Lucie on äidin uuden suhteen vuoksi tolaltaan. Pahaa aavistamaton Ahmad joutuu koko ajan mutkistuvan tilanteen välikädeksi ja selvittelijäksi.
Asghar Farhadin ohjaus on paljasta ihmiskuvausta. Henkilöt ovat rasittavia, äkkipikaisia, ahdistuneita ja hämmentyneitä. He olettavat, päättelevät, luulevat ja ovat puhumatta painavista asioista. Se kaikki purkautuu hermostukseen ja painostavaan ilmapiiriin. Tilanteita ei silotella eikä selitellä. Etenemistä seuraa kuin dokumenttia, joka tuntuu keskivertodokumenttia vähemmän käsikirjoitetulta, enempi elämältä.
Keskeistä on henkilöitä riivaava syyllisyys. Sen vaikutukset ovat tuhoavia kaikissa ihmissuhteissa, on sitten kyse miehistä ja naisista tai aikuisten suhteista lapsiin tai lasten väleistä aikuisiin. Farhadin ohjauksessa kaikenlainen yksioikoisuus vältetään. Ei voi olla kenenkään puolella, ei ketään vastaan, ei löytää toimivinta ratkaisua, ei selitystä. Tuloksena on mieltä vaivaava kokonaisuus, jonka loppuratkaisukin jättää tukun lisäkysymyksiä, ei laukaisevaa vastausta.
En muista nähneeni montaa elokuvaa, jossa aikuisten ihmissuhde- ja mielenterveysongelmien seurauksia näytetään näin alastomasti. Jos aikuisnäyttelijät ovat todentuntuisia, elokuvan lapset ovat kertakaikkisen riipaisevia. Mitenkään osoittelematta tarina paljastaa lasten heittopussiosan. Aikuisten tunnevyöryt edellä menevä elämänjärjestys jättää jälkiä. Elokuvan pikkupoika on käsittämättömän herkkävireinen ylivoimaisessa tilanteessa. Keskimmäinen ”helppo” lapsi jää huomiotta. Vanhimman lapsen syyllisyys, oikut ja pelot ovat tuskaisia. Aika pitkään aikuiset yrittävät selittää parhain päin tunnetekojensa oikeutuksia ja peitellä jopa itseltään motiivejaan ja toimiensa seurauksia.
Ankeaa ja synkkää realismikuvaa pukkaa, mutta on etuoikeus nähdä elokuva, joka on näin tinkimätön. Ihmisten elämässä on vaikeita, jopa ylipääsemättömiä tilanteita. Ne eivät läheskään aina selviä, niiden kanssa yritetään elää.
Ihmisten elämä saattaa olla yhtä lailla menneiden kerrostumien ja haarautumien vallassa kuin Kuusiston ikitammi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 