”Paras oli se päivän hetki jolloin portit syytivät asuntoihinsa kiiruhtavia työläisiä. Neljän aikaan aurinko paistoi portille. Tuntui hyvältä tietää tehneensä päivän työn, olevansa valmis sen päivän osalta, vaikka kotona oli pesemättömiä paitoja ja kalsonkeja, kaupassakäynti ja ruoanlaitto. Oikeastaan ehtoo pääsi arvonsa vasta kun sen sai käyttää työntekoon.” Kuva Amurin työläismuseosta, jonka tyyppisessä kortteerissa Se tavallinen tarina -romaanin Eeli veljineen majaili.
Valitsin tämän päivän postaukseen juuriproosaa sen kunniaksi, että tänään täyttyy kolme vuotta bloggaajana. Valitsemani juhlapäiväteos ilmestyi tovin ennen syntymääni, eli en ihan pääse numerologiapohjalta fiestaa viettämään, mutta muuten se sopii tunnelmointiin. Lisäksi on paikallaan pidentää kirjan elinkaarta ja palata välillä vanhoihin teoksiin.
Se tavallinen tarina on Hannu Salaman esikoisromaani (Otava 1961). Se ponnistaa hämäläisestä työläisproosaperinteestä, mutta realismi repeilee Salaman käsissä näkökulmaimpressioiksi, jotka ovat tarkkanäköisiä ja tehokkaita. Arkiankeuskuvauksen tapahtumataso näyttää monenmoisia eläjiä, syvämietteitä ei heistä heruteta mutta kokemisen ja ajattelun tapoja kylläkin. Henkilöt eivät pyri minnekään, kukin elää, miten kykenee. Salama kuvaa välitilaa: eletään maaseudun ja kaupungin välissä, eletään suunnittelemattomuuden ja ajautumisen kuilussa.
Eelin eli Eeli on teiskolaistorpan tyttö, jonka elämästä kerrotaan rippikouluiästä aikuisuuteen. Salaiset mielenliikkeet lukija saa nähdäkseen. Erikoisia ei tapahdu, sitä ikävän tavallista: aliarvostusta, rumia sanoja ja yksi epäonninen naiivin tytön lemmenhetki. Sen verran tapahtuu, että herkkä mieli järkkyy. Etenkin Eelin ajatukset hulluuden tiedostamisesta koskettavat.
Kotiolot ovat karut, eikä elämänsä aikana Eeli montaa hyvää hetkeä koe. Eelin veljet välähtävät tarinassa erilaisina tyyppeinä. Teksti erkaantuu Eelistä välillä äijäproosaksi, niitä tavallisia viina- ja hameenaluspyrkimyksiä. Se mielenmaisema irrallisine juttuineen on tyyppi-Salamaa. Hän tavoittaa muutenkin maiseman. Niukin sanoin Salama saa miljöön eläväksi, niin teiskolaismaaseudun kuin Tampereen kaupunkikuvankin.
Kesät meni parin holskeviikon kautta kesäksi. Kaupungin kesä alkoi aikaisemmin kuin maalla. Kadut olivat jo kuivat, kun takapihoilta vielä löytyi likaisia jääksi tamppautuneita lumipättäröitä, joita isännät ja talonmiehet lapioivat pienemmiksi ja palastelivat rautakangilla.
Juhannustansseista tuttu suojeluskuntatalo vilahtaa tapahtumissa. Se tavallinen tarina onkin tapailua tulevaan: sama ympäristö, sama henkinen ilmapiiri.
”Kirkonkylää ei oikeastaan ollut. Mäellä olivat kirkko ja tapuli, rannan puoleisella rinteellä hautuumaa, maantien takana seurakuntatalo, läheisessä rinteessä kanttorin asunto ja Kirkkojärven rannassa pappila.”
Ja nyt palaan juttuni otsikkoon, juuriin. Ensimmäiset parikymmentä vuottani elin Teiskossa lähellä Salaman romaanien tapahtumapaikkoja. Kuulin juttuja, kuka on kukin näissä teksteissä ja tosielämässä. Paikannimet ovat paikallisia, osa henkilöistäkin, jotkut omilla nimillä. Omassa teiskolaisnuoruudessani touhut ja henki tosin vaikuttivat kovin kesyiltä salamalaiseen fiktioon verrattuna.
Mikä on kirjallisuudessa totta ja mikä sepitettyä? Kyllä kutkuttaa aina arvailla totuuspohjia, ei uteliaisuudelle mitään voi. Salama, niin kuin monet muutkin kirjailijat, ovat käyttäneet suvun ja tuttujen kokemia kerrontansa pohjana. Jopa hyytävyyteen asti on tosiolevaisuudesta kirjallisuutta tehnyt norjalainen Karl Ove Knausgård, jonka ihon alle vievän haastattelun ”Kirjallinen itsemurha” sain viikonvaihteessa Teemalta katsoa. Knausgård vaikutti aika rikkirevityltä eettisen pohdiskelun jäljiltä: oma totuudellisuus kirjallisuutena voi vaikuttaa meteriaalina käytettyihin ihmisiin tavalla, josta kirjailija ei ole vastuussa – vai onko?
Jo on kirjailijaan verrattuna helppoa olla tällainen harrastesepittelijä – aineksena ovat muiden teokset (vaikka niiden taustalla olisikin vereslihainen elämä). Siispä bloggailu jatkuu, koska koko ajan tulee tulvimalla kirjoitusmateriaalia uusista ja vanhoista teoksista! Siitä tietysti voisi ahdistua…
PS. Pahoittelen tavutus- ja rivitysongelmia. WordPress ei kunnioittanut juhlapostaustani, vaan ryhtyi temppuilemaan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 