Peilikuva on minäkuvan raamit. Kun kehys rikkoutuu, on mahdotonta pitää muutakaan ehjänä. Väkevä todiste siitä on Kimmo Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies (2015).
Oksanen kertoo kirjassaan vakavan virus- ja bakteeritulehduksen puhkeamisesta ja piinaavista toipumisvaiheista. Sairaus jättää jälkensä monin tavoin, kyse ei ole vain ulkonäön menettämisestä. Kuvaus on kovaa konkretiaa siitä, miten ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Etenkin koskettaa paljas kuvaus mielentiloista, masennuksesta ja yksinäisyydestä.
Rakenne on ottanut mallia Dantelta: kirja jakautuu kuvaavasti osiin Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Yhtä helvettiä ja kiirastulta henkiin jääminen ja sairastumisesta selviäminen ovat. Oksasen kuvaus hoitoympäristöistä on terävää sekä potilaan huolenpidon että hoitohenkilökunnan vuorovaikutustaitojen suhteen. Mutta sinuksi tuleminen muuttuneen ulkomuodon ja ympäristön suhtautumisen kanssa on erityisen manalahenkistä. Ulkonäkökeskeisyyttä hän joutuu pohtimaan pohjamudissa.
Oksanen on avoin, mutta luonnollisesti hän valitsee kerrottavansa. Läheiset jäävät diskreetisti etäälle, vaikka tärkeinä mainitaan. Lapsuudenperheen tilanne ja vanhempien elämänvaiheet lomittuvat omaan toipumisprosessiin – pieniin askeliin kohti paratiisia. Kirjan kohottavinta antia on oivallus taivaasta: se on arvostusta ympärillä olevaa hyvää kohtaan. Tavallisesta arjesta paratiisi on rakennettu. Ja toivosta, irreaalipilkahduksista ja hyväksymisestä.
Mutta minä olin elossa ja osa maata jo nyt. Hengitin ilmaa ja join vettä, joka on peräisin maan sisästä. Tunsin ihokarvoillani tuulen, sen saman, joka ravisutteli lehtiä puissa. Olin valoa. En yhtäkkiä ollutkaan mielestäni ruma, vaan kaunis. Olin samalla tavalla kaunis kuin ikivanha maapallo, sen pinta kallioineen ja kasveineen, heinineen ja hiekanjyvineen. Olin tähtipölyn yksi ilmentymä miljardien ja miljardien muiden ohella.
Sujuvasanainen toimittaja osaa kirjoitushommat. Henkilökohtainen tilitys on tietysti eri genreä kuin lehtijutut, mutta ammattikirjoittajan tekstivarmuus on osa vakuuttavuutta. Joidenkin asioiden toisteisuus hieman häiritsee minua, mutta nielen narinani, sillä monesti toistuvaan asiaan kytketään jotain uutta tai eri näkökulmaa. Ymmärrän, että elämänymmärryksen etsinnässä palaa kynnyskysymyksiin.
– – –
Kimmo Osanen
Kasvonsa menettänyt mies
WSOY 2015
asiaproosa, henkilökuva
269 sivua.
Sain kirjan lainaksi työkaverilta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 