Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina, Leevin ja Eetun äidit, lukevien poikien äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me, saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.
Niina Hakalahden romaanin Sydänystävä (Karisto 2014) kertojana on Minna, joka päätyy arvioimaan elinikäisen ystävyyden tilaa ja vaikutuksia. Ystävyyssuhteeseen on kiemurrellut kateuden, kilpailun ja kiusaantuneisuuden käärme. Eikä siinä kaikki: avioliitto tönkön rehtorimiehen kanssa jumittaa, teinipoika Leevi on rakentamassa kapinaidentiteettiä, vanhenevan äidin sekoilut huolettavat ja asumisoloissakin on ajateltavaa.
Minnan silmin kelpaa tapahtumia seurata, sillä äikänope on tarkka huomioissaan ja mielikuvituskin pelaa. Omiin ja muiden heikkouksiin zoomaus käy kuin kameran automaattiasetuksella.
Leimoihin ja epiteetteihin on kumma houkutus. Luokittelu auttaa luonnollisesti hahmottamaan tyylipiirteitä ja sijoittamaan teos kaltaistensa joukkoon. Kotimaisissa miesprosaisteissa on joukko, jonka lauseet naksahtavat tasamittaisina niin, että heidän tekstejään on sanottu ”koivuklapikirjallisuudeksi”. Minun tekisi mieli nimetä Sydänystävä ”kaurapuuroproosaksi”. Se on arkista ja helppoa niellä, koska juonivetoinen kerronta on suoraa, ja jos joku metaforinen havainto sattumana hutun seassa onkin, pääosassa on selkeä, kronologinen tarinointi. Voisilminä on komiikan ja kärjistysten nokareita. Puuro on perusravintoa, mutta melko yksipuolista.
Kaurapuuroproosa kertoo ajantasaisesti tavallisten ihmisten tavallisista ongelmista mutkattomaan tapaan. Keski-ikäinen keskiluokkainen ihminen on niissä päähenkilö, ja hänen tasanne-elämäänsä ilmestyy kupruja, joiden suoristusvaiheita seurataan. Sellaiseen lukija voi peilata omia arkikokemuksia, eikä tekstin uskottavuus ole kovin kovalla koetuksella. Hakalahden heimoon kuuluvat mielestäni ainakin Anna-Leena Härkönen ja Eve Hietamies.
Esittelemäni lajinimi ei ole väheksyvä – tähdennän tätä. Luen kaurapuuroa ajankuluksi, ilmiöpohjaisesti, ihan mielikseni. En ole kuitenkaan fanijoukon kärjessä, koska vingun sellaisen proosan perään, jossa teemoilla, rakenteella ja kerronnalla kerrostellaan ja henkilöissä on hyllyvästi ja arvaamattomasti mossahtelevien salamättäiden suo. Ahaa, seuraavaksi siis suoproosan olemusta kartoittamaan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 