Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2026

27 huhtikuun, 2026 · 8:43 am

Milla Härmä: Loma

Milla Härmän romaanissa Loma (WSOY 2026) viisihenkinen perhe lomailee itäeurooppalaisessa satamakaupungissa. Kaupunkia ei nimetä eikä perheenjäseniä: on äiti, mies, viisivuotias, kahdeksanvuotias ja yksitoistavuotias. Eli kyseessä voi olla mikä tahansa ruuhkavuosipoppoo reissulla.

Romaani jakautuu seitsemään lukuun perheen lomapäivien mukaan. Mitään merkilistä ei juuri tapahdu; kertyy tavallista säätämistä, kun jokaisella lapsella on äidille asiaa, mangutaan mielihalujen mukaan milloin mitäkin, kaikilla on eri aikaan nälkä ja kiinnostus kohdistuu eri asioihin. Härmä kertoo sen tarkasti, välillä piinallisen yksityiskohtaisesti.

Kirjailijan valitsemalla tyylillä on syy. Pinta antaa kurkistaa pinnan alle. Äiti mielensä pohjilla muhittaa kitkeryyttä, kun passiivinen mies ei osallistu kuin ihmisen (= naisen) mieli. Äiti tekee toistuvasti rauhoittumis-mindfullnes-harjoitusta, jottei räjähtäisi perhesakeudessa, mutta rauhoitusyritykset laimenevat loman edetessä. Oluen juonti alkaa houkuttaa yhä enemmä ja seksi aina vähemmän lomapäivien kuluessa.

●

Jos lukijaa alkaa väsyttää kerrontatarkkuus, kehotan vain jatkamaan ja kiinnittämään huomiota rivien väleihin. Kertojaäidistä alkaa paljastua keski-iän kriisiä ja kasvualustaa turhautumiseen. Löydän myös romaanin puolivälistä avainkohdan:

”Sillä minun on oltava onnellinen, jotta me voisimme olla onnellisia, jotta lapseni voisivat olla onnellisia. Ja vaikka tiedän tämän kaiken, lukisin juuri nyt mielelläni kirjaa, olkoonkin, että se on Antti Hyryn Uuni.”

Vastuunkantoon kyllästyjä paljastaa pakkotilansa. Samalla kutkuttaa salakomiikan ja yksityiskohtatyylin siemen: kerrontaesikuva mainittu, pikkupiirteisyys tunnistettu. Nauran ääneen, kun kirjan mittaan paljastuu, kuinka monta sivua romaanin kertojaäiti on lomakirjaansa lukenut. Arvaa!

●

Loma kannattaa lukea loppuun asti, sillä loppukäänne erottuu kerronnan säekirjasiirtymänä –  selviää syy siihen ja kertojan prioriteetit. Jäävätköön ne löydettäviksesi.

Perherutiineista on viime aikoina kirjoittanut esimerkiksi Harry Salmenniemi. Härmä tuo rutiinikuvaukseen uuden kulman sijoittamalla perhetilanteen lomalle, jossa on tiettyjä vapauksia mutta kuitenkin arjen säännöllisiä toimia. Rakkaus ja rasitus elävät rinnan. Tärkeintä on tunnistaa kummatkin.

●

Milla Härmä: Loma, WSOY 2026, 309 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kirjoitan kirja-arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

21 huhtikuun, 2026 · 9:01 pm

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä & kirjailijahaastattelu

Anna-Leena Härkösen jo pitkä ja monipuolinen ura on kasvanut romaanilla Mykkien pöytä (Otava 2026). Se yllättää käänteellä, joka syventää roimasti romaanin henkilökuvausta. Kirjan esittelyä tärkeä juonen ja henkilökuvan risteys hankaloittaa, sillä käänteiden olisi syytä  jäädä yllätykseksi. Joten yritän olla paljastamatta liikaa.

Romaanin päähenkilö Leni, 56-vuotias, työtön, eronnut ja lapseton nainen roikkuu kiinni vanhassa eikä tohdi käynnistää uutta elämänvaihetta. Esimerkiksi ex-puolison kanssa jatkuu kaavoihin kangistunut seksisuhde. Muuten Lenin sosiaaliseen verkostoon kuuluvat lähinnä Lenin serkut Siru ja Aki.

Mielenkiintoinen erikoisuus Lenissä on kyselypalstan vastaajarooli, Amalian palsta – työttömän pätkäsivutyö. Leni ei käsittele palstan yleisökysymyksiä silkkihanskoin, ja romaanin edetessä Lenin vastaukset alkavat ylittää rajan. Samalla Leni etenee elämässään niin, että pitkään vaietuiksi painetut asiat pulpahtavat pintaan. Samaan syssyyn pikarakastuminen osoittautuu muuksi kuin oli tarkoitus.

*

Tuikea tyyppi tämä Leni. Härkösen vahvuus on kuvata ärhäköitä minäkertojia ja etenkin käyttää dialogia, joka liukuu ja luistaa. Tämä romaani on dialogipainotteinen – kuin valmis tv-draaman pohjaksi.

Härkönen kirjoittaa viihteellisesti mutta särmiä kaihtamatta. Lenin ja Lassen tapaamiset sekä käytöksen taustavaikuttajat eivät ole tavallisia tarinoita mutta sellaisia, joita on syytä käsitellä kirjalisuudessa: se laventaa viihtyvyyskirjallisuuden rajoja. Lisäksi mausteena on se, että ns. tavalisten henkilöiden tavallisuus on näennäistä.

●

Haastattelin Anna-Leena Härköstä 21.4.2026 Helsingin Vuosaaren kirjastossa. Härkönen kertoi Lenin synnystä, eli 60-rajapyykkiä lähestyvästä naisesta, joka työelämässä katsotaan tarpeettomaksi. Kitkeryys lisääntyy, alkoholi lääkitsee, ja riipuvuus ex-miehestä vaihtuu uuteen riippuvuuskohteeseen.

Vuosaaren kirjastossa. Kuva: Arja Korhonen

Härkönen itse ei ole ollut ns. tavallisissa töissä, mutta ne ja niiden tekijät kiinnostavat häntä. Siksi hän kirjoittaa lähinnä heistä. Härkönen tekee kirjoihinsa taustatyöta keskustelemalla kirjan henkilöiden töitä tekevien tai niitä tuntevien kanssa. Lisäksi hän hahmottelee kirjoitusprosessissa ensin päähenkilön ja päätapahtumat, joita hän alkaa työstää.

Juttelimme siitä, että viihteellinen lähestyminen ei poista vakavia aiheita. Romaanin Mykkien pöytä henkilöihin vaikuttavat yksinäisyys, riippuvuudet ja yhteiskunnallinen tarpeettomuuden tunne. Myös haavoittava trauma koskettaa monia ja selittää käytöstä.

Härkönen kertoi, että Leniä hän rakensi konkreettisesti askartelemalla päähenkilön paperille kiiltokuvin ja merkinnöin ihmissuhteista. Lasse kasvoi suurempaan rooliin, mitä kirjailija oli olettanut, ja Aki-serkusta tuli lempihahmo.

●

Illan teema hipoi hieman ”elämä ja teokset”-linjaa, sillä keskustelimme myös Katja Kallion elämäkertakirjasta Taskupainos (Otava 2025) ja Härkösen  kolumnikokoelmasta Kissapsykoosi (Otava 2023).

Omaelämäkertaa Härkönen ei halunnut itse kirjoittaa, ja koko elämäkertaidea tuli hänelle vähän yllätyksenä. Katja Kallio sai nauhoitettujen haastatteluiden avulla kirjaan kohteensa äänen, mikä oli Härköselle tärkeää. Hän on ollut aina kiinnostunut erilaisista tyyeleistä puhua ja ilmaista. Niin syntyi myös esikoiskirja Häräntappoase: halu tallentaa nuorison puheita. Kirjailijana Härkönen tunnusti olevansa varas eli kuultujen hyvien juttujen käyttäjä.

●

Kolumnikirjat ovat kokoelmia Härkösen lehtipalstoista. Härkösen minäkertoja on niissä mielipidekertoja omalla nimellään. Usein kolumnit syntyvät aiheista tai tilanteista, jotka ovat herättäneet hänessä ärtymystä.

Kissapysykkosin nimijuttu ja muutama muukin kirjan luku kertoo kirjailijan kissänhännänvedosta poikansa kanssa: kissamummo yrittää omia poikansa kissaa ja päätyy hankkimaan oman. Kiintymys eläimeen välittyy kirjan luvuista hykerryttävästi  – tai voisi sanoa, kehräävästi.

Kolumneista jää mieleen myös ”Alakerran tyttö” -juttu, eli se, miten kirjailijan loma ja sen aikainen alitajunta vie kirjoitusprosessia eteenpäin. Ja kolumni ”Kertokoot” kiteyttää kirjojen merkitystä: lukeminen on pakoa mutta niin, että kirjat kertovat siitä, mistä ehkä paetaan eli elämästä.

●

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä, Otava 2026, 235 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirjan esittely, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 huhtikuun, 2026 · 7:18 am

Kristiina Saha: Kriitikko

”Mutta ei hätää, minä hoidan homman kuten aina. Minulla on koossa monta sivua muistiinpanoja, arvostelu on pientä tuumimista vaille valmis. Olen kylmänviileä tuomari. Täysin subjektiivinen yksinvaltias, despootti, tyranni, auktoriteetti, hirviö, piru ja murmeli, joka päättää, milloin talvi loppuu. Rakastan tätä.”

Tämä mielessään pälpättää suurlehden kokenut kriitikko, minäkertoja Kristiina Sahan romaanissa Kriitikko (Otava 2026). Lukija saa kirjan verran aimo annoksen nimettömän eksentrikon näkemyksiä ja kokemuksia.

Saha leikittelee kertojan epäluotettavuudella – tai sillä, että kertoja voi pettää myös itseää. Kertoja ei halua muistella, sillä unohdus on lahja. Lukija voi päätellä, onko unohtelu tietoista ison A:n (Alzheimer) pakoilua vai sitä itseään tai muita aivotapahtumia. Siksi vuodet vuosikymmenet käyvät kertojan mielessä liioiteltuna vuosikymmeninä tai -satoina kuten aviomiesten ja aikuisten lastenkin epämääräinen määrä.

Kertojalle nuoret naiskollegat ovat tettiläisiä mutta nuorukaiset mahdollisia petikumppaneita. Syntymäpäiväpuheilta hän kätkeytyy roskakoriin, ja trendien harjaalla hän pyrkii keikkumaan pissispukeutuen ja liittyen Onlyfansiin. Kriitikon todellinen ikä on mitä ilmeisimmin ohittanut eläköitymisiän.

●

Sahan romaani ei sinänsä nauraga ääneen, mutta kertojan rajattomuus hykerryttää: hän on raikas kaikessa öykkärimäisyydessään ja itseriittoisuudessaan. Lähipiirissä hän olisi rasittavuuden huippu.

Kertoja olettaa olevansa sivistyneisyyden ja lukeneisuuden mestari, ja siksi saamme sitatteja ja lukemisen merkittävyyden paasausta. Minua alkaa jopa melkein hävettää oman päätyöni lukuintotavoitteet, sillä koen tulevani naurunalaiseksi: niin ponnekkaasti päähenkilö on samalla asialla kuin minä. Siivojaparka on kertojan pääuhri, minun vähän laajempi, epämääräisempi joukko.

Romaanin viehätys piilee päähenkilön ja ajan ilmiöiden satiirin ohella joustavassa kielessä. Se liukuu, vyöryy, venyy ja laukkaa. Se noukkii ja nokkii tunnistettavia henkilöitä ja etenkin kirjallisia, kaupallisia ilmiöitä.

●

Sahan romaani ironisoi kriitikon valtaa hahmonsa haahuilun keinoin. Samalla onnistu vallattomuuden tila, monimerkityksellisesti, mutta myös siinä merkityksessä, että toimituksen linja myötäilee markkinoita.

Kun sillä silmällä päähenkilöä seuraa, hän on traaginen hahmo harhoissaan ja itsetietoisuudessaan. Elokuvaperäinen ihmissyöjäkasvien pelko kertoo kriitikon sieluntilasta aika tyhjentävästi. Tragikoominen kokonaisuus kuitenkin kallistuu koomisen puolelle.

Viihdyn Ktiitikon parissa. Se pistää myös pohtimaan viihdekirjallisuutta. Sahan kaavoja karttava teos ei istu viihdegenreen, vaan se säkenöi elastista kerrontaa. Viihdyttävän änkyrä se on.

●

Kristiina Saha: Kriitikko, Otava 2026, 315 sivua. Luin kirjaston kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2026 · 6:21 am

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäki osoitti minulle romaanissaan Sitten alkoi sade, että hän kirjoittaa kiinnostavia henkilöitä ja kieputtaa erilliset juonilangat tiukaksi vyyhdiksi. Marian kirja (WSOY 2025) on Lönnrotin vaimon ja pariskunnan suhteen biofiktiona vakuuttava ja romaanina vaikuttava. Siispä tutkailen uteliaana kirjailijan aiempaa romaania, Sukella silmät auki (WSOY 2022).

Romaanin päähenkilö (taas) Maria saapuu Tanskaan, jonka dyynirannikon vuokramökissä hänellä on aikomus viettää kaksi kuukautta kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa ja kirjoittaa isästään. Kuormittavia asioita on kasautunut: Marian vuosien väsyttävä väitöskirjatyö on valmistunut, suhde aviomieheen vaikuttaa epämääräiseltä, äitinä hänellä on riittämättömyyden tunteita ja isän kuolemasta on vain muutama kuukausi.

Romaani ei piehtaroi pulmissa, vaan alkaa valaista Marian menneisyyttä yhteydessä nykyisyyteen – yhtä aikaa päähenkilölle ja lukijalle.

”En tiennyt, olisinko saanut lukea tätä. En ollut varma, halusinko edes.”

Varsinaisen kehikon romaani saa Marian isän päiväkirjoista, jotka Maria löytää isän gradun käsikirjoitusliuskojen takapuolelta. Päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun lopulta.

”Mitä pitemmälle luin isän päiväkirjaa, sitä vahvemmin mennyt nousi pintaan. Päähäni pulppuavat kuvat lapsuudesta olivat kuin ilmakuplia suon syvyyksistä, multaisia röyhtäisyjä, metaanin pihahduksia, ja mieleeni tulvi asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin.”

Sitaatista selviää sekä Lähteenmäen ilmeikäs kerronta että päähenkilön tilanne: lapsuus on sakeanaan salaisuuksia ja unohtuneita asioita. Juonitasolla koukutun, sillä haluan saada selville, mitä kaikkea on takana Marian vanhempien erossa sekä vihjeissä enosta ja lapsesta.

”Olisipa hän joskus sanonut, että nyt riittää. Riittää jo. Että se, mitä tein, oli tarpeeksi.”

Marian isän päiväkirjakatkelmat tutustuttavat änkyrään mieheen ja saa lukijan ihmettelemään Marian lapsuusvuosien kokemuksia ja kasvuoloja. Kulmikkaita ja monin tavoin merkillisiä persoonia ovat sekä isä että tytär, ja tunnelukot painavat kumpaakin. Lähteenmäki kuvaa sitä Marian ajatusten, toiminnan ja menneisyyden takaumin sekä isän päiväkirjakatkelmin.

Henkilökuvauksessa minua kiehtoo, miten terävästi kirjan henkilöt näkevät muut ja sulkevat silmänsä itseltään. Yksi kiinnostava teema romaanissa on vanhemmuus ja sisaruus, etenkin se, miten ne menevät solmuun. Tähän romaanin tanskalaistuttavuudet tuovat oman lisänsä. Ja niinpä monimutkaiset perhesuhteet, rakkauden ilmaisun vaivalloisuus vanhempien ja lasten tai aikuisten kesken näyttäytyvät romaanissa monin tavoin. 

”Mikään ei mennyt niin kuin kuvitteli. Näennäisen tasainenkin elämä oli täynnä ennustamattomia hetkiä.”

Noinhan se on, ja ennustamattomuutta myös romaani tarjoaa. Ehkä jonkin verran on liikaa nopsaan sivuutettuja aihelmia esimerkiksi kasvatustieteen trendeistä kouluväkivaltaan, mutta nekin kytkeytyvät henkilöihin. 

Kiehtovia puolia on romaanissa paljon kuten lasten kohtalo ja kehitys aikuisten päätösten armoilla. Nautin Lähteenmäen henkilökuvaustaidosta. Sitä paitsi romaanin nimi Sukella silmät auki kytkeytyy kirjan tiettyyn tilanteeseen ja laajentuu metaforisesti elämänohjeeksi.

•

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki, WSOY 2022, 266 sivua. Lainasin kirjan kirjabloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 huhtikuun, 2026 · 6:42 am

Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisman uutuusromaani Maaperä (Like 2026) etenee jännärin lailla niin, että heti alkuunsa lukija saa verkkokalvolleen mielikuvan veren tahrimasta valkoisesta vaatteesta naisen päällä. Tämä perusdekkareiden ikoninen alku muuttuu Kuisman käsissä monihaaraiseksi ja -ääniseksi lähiöromaaniksi ihmisten heikkouksista ja niiden hyväksikäytöstä.

Romaani on oivallisesti nimetty. Kyse tosiaan on maaperästä, myrkyllisestä jätemaasta, jonka huijauskaupoissa paikallinen poliitikko on vauraustunut. Kyseinen heppu rouvineen menettävät ns. otteensa jalat maassa eloon, koska joutuvat harrasteensa ja maakauppojen vuoksi kiristyksen uhreiksi. Maaperä on muutenkin paikallisille pulmallinen, sillä usealla kirjan kuvaamalla henkilöllä pohja pettää tai on pettämässä, eli symboliikkaa kirjan nimestä löytyy.

●

Kieltämättä jännärityyppinen juonenkulku tehostaa Kuisman muutenkin luistavaa tarinointia, sillä heti alkuun luotu tunne verisestä kulminaatiosta houkuttaa tapahtumien selvittämiseen. Näppärästi Kuisma kuljettaa kymmenkuntaa henkilöä ja heidän näkökulmaansa ja pitää lukijan hyvin kiinni näiden elämäntilanteissa ja vaiheissa.

Tavallaan kyse on kollektiiviromaanista, joka kuvittaa lähiön syntyä ja laajentumista. On myös hyvin harkittu se, että poliitikon rooli on alkupuolella vain varjo, kun valokiila kohdistuu lähinnä muutamaan nuorehkoon naiseen yhteiskunnan alajoukoista ja miesreppanaan maaperätutkimuksineen.

Romaanin kohdistuspiste on ”vaikuttaja” pahimmasta päästä: sekoileva sometähti hännystelijöineen, joita härski livestriimaaja kuppaa suruttomasti. Kuisma avaa karusti, miten hauraat ja haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt ovat alttiina haavoittumaan lisää, koska nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu altistaa hyväksikäytölle. Samalla avautuu näkymä someseuraajien ja -keskustelijoiden kylmään raadollisuuteen ja verenhimoon.

Kiinnostavia hahmoja on runsaasti palkkatappajasta luonnonparantajaan, ja jokaisella on kytkös jollain tavalla toisiinsa ja lähiöön. Ehkä jännärihenkisyyden vuoksi muutama henkilö edustaa melko puhtaasti pahaa, vain hienoisin sävyvaihteluin. Myös selkeä hyvis on löydettävissä – muut kuvatut näyttäytyvät sen sijaan särmäisinä niin, että heidän menneisyytensä myös selittää henkilökuvia.

●

Suosittelen liukasta ja monipuolista lähiökuvausta näin suomen kielen päivänä jo siitä syystä, miten Kuisma taivuttelee kieltä ja kerrontaa. Hän elävöittää lähiökuppilan karaokehuuruiset miljööt siinä kuin yksinäisten niukat asumukset ja sekoilijoiden läävät, luksuslukaalin ja autioituneen leikkipaikan.

Ennen kaikkea romaanissa puhuttelevat asumuksissaan lymyilevät henkilöt ja kuvauksen kiristävä yhteiskunnallinen ote. Maaperä ei lupaa toivoa – tai kenties sellaista sentään suomenkieliselle kirjallisuudelle.

●

Hanna-Riikka Kuima: Maaperä, Like 2026, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2026 · 7:59 am

Anne Vuori-Kemilä: Kaikki valo mitä täällä on

Tänään on runosunnuntai – pitkästä aikaa. Rikon runohiljaisuuteni Anne Vuori-Kemilän ensimmäisellä runokokoelmalla Kaikki valo mitä täällä on (Aviador 2026). Häneltä on aiemmin ilmestynyt proosaa; yksi romaani on ollut myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Runokokoelman aloittaa säkeet ”Rikkimennyttä valoa / lamppu ei korjaa” ja niitä ympäröi omistus pikkuveljelle, joka teki vuosia sitten itsemurhan. Runot saavat näin merkittävän lukukehyksen.

Runojen tunnelmissa vaihtelee luopumisen vaikeus ja poistuneen läheisen läsnäolo, joka ei pääty kuolemaan. Luen runoista myös vaikeuksia kommunikoida silti yhteyden säilyessä. Siten runoja voi lukea ylipäätään tärkeän ihmissuhteen sekä minän ja sinän pohdintoina.

●

Kokoelmassa on seitsemän eri osaa. Ensimmäinen osa on otsikoitu samoin kuin koko kirja, ja se tekee heti väkevän vaikutelman. Valo-symboli sisältää valon voimakkuuden vaihtelua, ja runoilija säätelee sitä sävykkäästi ja ilmeikkäästi. Valo hehkuu liikennevalojen punaista, pysähtymään pakottavaa, tai se kirkkaana loistaen tarjoaa myös selvimmät varjot.

Muissa kirjan osissa käytetään myös paljon aisteja, entinen visualisointia hyödyntävää runokieltä. Vuori-Kemilän runokieli on kikkailematonta: selkeitä lyhyitä virkkeitä. Silti se tarjoaa lyyristä tiheyttä, ilmavaa tulkintavapautta.

Runoissa valon lisäksi runokuvastossa korostuu ympäristö. Sekä kaupunkiin kuuluvat ääni- ja näköhavainnot että luontohavainnot löytävät paikkansa runoista. Puilla on runoissa iso rooli: ”- – puiden sisällä toinen metsä / niin hiljainen ettei havise – -. ”

●

Lyhyimmillään Vuori-Kemilän runo on kaksirivinen: ”Puiden väristä jo kuulet / mitä minä itselleni puhun.” Pisimmillään runot täyttävät yhden sivun. Runojen minä haviannoi ja tekee synteesejä, ja runojen sinä saa ne hiottuina huomioina ja tunnelmina, joissa sinän läsnäolon tuntu vaihtelee.

Runot rakentuvat säe- ja säkeistöjakoon tarkasti, mutta kokoelman osasta ”Etteikö jotain sittenkin jäisi” lähtien jotkut säkeiden loppujen sanat rikkoutuvat ja tippuvat kirjain kirjaimelta. Runojen keinot vahvistavat sisältöä: läheisen läheisyyttä lähdön jälkeen, jonkilaista olevaisuutta kuoleman jälkeen.

Siispä kokoelma Kaikki valo mitä täällä iskee pääsiäisaikaan täysillä vaan ei mihinkään uskontokuntaan tai ideologiaan sitoutuen. Runot välittävät välittämistä ja elämän merkitystä ja jatkumista sen pituudesta huolimatta. Kokoelma loppuu osaan ”Laske jo kivi sylistäsi”, ja se kauniisti antaa tilaa surun, läsnäolon ja elämän kaikkien sävyjen yhteiselollelle ja etenkin elämän pienille iloille.

Anne Vuori-Kemilän runokokoelma on kaunis lohtukirja, jonka runot kestävät monia lukukertoja. Runojen paljas pinta sisältää monia kerroksia lukijan löytää ja täyttää.

●

Anne Vuori-Kemilä: Kaikki valo mitä täällä on, Aviador 2026, 94 sivua. Sain kirjan kirjan julkkareissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

4 huhtikuun, 2026 · 7:39 am

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa

Ulla Rask jatkaa romaanillaan Seitsemän tornin varjossa (WSOY 2026) Blankan elämäntarinaa, joka alkoi päähenkilön mukaan nimetyllä romaanilla. Kylmä meri -sarja jatkuu Lyypekissä vuonna 6011.

Kiinnostavasti henkilökuvauksen särmät ovat terävöityneet. Blanka näyttää valtaansa äveriään kauppiaan vaimona ja tuhlaa miehensä varoja korukaupoilla ja muilla ylellisyysostoksilla. Ennen ystävyyteen ja yhteiseen historiaan nojannut suhde palvelija-Margoon katkeaa, koska Blankan ulkokultaisuus tulee naisten väliin.

Ruton leviäminen muuttaa kaikkien tulevaisuuden. Blankan turvattu elämä vaihtuu pakoon taudin valtaamasta kaupungista ja uusista, hengenvaarallisista suhteista. Pelastukseksi osoittautuu naistenvälinen lojaalisuus.

●

Ulla Rask kuvaa elävästi 1600-luvun alun kaupunkielämää ja porvarispiirejä. Ruton kauhut, taikausko ja erilaisten uskomusten villi leviäminen välittyvät hyvin.

Naisten aseman heikko pohja tulee monin tavoin esille. Ei edes varallisuus suojaa, sillä sitä varmemmin nainen on lähinnä kauppatavaraa. Varaton nainen on etenkin vailla palveluspaikkaa vapaata riistaa. Alisteisessa asemassa ei ole juuri valinnanvaraa.

Blanka ja Margo saavat lihaa luiden päälle ja välien vaihtelu kirjaan jännitettä, myös jännitystä. Rutto toimii romaanissa tasa-arvoisena tekijänä, joka ei katso kenenkään asemaa vaan nappaa uhreja sattumanvaraisesti. Rakkaus on vähän ruttoon verrattava tekijä romaanissa, sillä lempi ei noudata sovinnaisuuden rajoja vaan iskee niistä piittaamatta.

Romaanin sivuhenkilöissä on mustavalkoisuutta, joten pahis on tosi pahis. Naisten neuvokkuutta ja yhteistyötä tarvitaan tukalien tilanteiden ratkomiseen, lisäksi sattumilla on sijansa. Siispä jotkut käänteet ovat viihteelle ominaisia, ja joissain kirjan piirteissä sävykkyys viehättää. Seitsemän tornin varjossa päättyy sellaiseen käänteeseen, että jään odottelemaan Balnkan ja Margon tulevia käänteitä.

●

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa. Kylmä meri – osa 2, WSOY 2026, 244 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: