Avainsana-arkisto: Vilja-Tuulia Huotarinen

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huorisen kirjoittama kirja Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019) saa osuvasti alaotsikkotäsmennyksen ”muotokuvia”. Kokonaisuudessaan se kuuluu: 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kirja on syntynyt Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, mutta mukana on juhlakalun lisäksi muita edelläkävijöitä kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilta.

20190216_114611.jpg



Muotokuva-osuvuus liittyy moneen asiaan. Huotarisen tekstit ovat tiiviitä, fiktiivisiä tilannekuvauksia naistaiteilijoiden nuoruudesta, kuin valo- tai lyhytelokuvia hetkistä, joissa tulevat mestarit tyttöyden ja naiseuden kynnyksellä oivaltavat kutsumuksensa tai ottavat askeleen sen suuntaan. Siihen liittyy tunteita varmuudesta epävarmuuteen.

”Kuulisinpa edes kerran lauseen: ’Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!’ Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon.” (Fredrika Runeberg)

Muotokuvat ovat myös konkreettisia, sillä jokaisesta taiteilijasta on Riikka Sormusen akvarelli. Ne kuvittavat Huotarisen tekstejä sävykkäästi, sillä Sormusen kuvissa värit ja muodot ilmaisevat tekstien oleellista tilannetta ja tunnelmaa. Kuvituksien hahmot muistuttavat henkilöistä otettuja valokuvia mutta onnistuneen pelkistetysti.

20190216_114657.jpg

”Mutta on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa: sanotaan, että sudenkorento ompelee nukkuvan silmät kiinni.” (Aino Kallas)



Tämä kirja on kaunis, todella kaunis. Kauneutta koen kuvista, samoin tekstistä. Korostan: kirjan kauneus ei ole kiiltokuvamaista, vaan sen voi kiteyttää Fredrika Runebergista kertovaan tilannekuvaan:

”Olin sanonut ensimmäistä kertaa ääneen jotain sellaista, mikä oli ollut itsellenikin aiemmin tuntematonta. Eikä lausahdukseni syntynyt mistään kauniista ajatuksesta: se oli syntynyt kiukusta ja vastustuksesta.”

Sisällön kauneutta on se, että oman ominaislaadun tunnistaminen on oikein, ainoa oikea, mutta sen toteuttamiseen sisältyy onnen lisäksi ponnistelua, ristiriitaisuuksia ja ristiriitoja. Ilmaisun kauneutta koen sivulta toiselle. Huotarilla on taito ilmaista tiiviisti. Poimin listan hienouksia:

”Silmäkulmastani näen, miten pimeys ojentelee raajojaan rantaveteen.” (Aino Kallas)

”Koulutytön vino uhma oli jo väistynyt ja katseessa oli iso musta kraateri.” (Essi Renvall)

”Sade ulkona on satojen silkkimekkojen kahinaa.” (Anni Swan)

”En ole kasvanut tynnyrissä enkä siis mahdu laatikkoon.” (Ellen Thesleff)

Eli välillä välähtää runoilija-Huotarinen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi korostan: muotokuvat eivät ole lyyrishämäriä vaan kirkkaita näkyjä, tyyliltään toisistaan poikkeavia ja kuhunkin henkilöön eläytyviä tilanne- ja luonnekuvia.


Nautin kirjasta kokonaisuutena, innostun, ihastun ja välillä jopa liikutun. Heistä tuli taiteilijoita on lukijoita sivistävä nostaessaan esiin historiallisesti merkittäviä esikuvia ja samalla visuaalis-verbaalinen taide-elämys. Uskon kirjan vaikuttavan sykähdyttävästi tyttöihin yläasteikäisestä mummoihin – ainakin se tehoaa minuun. Toivon kakkososaa naistieteilijöistä.

– –

Vlja-Tuulia Huotarinen
Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista
Kuvittanut Riikka Sormunen
WSOY 2019
95 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan naistaiteilijat:
Ida Ahlberg
Aino Ackté
Minna Canth
Maggie Gripenberg
Aino Kallas
Mateli Kuivalatar
Helvi Leiviskä
Ida Moberg
Essi Renvall
Fredrika Runeberg
Anni Sean
Ellen Thesleff

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, lyhytproosa, Taide

Joulukirjavinkkini 2018

Valikoin tämän vuoden lukupinosta kirjoja, jotka sopivat joululahjoiksi lähinnä aikuisille. Lista on linjassa lukutaipumusteni kanssa, mutta toivon silti, että lapset ja nuoret saavat lahjaksi useita kirjoja. Mutta toiveista toteen: tarjoilen kymmenen kirjavinkkiä joulun ratoksi – ja järjestys on satunnainen.

1. Lukutaitoa lapsille

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä (selkomukautus)

20181209_120843.jpgTimo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.

2. Kerrontakivaa aikuisille

Vilja-Tuulia Huotarinen: Näin minä heidät näin

20180921_143855.jpgKoulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.

3. Elämän kirjopyykkiä

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgOn tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.

4. Jännitystä ja kaupan päälle muuta

Melba Escobar: Kauneussalonki

KauneussalonkiDekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.

5. Suku on paras

Peter Sandström: Äiti marraskuu

20180821_200130.jpgJo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.

6. Maailmanluokan kerrontaa

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.

7. Lyyristä tunnelmaa

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaRunokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.

8. Voisi olla totta

Minna Rytisalo: Rouva C

20180916_074159.jpgMinnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.

9. Inspiraatiota unettomiin öihin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

20180926_113139.jpgNaiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!

10. Kirjakirja

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

20181130_090532.jpgKirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!

Bonus

Jos lyhyt ja helppolukuinen kirja miellyttää sinua tai kirjalahjan saajaa, vinkkaan omia selkokirjojani.

  • Lauralle oikea (Avain 2018) on selkoromaani nuorille ja aikuisille 25-vuotiaasta Laurasta, jolla on chick lit -tyyppisesti elämän varrella kommelluksia, suruja ja iloja.
  • Hyvä päivä -novellikirjassa (Opike 2018) on 28 selkokielistä kertomusta arjen yllätyksistä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Finlandia-ehdokkaani 2018

Esittelen satunnaisessa järjestyksessä kuusi kirjaa, jotka ovat suosikkejani romaanikategorian Finlandia-ehdokkaiksi. Teen sen kaiken uhalla, sillä takana on karvas kokemus esikoispalkintolistauksesta, jossa oikeaan osui 1,5 tarjokastani.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Poikkeuksellisen lapsen kautta tavoitettu kokemusmaailma 1600-luvulta valloittaa, samalla romaani vie uskomattomalle matkalle Saint Helenalta Lontooseen ja valistuksen vallankumouksellisuuteen. Monikerroksisessa kirjassa riittää lukunautintoa.

Taivaanpallo2

Aki Ollikainen: Pastoraali

Yhdenpäivänromaani tarjoaa kokemuksia kesäisestä itäsuomalaisesta maisemasta, luontokappaleista karitsasta haukeen, kolmen polven rakkauskokemuksista ja elämän arvaamattomuudesta. Kerronta imee tunnelmiin.

20180907_173023.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C 

Minna Canthin nuoruuden ja avioliiton fiktiointi tekee tepposet ja lukijana uskon asioiden olleen niin kuin romaani kertoo. Oivaltavaa on kuvata ja kuvitella, mitä oli ennen Canthin kirjallista uraa.

20180916_090010.jpg

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

Ehdokaslistani musta hevonen on tässä! Rakenteellisesti vinkeä romaani tyylittelee reippaasti opettajainhuoneessa ja teinitodellisuuksissa, sen lisäksi se loikkii näkökulmista ja aikatasoilta toisiin aina tulevaan asti. Reipasta ja raikasta.

20180921_143855.jpg

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Kirja sisältää kahdeksan pohdintoa, mutta olkoon se minun puolestani episodiromaani. Sandströmin proosa innostaa siksi, että se on arvaamatonta, tunnelmaltaan nyrjähtänyttä ja siksi perin inhimillistä. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180821_200130.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Matkakirja, esseekokoelma, tietotekstikooste, autofiktio ja mielikuvituksellinen asiayhdistelyteos – nautittavaa proosaa, joka ankkuroituu vankasti aikoihin ja paikkoihin ja joka elähdyttää. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180926_113139.jpg



Tietoa Finlandia-palkonnosta Kirjasäätiön sivuilla.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Kaikkia kiinnostaa mitä teinit tekee.
Teinit on uusi kolmekymppiset.”

Näin lausutaan Vilja-Tuulia Huotarisen uutuusromaanissa Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018). Ja monenlaista muuta kirjan sivuille mahtuu, sillä runoilijan romaani vilisee ajatustiivistyksiä, runonkaltaisia lauseyhdistelmiä, jotka kiteyttävät ihmisiä, tapaa ajatella, elää elämää. Runsaudensarvi romaaniksi, sanon.

Palaan aloitussitaattiini. Huotarisen kirjoissa usein revitään rajapinnasta kuten teiniydestä, jolloin eletään vereslihalla, tunnetaan voimakeinoin. Valoa valoa valoa kuvaa kasvukipuja ja Kimmel arjen ylittäviä selviytymiskeinoja. Tässä romaanissa toimii Kuusikko (kuusi 15-vuotiasta tyttöä) ja vakoillaan yläkoulun opettainhuoneessa, jossa kolmekymmppisistä keski-ikäisiin venyvä väki ei tunne-elämältään paljoin teineistä erotu. Näkyviksi ja kuuluviksi kaikki kaipaavat. Ja rakkautta.

”Kenties kuka tahansa voi saada onnellisen lapsuuden, mutta onnellisesta aikuisuudesta saattoi kyllä myöhästyä.”

On Huotarisen romaanista poimittavissa juoni: minuutti minuutilta seurataan tilannetta, jossa eräänä aamuna Kaukolahden koulun liikuntasaliin lukittautuu yksi vloggaava teinityttö pistoolin kanssa ja lähettää tilanteesta viestin. Se saavuttaa opettajainhuoneen – ja mitä sitten tapahtuukaan. Mutta ei siinä kaikki, sillä romaanin lukuisilla henkilöillä on nykyhetken lisäksi menneisyys, jopa tulevaisuus.

”Kirjoitan näitä runoja, yritän saada asioita paikalleen./
Minun täytyy käyttää kaikki sanat, jotka ovat jäljellä.”

Niin kuin minä heidät näin -kirjan nimi on päävihje. Ei oleelliseksi osoittaudu juoni, ei ehkä tarinakaan vaan kerronta ja tyyli. Aistin vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä.

Kertoja kätkeytyy aluksi, paljastuu vähitellen, ja loppukolmanneksen hän on tietoisesti läsnä eri tasoin. Romaanin alkupuoli pelaa kolmen tekstilajin vuorottelulla: vloggaaja C:n sanomia lainataan, sitten eri fontin keinoin erottuu leskikertoja tulevaisuudesta, ja pääjuoni upottaa mukaansa opettajien toimia ja tajunnanvirtaa. Lisäksi joku (kertoja) näki tai tallensi, mitä opettajainhuoneessa yhtenä aamuna tapahtui, ja välittää sen. Joissain luvuissa on kertojan novelleja, ja paljastan romaanin päättyvän runoihin. Ei ihan helppoa.

20180921_143855.jpg

Oleellisimmat henkilöt haluan luetteloida, ehkä myötäilen siten romaanin tietynlaista tyylittelevyyttä – tosin romaanissa monin väläyksin hahmoja syvennetään:

– C vloggaa paperipussi päässä 100 000 seuraajalle ja pysyy poikkeuksellisesti yleisölle tuntemattomana, mutta koulu tietää 15-vuotiaan tytön harrasteesta.
– Nora on C:n ystävä.
– Rehtori Selena fanittaa Guns N’ Rosesia, harrastaa yhden yön juttuja, mutta mieltä jyskyttää kadonnut ensirakkaus.
– Mii-sijaisopettaja haahuilee ja mieltä painaa ainakin kammottava äiti.
– Kenneth opettaa äidinkieltä ja julkaisee haikurunokirjoja.
– Opettajainhuonetta täyttävät Jonninjoutava, Ewerything will be fine, Painija ja Helvetin Esikartano. (Eli joku näkee opettajat tällaisina karikatyyreina. Se joku on kertoja.)

”Nyt: uusi nyt.”

Romaanista on paljouden joukosta luettavissa myös ajankuvaa ja sukupolvikuilua. Kun opettajat takautuvat nuoruuteensa, soi aina lankapuhelin, ja: ”Opettajat on opetettu hallitsemaan tietoa.” Nykyteinit elävät käden jatkeena kulkevien älylaitteiden oneline-viestintäyhteyksissä eivätkä hae tiedon hallintaa vaan jakamista.

”Roskapostit, valeuutiset, mainokset. He ottavat mitä tahansa vastaan, kielioppivirheineen, ja jakavat sen eteenpäin. Totuus ja valhe vaihtavat omistajaa heidän käsissään nopeammin kuin opettajat ennättävät lukea oppikirjastaan luvun ensimmäisen kappaleen. – -. He kurkistelevat oppitunneilla sisään puhelimien pienistä ikkunoista. He kuvaavat opettajia ja nappaavat heistä talteen tietoja. Minne tahansa he menevät, heidän korvillaan on kuulokkeet. Kuulokkeet tekevät paikoista heidän paikkojaan. He valitsevat mitä ja ketä niissä paikoissa kuunnellaan. Vain pelokkaat aikuiset kuvittelevat, että verkko on suljettu tietokoneen sisään. Joihinkin sivustoihin he eivät kuitenkaan koske. Sellaisiin kuin Facebook. He eivät tahdo jättää henkilökohtaisia jälkiä. Facebookiin liittyy liikaa lähisiteitä. Kuusikko haluaa hukkua verkkoon. He haluavat, että verkko suojaa heitä kuin aluskasvillisuus, rentona ja rehevänä ja ennen kaikkea rajattomana. Heillä ei ole mitään tarvetta ottaa sitä kokonaan haltuun.”

”Hän elää vain paperillani.”

Ei hyvänen aika, ei tästä tule tämän kummempaa. Ja tarkoitan omaa juttuani, sillä olen häkellyksissäni Huotarisen haaroittuvasta romaanista. Kirja täyttyy taiturimaisesta kuvauksesta aina, kun se kääntyy henkilöiden sisälle. Kerronnan ajanhallinta ihastuttaa, monikerroksellisuus hykerryttää, ja tunnelma- ja tyylivaihdokset yllättävät. Välillä olen hermostua hämäryyteen, sitten kirkastun, kun hoksaan vihjeitä, ja suvantoina toistuvat selkeät tarinakohdat helpottavat.

Tämä on tietoista fiktiota, sillä pelataan. Ja huvitun esimerkiksi rehtorin jumittumisesta nuoruutensa rokkiääniraitaan tai siitä, että äidinkielenopettaja-haikurunoilija olisi suosittu julkisuushenkilö (on hän toisaalta m i e s toisin kuin ammattiopiston opettajavaimonsa, jonka runoja ei julkaista). Monesti huvitun siitä huolimatta, että romaani pääosin rakentuu raskaista aiheista, elämän peruskysymyksistä.

Tunnelma muistuttaa Monica Fagerholmin romaaneita, sillä myös Fagerholm on monesti pureutunut teinityttöjen ystävyyteen ja kuorrutettuun elämäntunnerunsauteen, jossa lymyää paljon synkkää – aikuisuuden himmeydestä puhumattakaan. Häkeltyneenä totean, että Huotarisen romaani on elämys, mutta voi olla, ettei se päivien päästä putkahtele mieleeni, sillä ehkä taiteellinen vaikutelma voittaa muut vetovoimatekijät. Aika näyttää.

_ _

Vilja-Tulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin (koulu / dream baby dream)
Siltala 2018
romaani
eKirjana 134 sivua.
Luin BookBeatista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kimmelin koneessa lentoon

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut teinityttöjen voimasadun. Kimmel (Karisto 2014) kertoo pinkkiin pukeutuneesta 16-vuotiaasta, joka pöristää kimmeltävän vaaleanpunaisella lentokoneella 12 ikätoverin luo. Vanhemmat luottavat tytön hoitavan roskaantuvan maailman kuntoon ja muutenkin siipien kantavan:

He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystysi hoitamaan maailmaa peremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.
Tyttö maalasi kynsiään vaaleanpunaisiksi.
Hän sanoi:
– OK, ja puhalsi sormiinsa.

Kimmel on toimeen tarttuva tyttö, aktiivinen subjekti. Lyhyen romaanin aikana Kimmel tapaa erilaisia teinejä tyyppitilanteissa. On ulkonäkökriisiä, rakkaushuolia, roolinvetoa, mutta on joukossa myös vahvaa läsnäoloa ja pärjäämistä. Nuoruus on seikkailu – vaan ei vain huoleton. Identiteetin ja oman paikan haku muiden ja ympäristön osana on mutkikas juttu.

Tarinapätkitty (tyttö)romaani herättää minussa kysymysvyöryn. Ovatko nuoret omillaan turhan varhain? Luottavatko vanhemmat liikaa pärjäilyyn ja sen turvin vetäytyvät omiin ikäkriiseihinsä? Miten paljon joka suunnasta puskee nykynuorille paineita päteä ja poseerata? Riittävätkö älykännyt ja tabletit (kuten Kimmelin kanssa kulkeva Yökirja-laite) keskustelu- ja ohjauskavereiksi? Löytävätkö kaikki oikeita kavereita, voimaannuttavia vertaisia? Jaksaako tarpeeksi moni uskoa riittävänsä sellaisena kuin on ja yltävänsä vaikka mihin? Täällä täti nyt pohtien raapii päätään.

On pinkkiä, jasöpöä; sen takana on rohkeutta ja epävarmuutta.

On pinkkiä ja söpöä, mutta ei vain sitä.

Huotarinen on välkky ja varma kielenkäyttäjä. Valoa,valoa,valoa on voimakas tyttöystävyysromaani, traaginen ja silti toiveikas. Lyhyt, kompakti Kimmel-kokonaisuus on joutuisa lukea, pinnalta kepeä, osin vertauskuvallisuuden vuoksi tarkkuutta vaativa. En suosittele Kimmeliä aloitteleville lukijoille, sen sijaan tarjoaisin sitä suurkuluttajille ja genrekirjoon tottuneille. Lukijan tulee sietää se, että romaani leikkii sadun ja symbolien kanssa realismin tuolla puolen. Välillä se väläyttää kiteytettyjä, konkreettisia havaintoja ihmisestä, tunteista ja elämästä.

Aikanaan Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaanin Pikku prinssi lenteli tähdestä toiseen ja kohtasi erilaisten hahmojen kautta elämänilmiöitä, ratkoi inhimillisyyden saloja ja onnen lähteitä. Kimmel liitelee samoilla asioilla samansuuntaisella otteella mutta nykylikkavinkkelistä. Kirjakko kehuu kirjaa ja Kimmeliä rohkeuden välittäjäksi, ja Sara näkee siinä tyttöjen välisen ystävyyden ylistystä, iästä riippumatta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Teinikirjat

– Mun mielestä teini-ikäiset on niin kuin useimmat aikuiset: he eivät osaa vaatia oikeita asioita eivätkä tiedä, mikä on heille hyväksi. Ja heille on hyväksi se, mikä on hyväksi aikuisillekin: heille pitäisi toistaa joka päivä, että heistä välitetään, että heihin luotetaan.

Kasvukivuista kerrotaan niin nuorille kuin aikusillekin suunnatuissa kirjoissa. On usein häilyvää, mikä on otollisin kohderyhmä. Nuorisokirjallisuus on väliin puotova lajityyppi, se saa liian vähän huomiota ja arvostusta. Sen tulisi olla median erityissuosiossa, sillä kipinöivä kirjallisuus kasvattaa tulevia lukupolvia. Koska nykyisin nuoriso lukee vähän kirjoja ja lukijaryhmät segmentoituvat, sitä ponnekkaammin julkisuudessa pitäisi pitää meteliä innostavista, mahdollisesti monia polvia imaisevista teksteistä.

Alun sitaatti on taksikuskin viisauksia Virginie Despenties’n romaanista Teen spirit(suom. 2005). Siinä kolmikymppinen siipeilevä, omahyväinen, panikoituva punkkari huomaa olevansa yllättäen 13-vuotiaan teinitytön isä. Se jouduttaa kummankin kasvua ja itseymmärrystä. Unelmien täyttymistä se ei ole.

Ei romaani unohtumaton kehityskertomus ole, mutta siinä on hykerryttävää itsetutkiskelua ja luokkapohdintaa, ja se on joutuisasti kerrottu. Teiniys peilautuu keskenkasvuisten keski-ikäisten kipuiluun. Sekä köyhän luuserin että uramenestyneen porvarin elämät vaikuttavat yhtä onnettomilta, eivätkä turhauttavat tai haavoittavat tunteet katso luokkaa – eivätkä ikää. Teinitytönkin pahan iän tempolu on osuvasti näytetty. Tämä lukukokemus voi olla virkistävä ikään katsomatta.

Jos olette neljätoistavuotiaita te tiedätte hyvin mitä tarkoitan. Jos te olette neljäkymmenvuotiaita te tiedätte vielä paremmin. Ihminen on sekaisin peloista ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se.

Tämä siteeraus on peräisin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta valoa valoa valoa (2011), joka on hieno teos, on se sitten suunnattu teineille tai vanhemmille. Rakkaustarina 14-vuotiaiden säteilyvuonna on tuore. Harva romaani keinottelee siten, että se uudistaa kerrontaa. Proosa ja runollisuus tempolilevat sopusoinnussa, niistä säveltyy vetävä, ryöpsähtävien teinitunteiden ehdottomuuden kantaatti.

Kaikkitietävä kertoja on ennen kaikkea kaikkitietoinen. Hän johdattelee, puhuttelee, paljastaa julkeasti valikoiden ja antaa avaimia kuvaamiinsa tapahtumiin ja henkilöihin. Henkilöt ovat rikkonaisia, taustat traagisia. Niistä hetkistä, kun haavat painetaan haavoihin, saadaan elämänuskoa. Huotari luo uskoa myös kirjallisuuteen. Myönnettäköön, ettei kirja ehkä ole jokateinin teos, toivottavasti joka-aikuisen. Lainaan ja jaan pitkälti siinä esitetyn kirjallisuuskäsityksen:

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus