Avainsana-arkisto: Vilja-Tuulia Huotarinen

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Kaikkia kiinnostaa mitä teinit tekee.
Teinit on uusi kolmekymppiset.”

Näin lausutaan Vilja-Tuulia Huotarisen uutuusromaanissa Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018). Ja monenlaista muuta kirjan sivuille mahtuu, sillä runoilijan romaani vilisee ajatustiivistyksiä, runonkaltaisia lauseyhdistelmiä, jotka kiteyttävät ihmisiä, tapaa ajatella, elää elämää. Runsaudensarvi romaaniksi, sanon.

Palaan aloitussitaattiini. Huotarisen kirjoissa usein revitään rajapinnasta kuten teiniydestä, jolloin eletään vereslihalla, tunnetaan voimakeinoin. Valoa valoa valoa kuvaa kasvukipuja ja Kimmel arjen ylittäviä selviytymiskeinoja. Tässä romaanissa toimii Kuusikko (kuusi 15-vuotiasta tyttöä) ja vakoillaan yläkoulun opettainhuoneessa, jossa kolmekymmppisistä keski-ikäisiin venyvä väki ei tunne-elämältään paljoin teineistä erotu. Näkyviksi ja kuuluviksi kaikki kaipaavat. Ja rakkautta.

”Kenties kuka tahansa voi saada onnellisen lapsuuden, mutta onnellisesta aikuisuudesta saattoi kyllä myöhästyä.”

On Huotarin romaanista poimittavissa juoni: minuutti minuutilta seurataan tilannetta, jossa eräänä aamuna Kaukolahden koulun liikuntasaliin lukittautuu yksi vloggaava teinityttö pistoolin kanssa ja lähettää tilanteesta viestin. Se saavuttaa opettajainhuoneen – ja mitä sitten tapahtuukaan. Mutta ei siinä kaikki, sillä romaanin lukuisilla henkilöillä on nykyhetken lisäksi menneisyys, jopa tulevaisuus.

”Kirjoitan näitä runoja, yritän saada asioita paikalleen./
Minun täytyy käyttää kaikki sanat, jotka ovat jäljellä.”

Niin kuin minä heidät näin -kirjan nimi on päävihje. Ei oleelliseksi osoittaudu juoni, ei ehkä tarinakaan vaan kerronta ja tyyli. Aistin vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä.

Kertoja kätkeytyy aluksi, paljastuu vähitellen, ja loppukolmanneksen hän on tietoisesti läsnä eri tasoin. Romaanin alkupuoli pelaa kolmen tekstilajin vuorottelulla: vloggaaja C:n sanomia lainataan, sitten eri fontin keinoin erottuu leskikertoja tulevaisuudesta, ja pääjuoni upottaa mukaansa opettajien toimia ja tajunnanvirtaa. Lisäksi joku (kertoja) näki tai tallensi, mitä opettajainhuoneessa yhtenä aamuna tapahtui, ja välittää sen. Joissain luvuissa on kertojan novelleja, ja paljastan romaanin päättyvän runoihin. Ei ihan helppoa.

20180921_143855.jpg

Oleellisimmat henkilöt haluan luetteloida, ehkä myötäilen siten romaanin tietynlaista tyylittelevyyttä – tosin romaanissa monin väläyksin hahmoja syvennetään:

– C vloggaa paperipussi päässä 100 000 seuraajalle ja pysyy poikkeuksellisesti yleisölle tuntemattomana, mutta koulu tietää 15-vuotiaan tytön harrasteesta.
– Nora on C:n ystävä.
– Rehtori Selena fanittaa Guns N’ Rosesia, harrastaa yhden yön juttuja, mutta mieltä jyskyttää kadonnut ensirakkaus.
– Mii-sijaisopettaja haahuilee ja mieltä painaa ainakin kammottava äiti.
– Kenneth opettaa äidinkieltä ja julkaisee haikurunokirjoja.
– Opettajainhuonetta täyttävät Jonninjoutava, Ewerything will be fine, Painija ja Helvetin Esikartano. (Eli joku näkee opettajat tällaisina karikatyyreina. Se joku on kertoja.)

”Nyt: uusi nyt.”

Romaanista on paljouden joukosta luettavissa myös ajankuvaa ja sukupolvikuilua. Kun opettajat takautuvat nuoruuteensa, soi aina lankapuhelin, ja: ”Opettajat on opetettu hallitsemaan tietoa.” Nykyteinit elävät käden jatkeena kulkevien älylaitteiden oneline-viestintäyhteyksissä eivätkä hae tiedon hallintaa vaan jakamista.

”Roskapostit, valeuutiset, mainokset. He ottavat mitä tahansa vastaan, kielioppivirheineen, ja jakavat sen eteenpäin. Totuus ja valhe vaihtavat omistajaa heidän käsissään nopeammin kuin opettajat ennättävät lukea oppikirjastaan luvun ensimmäisen kappaleen. – -. He kurkistelevat oppitunneilla sisään puhelimien pienistä ikkunoista. He kuvaavat opettajia ja nappaavat heistä talteen tietoja. Minne tahansa he menevät, heidän korvillaan on kuulokkeet. Kuulokkeet tekevät paikoista heidän paikkojaan. He valitsevat mitä ja ketä niissä paikoissa kuunnellaan. Vain pelokkaat aikuiset kuvittelevat, että verkko on suljettu tietokoneen sisään. Joihinkin sivustoihin he eivät kuitenkaan koske. Sellaisiin kuin Facebook. He eivät tahdo jättää henkilökohtaisia jälkiä. Facebookiin liittyy liikaa lähisiteitä. Kuusikko haluaa hukkua verkkoon. He haluavat, että verkko suojaa heitä kuin aluskasvillisuus, rentona ja rehevänä ja ennen kaikkea rajattomana. Heillä ei ole mitään tarvetta ottaa sitä kokonaan haltuun.”

”Hän elää vain paperillani.”

Ei hyvänen aika, ei tästä tule tämän kummempaa. Ja tarkoitan omaa juttuani, sillä olen häkellyksissäni Huotarisen haaroittuvasta romaanista. Kirja täyttyy taiturimaisesta kuvauksesta aina, kun se kääntyy henkilöiden sisälle. Kerronnan ajanhallinta ihastuttaa, monikerroksellisuus hykerryttää, ja tunnelma- ja tyylivaihdokset yllättävät. Välillä olen hermostua hämäryyteen, sitten kirkastun, kun hoksaan vihjeitä, ja suvantoina toistuvat selkeät tarinakohdat helpottavat.

Tämä on tietoista fiktiota, sillä pelataan. Ja huvitun esimerkiksi rehtorin jumittumisesta nuoruutensa rokkiääniraitaan tai siitä, että äidinkielenopettaja-haikurunoilija olisi suosittu julkisuushenkilö (on hän toisaalta m i e s toisin kuin ammattiopiston opettajavaimonsa, jonka runoja ei julkaista). Monesti huvitun siitä huolimatta, että romaani pääosin rakentuu raskaista aiheista, elämän peruskysymyksistä.

Tunnelma muistuttaa Monica Fagerholmin romaaneita, sillä myös Fagerholm on monesti pureutunut teinityttöjen ystävyyteen ja kuorrutettuun elämäntunnerunsauteen, jossa lymyää paljon synkkää – aikuisuuden himmeydestä puhumattakaan. Häkeltyneenä totean, että Huotarisen romaani on elämys, mutta voi olla, ettei se päivien päästä putkahtele mieleeni, sillä ehkä taiteellinen vaikutelma voittaa muut vetovoimatekijät. Aika näyttää.

_ _

Vilja-Tulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin (koulu / dream baby dream)
Siltala 2018
romaani
eKirjana 134 sivua.
Luin BookBeatista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kimmelin koneessa lentoon

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut teinityttöjen voimasadun. Kimmel (Karisto 2014) kertoo pinkkiin pukeutuneesta 16-vuotiaasta, joka pöristää kimmeltävän vaaleanpunaisella lentokoneella 12 ikätoverin luo. Vanhemmat luottavat tytön hoitavan roskaantuvan maailman kuntoon ja muutenkin siipien kantavan:

He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystysi hoitamaan maailmaa peremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.
Tyttö maalasi kynsiään vaaleanpunaisiksi.
Hän sanoi:
– OK, ja puhalsi sormiinsa.

Kimmel on toimeen tarttuva tyttö, aktiivinen subjekti. Lyhyen romaanin aikana Kimmel tapaa erilaisia teinejä tyyppitilanteissa. On ulkonäkökriisiä, rakkaushuolia, roolinvetoa, mutta on joukossa myös vahvaa läsnäoloa ja pärjäämistä. Nuoruus on seikkailu – vaan ei vain huoleton. Identiteetin ja oman paikan haku muiden ja ympäristön osana on mutkikas juttu.

Tarinapätkitty (tyttö)romaani herättää minussa kysymysvyöryn. Ovatko nuoret omillaan turhan varhain? Luottavatko vanhemmat liikaa pärjäilyyn ja sen turvin vetäytyvät omiin ikäkriiseihinsä? Miten paljon joka suunnasta puskee nykynuorille paineita päteä ja poseerata? Riittävätkö älykännyt ja tabletit (kuten Kimmelin kanssa kulkeva Yökirja-laite) keskustelu- ja ohjauskavereiksi? Löytävätkö kaikki oikeita kavereita, voimaannuttavia vertaisia? Jaksaako tarpeeksi moni uskoa riittävänsä sellaisena kuin on ja yltävänsä vaikka mihin? Täällä täti nyt pohtien raapii päätään.

On pinkkiä, jasöpöä; sen takana on rohkeutta ja epävarmuutta.

On pinkkiä ja söpöä, mutta ei vain sitä.

Huotarinen on välkky ja varma kielenkäyttäjä. Valoa,valoa,valoa on voimakas tyttöystävyysromaani, traaginen ja silti toiveikas. Lyhyt, kompakti Kimmel-kokonaisuus on joutuisa lukea, pinnalta kepeä, osin vertauskuvallisuuden vuoksi tarkkuutta vaativa. En suosittele Kimmeliä aloitteleville lukijoille, sen sijaan tarjoaisin sitä suurkuluttajille ja genrekirjoon tottuneille. Lukijan tulee sietää se, että romaani leikkii sadun ja symbolien kanssa realismin tuolla puolen. Välillä se väläyttää kiteytettyjä, konkreettisia havaintoja ihmisestä, tunteista ja elämästä.

Aikanaan Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaanin Pikku prinssi lenteli tähdestä toiseen ja kohtasi erilaisten hahmojen kautta elämänilmiöitä, ratkoi inhimillisyyden saloja ja onnen lähteitä. Kimmel liitelee samoilla asioilla samansuuntaisella otteella mutta nykylikkavinkkelistä. Kirjakko kehuu kirjaa ja Kimmeliä rohkeuden välittäjäksi, ja Sara näkee siinä tyttöjen välisen ystävyyden ylistystä, iästä riippumatta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Teinikirjat

– Mun mielestä teini-ikäiset on niin kuin useimmat aikuiset: he eivät osaa vaatia oikeita asioita eivätkä tiedä, mikä on heille hyväksi. Ja heille on hyväksi se, mikä on hyväksi aikuisillekin: heille pitäisi toistaa joka päivä, että heistä välitetään, että heihin luotetaan.

Kasvukivuista kerrotaan niin nuorille kuin aikusillekin suunnatuissa kirjoissa. On usein häilyvää, mikä on otollisin kohderyhmä. Nuorisokirjallisuus on väliin puotova lajityyppi, se saa liian vähän huomiota ja arvostusta. Sen tulisi olla median erityissuosiossa, sillä kipinöivä kirjallisuus kasvattaa tulevia lukupolvia. Koska nykyisin nuoriso lukee vähän kirjoja ja lukijaryhmät segmentoituvat, sitä ponnekkaammin julkisuudessa pitäisi pitää meteliä innostavista, mahdollisesti monia polvia imaisevista teksteistä.

Alun sitaatti on taksikuskin viisauksia Virginie Despenties’n romaanista Teen spirit(suom. 2005). Siinä kolmikymppinen siipeilevä, omahyväinen, panikoituva punkkari huomaa olevansa yllättäen 13-vuotiaan teinitytön isä. Se jouduttaa kummankin kasvua ja itseymmärrystä. Unelmien täyttymistä se ei ole.

Ei romaani unohtumaton kehityskertomus ole, mutta siinä on hykerryttävää itsetutkiskelua ja luokkapohdintaa, ja se on joutuisasti kerrottu. Teiniys peilautuu keskenkasvuisten keski-ikäisten kipuiluun. Sekä köyhän luuserin että uramenestyneen porvarin elämät vaikuttavat yhtä onnettomilta, eivätkä turhauttavat tai haavoittavat tunteet katso luokkaa – eivätkä ikää. Teinitytönkin pahan iän tempolu on osuvasti näytetty. Tämä lukukokemus voi olla virkistävä ikään katsomatta.

Jos olette neljätoistavuotiaita te tiedätte hyvin mitä tarkoitan. Jos te olette neljäkymmenvuotiaita te tiedätte vielä paremmin. Ihminen on sekaisin peloista ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se.

Tämä siteeraus on peräisin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta valoa valoa valoa (2011), joka on hieno teos, on se sitten suunnattu teineille tai vanhemmille. Rakkaustarina 14-vuotiaiden säteilyvuonna on tuore. Harva romaani keinottelee siten, että se uudistaa kerrontaa. Proosa ja runollisuus tempolilevat sopusoinnussa, niistä säveltyy vetävä, ryöpsähtävien teinitunteiden ehdottomuuden kantaatti.

Kaikkitietävä kertoja on ennen kaikkea kaikkitietoinen. Hän johdattelee, puhuttelee, paljastaa julkeasti valikoiden ja antaa avaimia kuvaamiinsa tapahtumiin ja henkilöihin. Henkilöt ovat rikkonaisia, taustat traagisia. Niistä hetkistä, kun haavat painetaan haavoihin, saadaan elämänuskoa. Huotari luo uskoa myös kirjallisuuteen. Myönnettäköön, ettei kirja ehkä ole jokateinin teos, toivottavasti joka-aikuisen. Lainaan ja jaan pitkälti siinä esitetyn kirjallisuuskäsityksen:

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus