Avainsana-arkisto: Vilja-Tuulia Huotarinen

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kimmelin koneessa lentoon

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut teinityttöjen voimasadun. Kimmel (Karisto 2014) kertoo pinkkiin pukeutuneesta 16-vuotiaasta, joka pöristää kimmeltävän vaaleanpunaisella lentokoneella 12 ikätoverin luo. Vanhemmat luottavat tytön hoitavan roskaantuvan maailman kuntoon ja muutenkin siipien kantavan:

He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystysi hoitamaan maailmaa peremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.
Tyttö maalasi kynsiään vaaleanpunaisiksi.
Hän sanoi:
– OK, ja puhalsi sormiinsa.

Kimmel on toimeen tarttuva tyttö, aktiivinen subjekti. Lyhyen romaanin aikana Kimmel tapaa erilaisia teinejä tyyppitilanteissa. On ulkonäkökriisiä, rakkaushuolia, roolinvetoa, mutta on joukossa myös vahvaa läsnäoloa ja pärjäämistä. Nuoruus on seikkailu – vaan ei vain huoleton. Identiteetin ja oman paikan haku muiden ja ympäristön osana on mutkikas juttu.

Tarinapätkitty (tyttö)romaani herättää minussa kysymysvyöryn. Ovatko nuoret omillaan turhan varhain? Luottavatko vanhemmat liikaa pärjäilyyn ja sen turvin vetäytyvät omiin ikäkriiseihinsä? Miten paljon joka suunnasta puskee nykynuorille paineita päteä ja poseerata? Riittävätkö älykännyt ja tabletit (kuten Kimmelin kanssa kulkeva Yökirja-laite) keskustelu- ja ohjauskavereiksi? Löytävätkö kaikki oikeita kavereita, voimaannuttavia vertaisia? Jaksaako tarpeeksi moni uskoa riittävänsä sellaisena kuin on ja yltävänsä vaikka mihin? Täällä täti nyt pohtien raapii päätään.

On pinkkiä, jasöpöä; sen takana on rohkeutta ja epävarmuutta.

On pinkkiä ja söpöä, mutta ei vain sitä.

Huotarinen on välkky ja varma kielenkäyttäjä. Valoa,valoa,valoa on voimakas tyttöystävyysromaani, traaginen ja silti toiveikas. Lyhyt, kompakti Kimmel-kokonaisuus on joutuisa lukea, pinnalta kepeä, osin vertauskuvallisuuden vuoksi tarkkuutta vaativa. En suosittele Kimmeliä aloitteleville lukijoille, sen sijaan tarjoaisin sitä suurkuluttajille ja genrekirjoon tottuneille. Lukijan tulee sietää se, että romaani leikkii sadun ja symbolien kanssa realismin tuolla puolen. Välillä se väläyttää kiteytettyjä, konkreettisia havaintoja ihmisestä, tunteista ja elämästä.

Aikanaan Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaanin Pikku prinssi lenteli tähdestä toiseen ja kohtasi erilaisten hahmojen kautta elämänilmiöitä, ratkoi inhimillisyyden saloja ja onnen lähteitä. Kimmel liitelee samoilla asioilla samansuuntaisella otteella mutta nykylikkavinkkelistä. Kirjakko kehuu kirjaa ja Kimmeliä rohkeuden välittäjäksi, ja Sara näkee siinä tyttöjen välisen ystävyyden ylistystä, iästä riippumatta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Teinikirjat

– Mun mielestä teini-ikäiset on niin kuin useimmat aikuiset: he eivät osaa vaatia oikeita asioita eivätkä tiedä, mikä on heille hyväksi. Ja heille on hyväksi se, mikä on hyväksi aikuisillekin: heille pitäisi toistaa joka päivä, että heistä välitetään, että heihin luotetaan.

Kasvukivuista kerrotaan niin nuorille kuin aikusillekin suunnatuissa kirjoissa. On usein häilyvää, mikä on otollisin kohderyhmä. Nuorisokirjallisuus on väliin puotova lajityyppi, se saa liian vähän huomiota ja arvostusta. Sen tulisi olla median erityissuosiossa, sillä kipinöivä kirjallisuus kasvattaa tulevia lukupolvia. Koska nykyisin nuoriso lukee vähän kirjoja ja lukijaryhmät segmentoituvat, sitä ponnekkaammin julkisuudessa pitäisi pitää meteliä innostavista, mahdollisesti monia polvia imaisevista teksteistä.

Alun sitaatti on taksikuskin viisauksia Virginie Despenties’n romaanista Teen spirit(suom. 2005). Siinä kolmikymppinen siipeilevä, omahyväinen, panikoituva punkkari huomaa olevansa yllättäen 13-vuotiaan teinitytön isä. Se jouduttaa kummankin kasvua ja itseymmärrystä. Unelmien täyttymistä se ei ole.

Ei romaani unohtumaton kehityskertomus ole, mutta siinä on hykerryttävää itsetutkiskelua ja luokkapohdintaa, ja se on joutuisasti kerrottu. Teiniys peilautuu keskenkasvuisten keski-ikäisten kipuiluun. Sekä köyhän luuserin että uramenestyneen porvarin elämät vaikuttavat yhtä onnettomilta, eivätkä turhauttavat tai haavoittavat tunteet katso luokkaa – eivätkä ikää. Teinitytönkin pahan iän tempolu on osuvasti näytetty. Tämä lukukokemus voi olla virkistävä ikään katsomatta.

Jos olette neljätoistavuotiaita te tiedätte hyvin mitä tarkoitan. Jos te olette neljäkymmenvuotiaita te tiedätte vielä paremmin. Ihminen on sekaisin peloista ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se.

Tämä siteeraus on peräisin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta valoa valoa valoa (2011), joka on hieno teos, on se sitten suunnattu teineille tai vanhemmille. Rakkaustarina 14-vuotiaiden säteilyvuonna on tuore. Harva romaani keinottelee siten, että se uudistaa kerrontaa. Proosa ja runollisuus tempolilevat sopusoinnussa, niistä säveltyy vetävä, ryöpsähtävien teinitunteiden ehdottomuuden kantaatti.

Kaikkitietävä kertoja on ennen kaikkea kaikkitietoinen. Hän johdattelee, puhuttelee, paljastaa julkeasti valikoiden ja antaa avaimia kuvaamiinsa tapahtumiin ja henkilöihin. Henkilöt ovat rikkonaisia, taustat traagisia. Niistä hetkistä, kun haavat painetaan haavoihin, saadaan elämänuskoa. Huotari luo uskoa myös kirjallisuuteen. Myönnettäköön, ettei kirja ehkä ole jokateinin teos, toivottavasti joka-aikuisen. Lainaan ja jaan pitkälti siinä esitetyn kirjallisuuskäsityksen:

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus