Avainsana-arkisto: Kari Hotakainen

”Minunko vuokseni tämä kaikki? Eivätkö ne tiedä kuka olen, en kukaan. Mitä tämä maksaa? Milloin on eräpäivä? Olenko syyllinen? Räpläsinkö radiota toisella kädellä ja aiheutin tämän kaiken? Tavoittelinko pelkääjän paikalla lojuvaa pastillirasiaa? Elinkö niin, että voin nyt mennä? Jäikö jotain sanomatta?”

Rautala, pian ukiksi syntyvä leskimies, loukkaantuu vakavasti liikenneonnettomuudessa. Sen ruttauksen jälkeen hän törmää hyvinvointivaltion törmäyskurssiin. Romaani on tarina elämisen ehdoista ja syntymisestä, monin tavoin. Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala 2013) on myös kertomus kolmesta nyky-Suomen sukupolvesta nejättä odotellessa. Lisäksi se kertoo ihmisen, ympäristön ja valtiontalouden luonnosta – nimenomaan kertoo, sillä kerronta, kieli, lauseiden rytmi ja poljento on oleellista. Hotakaisen vaivaton sähkösanomatyyli kuljettaa elämisen painon kuormaa siten, ettei se tunnu niin raskaalta kuin olisi aihetta.

Välillä lyhyet virkenapsautukset liukuvat runsauteen, osin uudistunutta hotakaiskieltä siis. Kerronta sykkii ihmisten miellejohtumissa. Lukijalle viilletään aukko Rautalan, viimeisillään raskaana olevan tyttären ja päähenkilön raihnaisten vanhempien pään sisään. Erityisen sattuvasti leikataan muistin ja mielen harhailuihin. Myös monien muiden henkilöiden aivoituksiin tunkeudutaan. Jos pontevan proosan mittarina on aforismitiheys, Hotakainen saavuttaa sakean summan. En ehtynyt sataa sivua lukea, kun olin jo poiminut kymmeniä laittamattomia lauselmia, kuten
”Älä kato ittees, kato taivasta.”
”Näytti potilaalta, oli ihminen.”
”Jatkuvasti elossa olevien on joskus vaikea ymmärtää melkein kuoleita.”
”Ajatus katkeaa eri tavalla kuin koiranputki, ei kuulu ääntä.”
”Ihmistä ei voi tuntea. Muuta kuin kädellä.”
”Muisti on magneetti. Se tarttuu teräkseen ja pitää siitä kiinni, mutta niin harva asia tässä maailmassa on terästä.”

Välillä ajatusleijailu on silkkaa verbaali-irroittelua. Kulminaatiokohtaus on televisioitu hallituksen leikkauslistatiedotustilaisuus, jonka aikana ministerit ja kirjan henkilöt ovat toisiinsa yhteydessä kuin ajatuksia virtaavaan napanuoraan kytkettyinä ja jossa paperille pannut leikauskohteet muuttuvat lihaksi.

Kyllä, tämä on myös yhteiskunnallinen romaani. Veroja kiertänyt maalämpöyrittäjä Rautala putoaa tulokuoppaan, sillä sairauskorvaus on suhteessa pimeään työhön. Veronmaksun merkitys hyvinvointipalveluihin käsitellään monelta kantilta. Monia muitakin asioita osoitellaan: hoitotyön alipalkkaus, todelliset hoitokustannukset, omaishoidon tuki, kutsumusammatti ja siinä jaksamisen rajat. Ja on vihreää aatetta ja seksuaalista tasa-arvoa. Hiukan liialliselta tuntuu jo afrikkalaisen, proteesijalkaisen kummipojan ilmestyminen, vaikka sekin käänne lopulta on perusteltu.

Aivan kuin Hotakainen ei saisi hanaa kiinni, vaan kummallisuudet sekä eritasoiset elämänkulun ja ihmiskunnan epäkohdat saisivat ryöpytä pidäkkeettömästi. Loppu on silkkaa karnevaalia, kun puolikuuro, kielitaidoton jatkosodan veteraani kohtaa sierraleonilaisen huumeita diilaavan lapsisotilasveteraanin. Huolestani huolimatta loppuosa kokoaa juonilangat verrattomasti, elämänuskoisesti, yhteen.

Hotakainen taitaa olla vahva ehdokas kolmanteen Finlandia-palkintoon. En viittaa kirjailijan omakohtaiseen kuntoutuskokemukseen tämän kummemmin, iloitsen vain, että se on onnistunut ja kääntynyt reippaasti fiktioksi. Ja kovin lämmittää se tapa, miten vanhojen vanhempien eloa ja oloa ilmaistaan. Moni muukin asia jättää läikehtivän olon. Kiitän kirjasta! Aivan pakko on viskaista vielä yksi lainaus:
”Rautala oli kertonut puhelimessa kaikki viimeaikaiset tapahtumat hitaasti ja seikkaperäisesti ja korostanut, ettei kukaan voi elämän sattumanvaraisuudelle mitään, mutta jokainen voi pienillä ja päättäväisillä valinnoilla vaikuttaa elämänsä suuntaan.”