Avainsana-arkisto: Daniel Cole

Dekkariviikko lähestyy. Sitä puffaten esittelen varaslähtönä uutuusjännärin. Jälleen kerran käännöstrilleriä hehkutetaan maailmanlaajuisena sensaationa. Ei se maailmanjärjestystä muuta, mutta kyllä sitä kelpaa tulevalle dekkariviikolle suositella.

Räsynuken ahmaisen, vaikka trillerin loppupuolella olen eksyä kostokiemuroihin. Kirjailija Daniel Colen sanelema tavoite toteutuu hyvin: maanläheistä eskapismia.

Alunperin Cole väsäsi Räsynukkea (Gummerus 2017) tv-sarjakäsikirjoitukseksi, ja se näkyy lyhyissä kohtauksissa, joustavissa siirtymissä ja tiukassa dialogissa. Aihe on raskas, mutta siihen saadaan ilmaa mehukkaista heitoista, kun erityyppiset henkilöt kohtaavat toisensa ja kohtelevat toisiaan.

Tietysti minua riepoo lukemattomia kertoja kulutetut sarjamurhaajetsinnän asetelmat kuten rötöstelijän johdattelevat viestit sekä omapäinen poliisipäähenkilö ja tämän jännitteinen suhde esimiehiin, viritetty suhde työkaveriin ja kiero suhde mediaan, jota tässä tapauksessa vielä edustaa ex-vaimo. Muutakin perushuttua on, esimerkiksi aloitteleva poliisi, joka intoilee itsensä esille.

Lähtökohta juonenkuljetukselle on yksi ruumis ja kuusi murhaa. Jo siinä näppäröidään jotain omanlaista. Eikä pahuus jää tähän. Suhtaudun varauksella näihin teelmiin, joissa tappaja hamuaa poliisipäähenkilöä, mutta se vinkuroidaan Räsynuksessa aika uuteen asentoon. Päähenkilö Wolf eli rikosylikonstaapeli William Oliver Layton-Fawkes pistää miettimään, onko hän susi lammasten vaatteissa. Hah, vertaus ei ole omani vaan kirjasta kaapattu.

Henkilökemiat kuplivat mukavasti. Taas voisin viitata kuluneisiin aineksiin, mutta räväkkää Emily Baxteria tarvitaan Wolfin vasta- ja tukivoimaksi. Koska kirjassa kieli luistaa, soisin, että asu- ja meikkiyksityiskohdat voisivat karsiutua ja kerronnan kurottua pintaa syvemmälle. Ehkä jatko-osassa käy niin.

Ajanvietteeltä ei tarvitse etsiä erityistä motiivia tai suurta sanomaa. Poimin nyt Räsynukesta kuitenkin tämän:

” – -. Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Tämän trillerin myötä voin pähkäillä ihmisten pahuuden asteita tai koston oikeutusta tai riippuvuuksia, heikkouksia tai persoonavinoutumia, joita peitellään mutta jotka odottavat ulospääsyä. Räsynukessa ne sovitetaan viihdekäyttöön sopiviin annoksiin.

– –