Avainsana-arkisto: Juhani Karila

Lukurauhaa 2020 – älä unohda näitä vuoden 2019 kirjoja

Hyvää lukurauhan päivää! Minkään ei pitäisi estää rauhoittumista lukemiseen myös muina päivinä, mutta minun puolestani voi tälle asialle nimikkopäiviäkin perustaa. Ei tässä muu auta kuin jatkaa antoisaa harrastusta eli lukea kirjoja, myös ihan paperisia, ja jokunen myös ostaa, koska kirja-alan tilastoinnit lähettävät varoitusmerkkejä kirjan ja lukemisen kohtalosta.

Lukurauhapäivän lukemisen lomassa muistuttelen siitä, että uutuuskirjatulvaa kannattaa padota välillä myös ”vanhoilla” kirjoilla. Todellakin outoa: viime vuonna ilmestyneet kirjat vaikuttavat markkinoilla jo menneen talven lumilta. Ja koska ei tänä talvena etelässä juuri ole lunta nähty, kannattaa palata viime vuoden kirjojen muistoihin, jotka eivät ole sulaneet pois. Nyt taisi mielikuva kirmata jäätäväksi, mutta ajatus on pakkasenkirkas: edellisen kauden ja vielä sitä vanhemmat, kiinnostavat kirjat eivät ole kadonneet minnekään. Muistutan tässä jutussa minuun vaikuttaneista vuoden 2019 romaaneista, jotka eivät ole kovin paljon olleet esillä. Järjestys etenee elämänkaarimaisesti.

Malin Kivelä: Sydän

Sydän sykähdyttää kerronnallisesti taitavana kuvauksena pelon ja rakkauden ajasta. Kivelän kuvaus on tarkkaa ja näkemyksellistä. Kertoja synnyttää kolmannen lapsensa, jolla ilmenee sydänvaiva. Kirja ei silti kerro vain siitä vaikka paljon siitä. Kirjassa kertoja on kokonainen harsomaisenakin.

Jani Nieminen: Komero

Miksen ole nähnyt kirjajutuissa montaakaan mainintaa Komerosta? Se on mainio kertomus perheestä, nuoruudesta ja ystävyydestä. Kasvukertomukset eivät ole kirjallisuudessa harvinaisuuksia, mutta harvinaisen vinkeästi Komerossa kertojahenkilö kelaa mennyttä yhdistäen tapahtumiin lepattavia näkyjä. Viihdyin ja liikutuin kirjan parissa.

Cristina Sandu: Vesileikit

Novellistinen, tiivis romaani puhaltaa köyhän maan kuviokellujat maailman tuuliin ja kertoo siten rivien välein ja harkituin sanoin juurtumisesta ja juurettomuudesta, kun alla liikkuu arvaamaton elämän virta.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjä

Sääskenpyytäjä on repaleinen tarina aikuisen naisen ja vanhojen vanhempien suhteesta – eletyn elämän pikakatselmus menneeseen ja nykyisyyden käänteentekeviin tapahtumiin. Kerronnan karheus ja näkökulmavaihtelu lisäävät lyhyen kirjan intensiteettiä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jokin minua viivytti tarttumaan Pienen hauen pyydystykseen, en tajua mikä, sillä lukukokemus taitaa olla viime vuoden romaaneista iloisimmin yllättävä. Riemastun romaanin pohjoisen tunnelman kummasta väreilystä. Taas on kyse perheestä, sukupolvista, yhteisöstä ja rakkaudesta, mutta voi peijooni, mitä muita aineksia Karila saa siihen linjakkaasti mukaan!

Aki Salmela: Eläimen varjo

Vuoteni 2019 alun iloja oli runokokoelma Eläimen varjo, jonka runoissa eläimellisyys inhimillistyy. Pidän runojen ajatelmatiheydestä. Kokoelmassa vaihtelee runomuotoja proosaan, ja käännöstäkin pukkaa. Nämä runot pysyivät pitkään yöpöytäkirjana, jota oli ilo silmäillä iltaisin ja bongata ajatelma yön kylkeen. Sitä paitsi kirjan kansi on vuoden 2019 parhaita.


wp-1581146611564.jpg

Mitä luen nyt lukurauhan päivänä? Ostin syksyllä kirjamessuilta William Shakespearen Sonetit (Gaudeamus 2010 / 1609). Runot on kääntänyt Kirsti Simonsuuri. Tämän kirjan ekstraetu on se, että syvästi sivistynyt Simonsuuri aukaisee joka runon viereen sonetin viittaukset, kuvaston ja kontekstin aikaan ja tapoihin. Lisäksi kirjassa on käännöksen alapuolella alkukielinen sonetti.

Monena iltana minut on tehnyt onnelliseksi tieto, että voin päättää ehtoon ajattomaan lyriikkaan. Olen lukenut sonetin silloin tällöin ennen yöuntani. Siksi sonetteja riittää luettavaksi vielä tässä helmikuussa. Lukurauhani siis jatkuu vielä jonkin aikaa Shakespearella, mutta jatkuu se myös uutuuksin ja jo aiemmin ilmestynein vielä lukemattomin kirjoin. Vielä kirjoja julkaistaan suomeksi. Vielä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Peijooni sentään, että virkisti tämänkertainen kirjallinen kalareissu, Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019). Juhani Karilan romaanin kerrontatapa ja tunnelma hykerryttävät.

Olen lukenut Karilan novelleja, ja niiden vinksahtaneisuus tietyllä tavalla kiinnosti, mutten niihin erityisesti hurahtanut. Romaani sen sijaan vetää heti mukaansa ja yllättää käänteillään.

wp-1579025186390.jpg

Ehkä hämmästyn hieman sitä, että juonella on kirjassa rooli, ei vain kerronnalla. Ja tempaisenpa juonen heti alta pois. Elina ajelee lomaviikolleen kotikyläänsä Lappiin tarkoituksenaan pyydystää suolammen pohjilla uiskenteleva hauki. Se on elämän ja kuoleman kysymys. Jurottavaa naista jäytää, ja sen oivaltaa naapurinukko Pöllö. Kylille hurauttaa Elinan vuoksi Janatuinen, merkittävän hätkähtämätön naispoliisi. Muutama kyläläinen liittyy mukaan selvittämään Elinan tilannetta. Eikä siitä sen enempää, mutta näin Elinaa kuvailee naapuri:

”Ylijaakon nuorellaemännällä oli kakarana aina nenä kiinni kiriassa. Senki pitäs olla jo huutomerkki muille että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihiminen luje niin paljon. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. Se oli niinko säilytysarkku johon lyyään koko ajan lissää tavaraa mutta ko kannen avvaa siellä ei olekkaan mittään.”

Karila leikittää lukijaa, ainakin minua. Romaanin alku johdattelee ihastelemaan eräolosuhteita, sitten naureskelemaan arktiselle hysterialle, aavojen kairojen tapahtumattomuudelle ja vähäväkisyydelle, harvojen asukkien originelliudelle. Aika pian ilmestyy pikkuhuomautuksia, joissa uskomusolennot otetaan arkipäiväisinä ilmestyksinä mukaan tarinaan. On härnäävä hiisi, luonteikkaita karvakasoja lajinimeltään peijooni, on meteli ja muita myyttisiä olentoja. Ja Moukku-Olli. Mutta peijoonista tämän verran:

”Sillä oli leveä hymy karvaisella sammakon naamallaan, ja Janatuinen tunsi sen sormet ja niiden voiman ja aavisti, että väkevät vastustajat eri aikoina olivat mitanneet noita voimia totisissa leikeissä. Hän arveli tietävänsä, miten niissä oli käynyt. Hän katsoi peijoonaa silmiin. Kahteen tunneliin, joiden pohjalla kimmelsi tähtiä ja tähtien takana vihreitä ja purppuraisia galakseja, jotka kietyivät hitaasti akselinsa ympäri. Janatuinen räpytteli ja pakottautui katsomaan peijoonin naamataulua kokonaisuutena. Sekin oli häiritsevän vieras.
Lähde mukaan kaikkeen.
– No helvetti, Janatuinen sanoi. – Mennään sitten.”

Ehkä hieman kirjan loppupuolella merkillisyyksien virta karkaa uomistaan, mutta kokonaisuus loppusivuineen säilyttää hyvän olon ja riemastuksen tunteet, joita romaani on pitkin matkaa tuottanut. Tekstissä riittää spefi-efektien lisäksi kielellistä kivaa, hulvattomia tilanteita ja mainiota dialogia pohjoisen puheen maustein. Mitä kirjasta jää mutta jäljelle? Aika näyttää, mutta nyt Pienen hauen pyydystys tuntuu kirjavuoden 2019 raikastajalta.

P.S. Jo aivan alussa kirjassa mainitaan Moukku-Olli, ja hahmo tarjoaa myöhemmin tarinaan merkittäviä merkillisyyksiä. Nimi iskee minuun pommin lailla – ja ihan omista syistä. Saan kirjaa lukiessani ja googlettelemalla selville, että Moukku-Olli on tunnettu pohjoinen legenda rauhattomasta, siunaamattomaan maahan haudatusta sielusta. Mutta nyt menee kummalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Ja tähän väliin totean, että hämäläis-eteläsuomalaisina ei minulla ja perheelläni ole ollut mitään tietoa pohjoissuomalaisista kummituslegendoista. No, oma tarinani: Kun odotin toista lastani, kerroin 2-vuotiaalle esikoiselleni, että hän saa sisaruksen, mutten tiennyt sukupuolta. Poikani mietti hetken ja sanoi: ”Sen nimi on Olli-Moukku.” Nyt aikuisena Olli (ei, toiseksi nimeksi ei annettu ”Moukku”) on alkanut rampata Sodankylän tienoilla.

– –

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirja viekoon! ja Rishingshadow

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (MirdjaRautatieSudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Novellihaasteen purku

novellihaasteOmppu käynnisti marraskuussa novellihaasteen, jonka päätöspäivä on tänään (katso haaste, koontipostaus ja yhteenlasku). Tarkoitukseni oli lukea huomattavasti enemmän novelleja, mutta uutuusromaanit änkesivät väliin ja runot ruikuttivat osansa aikakapasiteetistani.

Saldoni oli jäädä lukemaan 83, mutta lasken joukkoon tänään lukemani 65 Nopola-juttua. Kaikkiaan lyhyttä proosaa siis nautin 148 kappaletta.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

miehia-ilman-naisiaMurakamilla aloitin haasteen. Ehkä kokoelmassa on epätasaisuutta, mutta sen parhaat novellit vievät outoon atmosfääriin, jossa kuu kuumottaa, korvien muodoilla on merkitystä ja kissat puikahtelevat yllättävistä yhteyksistä. Murakami tavoittaa taitavasti ihmisen vierauden kaltaistensa keskellä. (7)

 

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

omenkrokotiilin-kuolemaNovellihaasteen kirjoista tämä jäi kaikkein vieraammaksi. Outouden itsetarkoituksellisuus vieraannutti minut monesti jutun juonista. Ymmärrän, ettei mikään yhteinäinen tarinallisuus ole näiden novellien tarkoituksena, mutta lukuhetkenäni eivät Karilan jutut tarjonneet minulle maistuvaa teekupposta muutamaa siemaisua enempää. (10)

Robert Walser: Kävelyretki

kavelyretkiGeneveen vein sveitsiläisiä novelleja. Kirjava kokoelma oli välillä uuvuttaa, mutta en sitä aivan kivirekenä perässäni vetänyt lomamatkallani. Se antoi paloja entisistä ajoista, miesten maailmasta, naisnäkemyksestä ja porvarillisista kaupunkikuvista. En tiennyt, mitä odottaa, ja ylitin oman mukavuusalueeni. (41)

 

Michael Cunningham: Villijoutsenet

villijoutsenetCunningham sepittelee satuja uuteen uskoon. Sinne sekaan mahtuu uusia oivalluksia ja vanhaa karstaa. Kokoelma viihdyttää, aikuisten sadut sopivat välipalaksi. Voisin kuvitella, että nämä kävisivät perinteiseen satutarkoitukseen eli ääneen luettaviksi. Kuukausien päästä en niitä kaiholla muistele, muistan vain, että ihan mukavasti aika vieri tarinatuokioissa. (11)

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

hautamaen-jouluJouluhenkisesti kuuntelin yksittäisen rikosnovellin, josta pidin kovasti. Siinä oli rikoskerroksen lisäksi hyvää tahtoa ja kauniita tekoja. Henkilöt hahmottuivat nopein vedoin kiinnostaviksi. Näppärä tarina kaikkiaan. (1)

 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

UraanilamppuKielellisesti hiotut ja aiheiltaan konteksteista pullistelevat novellit eivät ole helpommasta päästä. Sain kuitenkin kunnolla nauttia oivalluksista joskin myös ohilyönneistä. Päällimmäisenä novelleista jää tunnelma, jossa on nyrjähtänyttä melankoliaa. Jutut jäävät kaihertamaan ja putkahtelevat myöhemmin pintaan. (13)

 

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Onko teillä tämmöistä1Rimaa hipoen lasken Nopolan pakisevat jutut novelleihin, ja aivan kuin korkeushypyssä käy, tulos lasketaan, vaikka rima pomppii kannattimillaan juuri ja juuri paikalleen asettuen. Takakansi vakuuttaa, että kirjailija läpäisee lajien repertuaarin, novelli mukaan lukien. Varsinainen postaukseni ilmestyy myöhemmin, mutta sanon tässä, että kirjan juttujen tarkkailijatarinat valaisivat jo muutenkin aurinkoista sunnuntaiaamua. (65)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

Onko myös se huhu totta, että kirjainten mysteeri ei koskaan auennut Einolle?

Totta on, ettei Juhani Karilan kymmenen novellin mysteeri aukea minulle. Sitaatin Einolle eivät kirjaimet selvinneet, mutta kirveelle oli töitä. Minä jopa välillä harhaudun ajattelemaan, että kirveelle on töitä kokoelmassa Omenakrokotiilin kuolema (Siltala 2016).

Karila hallitsee kielen, oi, voisin haalia tekstistä monia hienoja kielellisiä kuvajaisia. Juttu luistaa pidäkkeettömästi joka kertomuksessa. On täysin ennakoimatonta, mitä tekstin seuraava virke tuo tullessaan tai mihin se vie, tai seuraava novelli. Arvostan kerronnassa rikkonaisuutta, arvaamattomuutta ja arvoituksellisuutta. Hämmästyksekseni huomaan, että joku raja silläkin on.

omenkrokotiilin-kuolema


Hermostut niin, että painat kaasua; yhdeksänmetrinen limusiini miltei keulii, ja matkustamossa minä, sulhanen, morsian ja pandat pyörähdämme auton perään mustavalkoiseksi läjäksi.

Paikoitellen innostun sitaatinkaltaisista vahvoista visuaalisista mielikuvista. Hörähdänkin joitain kertoja. Mutta ajatukseni ei pysy tekstissä. En erota vauhdissa maisemaa, kokonaisuutta, vain osia. Ja se on minun vikani, yksin minun.

Nämä novellit eivät kumpua tsehovilaisesta kerrontaperinteestä. Nämä ovat mielikuvituksen silmitöntä silmänpilkettä. Mutta ne vilkuttavat jollekin minun ohitseni.

Jotten karkota Karilalta lukijoita, tähdennän, että hermostukseni ja hämmennykseni voivat johtua lukutilanteesta. Keskittymisvireeni ei ole juuri parasta a-luokkaa, ja uskon tekstien kaipaavan skarppia lukijaa.


Hän päätti alkaa suhtautua maailmaan kuin paksuun fantasiaromaaniin; että kiinnostavinta siinä ovat paikat ja merkilliset olennot.

No niin, suhtaudun nyt niin, että kiinnostavaa löytyy paikoista. Esimerkiksi novellissa ”Kuolematon deluxe” kulku paikasta ja ajasta toiseen etenee nauhana, mutta väläyttää teräväpiirtokuvia ympäristöistä. Innostun myös novellista ”Hän halusi vain lyödä palloja”. Pelihallin tunnelma ja sävytys hönkii salaperäisyyttä, ja jotenkin näen kokonaisuuden ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvana. Myös ”Varastetaan pandat” -jutun villi eteneminen ja kerrontatapa pitävät valppaana.

”Tämä sattu Marttiinin kaverin pojalle” vangitsee keskittymiseni. Siinä on railakas savukoskelaisrytminen jutustelutyyli ja jopa hirtehinen juoniveivi, joka sinkoaa fantasiaan. Todellisuuden rajojen riepottaminen on muutenkin kokoelman novelleja yhdistävä tekijä.


Kerro minulle salaisuutesi.
Ei ole mitään kertomista.

Tänä vuonna tulee 100 vuotta dadan synnystä. Katilan novellit saavat minut sen muistamaan. Etenkin alkupuolen novelleissa vilisee lauseiden löylytystä vailla yhdistäviä siteitä, siis minulle silkkaa dadaa, niminovelli myös. En sinänsä kaipaa proosassa yhtenäistä juonta, mutta huomaan haluavani kaunokirjallisuuteen jotain, joka sitoo tarinaan ja jossa sanotaan jotain minua puhuttelevaa.


En ole kirjallisuuden asiantuntija mutta minun on sanottava, mielestäni teksti osoittaa hillittömyyttä ja…

Omenakrokotiilin kuolema nojaa kielelliseen näppäryyteen ja irtonaiseen sanomisen vimmaan. Joku toinen lukee näitä novelleja varmasti aivan toisin. Hyvä niin!

Minulle kirja sopii Ompun novellihaasteeseen: 10 novellia tästä kertyi. Murakamista on jo saldona seitsemän, haastekasassa siis 17.

novellihaaste

– –

Juhani Karila
Omenakrokotiilin kuolema
Siltala 2016
10 novellia
111 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Mummo mielistyi vekkuliuteen ja HS-kriitikko innostui hurlumheistä.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit