Avainsana-arkisto: Miina Supinen

Kasvukausia – kertomuksia äitiydestä

Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:

”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”

Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.

Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila. 

Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!

Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.

”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin. 

Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.

Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.

Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)

Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Liha tottelee kuriaTämähän on työmatkabussikirjaksi mainio! Luvut ovat lyhyitä, juoni etenee vikkelään ja  kieli jolkottaa notkeasti. Matkailen siis rattoisasti Miina Supisen romaanin Liha tottelee kuria (WSOY 2007) kanssa.

Ylemmän keskiluokan perheessä on ruuvit löysällä. Sisustussuunnittelijaäiti määräilee hermostuneena matriarkkana, kapelimestari-isä haahuilee taidehöpönä, esikoistytär kurittaa kroppaansa seksileikeissä, teinipoika hurahtaa kehonrakennukseen ja nelivuotias kuopus liihottelee onnellisen viattomana. Porukan kohellusta sivuavat tolkullinen kuntosaliyrittäjä, päiväkodin ääliöjohtaja, väliaikainen laitapuolen lastenhoitaja ja julkea sukellusopas.

Ensin alkuun ajattelen, että perheen vuorovaikutushan sujuu rennoissa tunnelmissa ja välit ovat aika mutkattomat. Sitten paljastuu, että vaikutelmaa kannattelevat mamman huolellisesti rakentama kulissi ja manipulointi.

Äidin peittelyprojekti on vinksauttanut kaikki perheenjäsenet, eli teemana on pahojen asioiden maton alle lakaiseminen, villaisella painaminen – mitä ihmeen sanontoja tälle vielä onkaan. Erilaiset hallinnan yritykset peittävät todelliset tunteet. Kokonaisuudesta muodostuu virkeä siten, että kulissien kukistumista seurataan äidin, tyttären ja pojan näkökulmista siihen pisteeseen asti, kun liha ei tottele enää kuria. Käänteen koittaessa esimerkiksi Astra-tytär räjähtää näin:

”Voi vittu kun kukaan ei koskaan ymmärrä mitään!» Astra huusi. Totta kai minä olen tavallinen ja sinä olet tavallinen ja kaikki on ihan tavallista ja vittu nakit ja muussi! Se on kaikki teeskentelyä! Se on niin haurasta. Se on niin kuin perhosen siipi. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?”

Romahtamisessa on show-tunnelmaa. Meheviä tyyppikuvia Sutinen maalailee leveällä pensselillä. Kokonaisuus on viihdyttävä, vaikka päätösosuus hieman lopsahtaakin. Lopun avonaisuudesta kyllä pidän. Hirtehisen hauska välipala!

– – –
Miina Supinen
Liha tottelee kuria
WSOY 2007
romaani
370 sivua.
Luin HS-kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus