Poliisi- ja etsiväsarjat houkuttelevat. Ehkä taustalla on yksinkertaisesti se, että väärät teot paljastuvat vähä vähältä, ihmisessä oleva paha tulee näkyväksi ja kiinni otetuksi. Kotisohvalla toisten synkkyyksiä seuraten voi unohtaa omansa ja heittäytyä asteittain kiristyvään juoneen, elää mukana selvittäen arvoitusta.
Huomaan usein, että minulle ei pelkkä juoni riitä. Liiallinen väkivalta ja verellä mässäily karkottavat, tarvitsen mukaan ihmisen repaleista moninaisuutta. Minut houkuttelevat sarjaseuraajaksi päähenkilöt, joissa on persoonaa. Vera Stanhope ja George Gently ovat tänä keväänä olleet sellaisia.
Kuva. Yleisradio: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/18/george-gentlyn-tutkimukset
Valitettavasti viimeinen osa George Gentlyn tutkimukset -sarjasta (yhteensä kuusi tuotantokautta, 19 osaa, BBC 2007 – 2011) esitettiin juuri YLE1:llä, mutta kuuleman mukaan on uusi kausi tekeillä. Yksi sarjan viehätystekijä on 1960-luvun ajankuva, joka on todella huolellisesti tavoitettu. Puvustus ja lavastus myötäilevät aikaa, puhumattakaan Gentlyn apurin John Bacchusin tukkatyyleistä. Myös sorahtelevan töksähtelevä paikallismurre miellyttää. Värimaailma on ruskeanharmaa ja tunnelma kireä monestakin syystä.
Vakiokaavaan kuuluu pomo-alainen-suhde, ja keskeinen se on Gently-sarjassakin. Korruptiota vastustava rehti Gently on viisas, kokenut kettu, välillä ärähtävä, välillä lempeän empaattinen tyyppi. Leskimiehellä on menneisyys, mutta nykyisyydestä ei hänestä kaikkea meille näytetä. Leimahteleva ja tunteella törmäilevä, nulikkamaisen asenteellinen Bacchus on särmää lisäävä vastapari. Minulle ainakin käy niin, että varsinaisia jännärijuonia oleellisemmaksi käy päähenkilöiden suhde ja hermoilevan Bacchuksen yksityiselämä. Suurin ansio tietysti lankeaa uskottaville näyttelijöille. Minä ainakin sulan Gentlyn (Martin Shaw) altakulmainkatseen alla ja seuraan levottomana Bacchusin (Lee Ingleby) säntäilyä.
George Gently perustuu Alan Hunterin dekkareihin (joita en ole lukenut) ja Vera Stanhope Ann Cleevesin kirjoihin (joita olen jokusen lukenut). Vera Stanhope -sarjaa on aiemminkin YLE1 esittänyt, nyt on menossa neljäs tuotantokausi (ITV 2013), ja viides on tulossa.
Kuva. Yleisradio: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/18/vera-stanhope-tutkii
Vera Stanhopea kulmikkaampaa naishahmoa saa hakea. Aluksi vierastin Vera Stanhope tutkii -sarjan Brenda Blethyn jopa karikatyyrisesti esittämää naamanmutristelijaluomusta, mutta olen tottunut häneen samoin kuin fiktiohahmon alaiset, jotka tavoittelevat pomonsa kanssa jonkinmoista kauhun tasapainoa. Kompleksisen hahmon erikoista lapsuutta väläytellään persoonan perusteluksi.
Työsuhteessa Joe Ashworthin kanssa on tiettyä nyrjähtäneisyyttä. Pomo pompottaa mutta mukana on hermostunutta äidillisyyttä ja pingottunutta mustasukkaisuutta. Nuorehko komistusetsivä (David Leon) on hieman pökkelö roolissaan muttei haittaa. Tunnelma on riippuvainen kiukkuisen Stanhopen tuulenpuuskista. Ja taaskaan en vaivaudu mainitsemaan mitään itse dekkarijuonista; ihan kelpo kuljetusta niissä on, mutta päähenkilö ja sivuhenkilöpoliisit peittoavat ne kiinnostavuudellaan.
Kuva. Yleisradio. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/21/hercule-poirot-elokuvia
Kesän iloksi Hercule Poirot (BBC:n 70 jaksoa vuodesta 1990 lähtien) palaa perjantai-iltojen kotoiluseuraksi 19 tv-elokuvassa. Katsoin ensimmäisen osan, Stylesin tapaus, ja voin vain kumartaa syvään pieteetillä toteutetulle ajankuvalle. David Suchetin luoma Poirot on todella huolellisesti Agatha Christien kirjoista elävöitetty salapoliisi. Roolityön tarinan voi tv-sarjan täydentäjäksi lukea näyttelijän kertomana. Minäkin luin, ja pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on oiva tausta tv-seurannalle; David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva 2015).
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 