Avainsana-arkisto: Erkka Mykkänen

Erkka Mykkänen: Something not good

Elina Warsta koristaa taas kannen tulkiten kirjan ytimiä. Pinkillä sohvalla istuu läppäri sylissään irrallinen hahmo, ja kun katson takakantta, hemmolla on liikuttavasti sydän kämmenellä. Räikeää kellanvihreää tyhjyyttä on ympärillä, yksinäinen palmu huojuu haaveiden havinaa. Pää on silkkaa söherryssotkua täynnä.

Something not good

Pyörittelen käsissäni Erkka Mykkäsen romaania Something not good (WSOY 2018). Takakansiteksti kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Veikolla on kaikki hyvin.” Noin se on, eikä kuitenkaan ole, osin surkuhupaisesti.

Päähenkilö-Veikolla on päällisin puolin asiat vallan mainiosti. Lukio loppuu, seurustelusuhde alkaa, sivarina Veikko loistaa kirjailijahaastattelijana, reppureissu järjestyy, kirjallisuuden opiskelu käynnistyy ja jotkut vanhoista kontakteista kuihtuvat ja uusia tuttavuuksia syntyy. Siis ihan tavallista nuoren miehen epävarman elämän etenemistä. Tämän pintapeilauksen jälkeen tulee havaita säröt.

Hiusmurtumia melko tavallisessa tarinassa ilmenee siellä täällä. Veikon vaelluksessa on hyviä päätöksiä ja pieniä pettymyksiä, reteitä irtiottoja ja kalvavia kolauksia. Isäsuhteessa on todellisia halkeamia, mummon kanssa hyvät aikeet hajoavat ja seurustelusuhdetta kalvaa etäisyys. Äiti on äiti.

Mykkäsen kirja ei tuo erityistä uuttaa aikuistumiskipuiluun, mutta viihdyn oikein hyvin sitä seuratessani. Auts, siis viihdyn, kun nuori mies kärvistelee? Tuon lausuttuani minua jäytää syyllisyys kuten Veikkoa, joka kaiken ok-elämän keskellä tuntee, ettei kaikki ole hyvin, vaikka tavallaan on tai pitäisi olla. Ihan tavallisia hyvänolon ja nolouden tuokioita siihen mahtuu. Tavalliselta tuntuva tarina on sen kokijalle ainutlaatuinen: onnea jokainen elämään toivoo, ja sitten se tuntuu jollain lailla aina pakenevan. Sellainen on ihminen, ainainen haikailija.

Ehkä koen itseni myös tätimäisen heltyneeksi. Ehkä ajattelen, että haluaisin sanoa Veikolle jotain niinkin latteaa kuin ”kyllä se siitä”. Tämähän on mainiota: kirja ei jätä välinpitämättömäksi. Se todennäköisesti resonoi eri lailla eri-ikäisissä lukijoissa, mutta mainiosti se välittää kertojan ajatuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia. Esimerkiksi tässä ollaan joulunvietossa, hetkissä tyttöystävän seitanpaistin syömisen jälkeen:

Yöllä Veikko hakeutui jääkaapille ja teki kinkkuvoileivän. Se oli niin hyvää että itketti. Pihalamppu oli jäänyt päälle. Se valaisi vanhan vaahteran, joka näytti yhtä yksinäiseltä kuin miltä mummosta kai tuntui joka päivä.


Tapanina ajettiin takaisin Helsinkiin. Lämmitys oli niin kovalla, että nukutti. Takapenkillä sai olla lapsi taas.

Kirjan juttu on kerronta ja kielenkäyttö. Tarkka mutta säästeliäs kuvaus ja tiukasti nakuttava virke välittävät napsakasti sisällön. Siitä pidän, ja niin myös siitä, että hymähdyttävät hetket liukuvat kiusallisiin ja naurettavat tilanteet liikuttaviin. Henkilökuvauksesta nautin, sillä säästeliäin sivalluksin tyypit kasvavat sanoja suuremmiksi vaikkeivät välttämättä moniulotteisiksi persooniksi. Kiinnostavin on Veikon olhella Maija, omaehtoinen opiskelija-kirjoittaja-kollega.

*

Maaliskuisella bloggariklubilla Mykkänen kertoi kirjastaan ja kirjoittamisestaan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi se, että hän toivoo, että hänen tekstinsä olisi kuin Miina Supisen ja Petri Tammisen kirjalapsi. Ja toden totta, jotain sellaista olen kerronnassa tunnistavinani: arkea niksauttavaa näkökulmaa ja hiottua sanomisen tapaa.

– –

Erkka Mykkänen
Something not good
WSOY 2018
romaani
kansi Elina Warsta
153 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tässä videossa kirjailija vastailee kysymyksiin.

Tässä  kaksi lukijan kokemusta: Kirjallisia ja Opus eka.

P. S. Veikko on runoilija, joten taiteilijaromaanihaasteeseen tämän kirjan linkitän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (MirdjaRautatieSudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Lyhyestä virsi kaunis. Näin sanotaan. Josko Erkka Mykkäsellekin on niin todistettu. Ainakin hänen esikoiskirjansa noudattaa sitä: Kolme maailmanloppua (WSOY 2015) sisältää 25 lyhyttä juttua, sivuja on yhteensä 86.

Kirjan alaotsikko on Kuvitelmia. Se osuu oikeaan. Novelleilla tai tarinapätkillä on lupa väistää todellisuutta, kääntyä käsittämättömään tai puhkoa olevaiseen jokin lovi. Väläykselliset jutut ovat usein kuin unen todellisuudesta. Henkilöitä ei juuri nimetä, he ilmestyvät jostain sumusta kuhunkin tilanteeseen. En tiedä, mitä on ollut tai mitä on tuleva. En aina sitäkään, mitä on meneillään. Välillä se on riemastuttavaa, välillä hämäryys rasittaa.

Kieli on tiukkaa, silti se taipuu hyvin tarinointiin. Lyhyimmissä pätkissä ei ole kappalejakoja, on vain tilanne- ja ajatusvyöry. Ne yllättävät ja tarjoavat odottamattomia. ”Aivan kamalaa” on huikea sivunmittainen suhdekäänne, ”Meri” on liikuttava allegoria, ja ”Pilvet” tiivistää hämmentävästi ja toiveikkaasti sukupolvien elämänkulkua. Se on lämmittävä päätös koko kirjalle.

”Ja sitten ne kädet” on poikkeuksellisen pitkä ”kuvitelma”. Siinä kiteytyy hienosti kirjan törmäilevä tunnelma ja filosofia, olemisen kolme todellisuutta: päänsisäinen, todellinen maailma ja nykyhetki eli se todellisuus, jossa kokemukset jäsentyvät sanoiksi, ja se on

Vaarallinen maailma, täynnä hienovaraista kusettamista, epämukavien, alastomien ajatusten vaatettamista oman maun mukaan.

Ja Mykkäsen fiktiomaailma on juuri tuon sitaatin kaltaista. Se tökkii häiritsevästi relaismia tai käsitettäviä syy-seuraussuhteita hamuavaa lukijaa.

Huvittavin on trilogia Krista Kososesta. Paperille on painettu yksityinen fantasia, sellainen, joka on tavallisesti salassa muilta, vain mielessä hellitty. Kirjailija kertoi, että alunperin koko kokoelman nimen piti olla näyttelijän niminen, mutta Kosonen ei pitänyt ajatusta hyvänä. Ymmärrän. Ja vaikka Mykkäsen teksteistä ymmärrän vain osan, otan iloisena vastaan tällaisen älyttömyysproosan. Vaihtelua. Ja kirjalla on hieno kansi!
Kolme mailmanloppua

Erkka Mykkänen
Kolme maailmanloppua. Kuvitelmia
WSOY 2015
(pikkunovelleja, siis kuvitelmia)
86 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Kirjamessujen kirjabloggaajabrunssilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus