Tunnelmakirja on sellainen, joka tuntuu ajasta riippumattomalta. Se viivyttää tilanteita ja keskittyy henkilöiden olemuksen ohi sisuksiin. Tunnelmakirjaan uppoaa: silloin tarina sulautuu erottumattomasti omaan lukutilanteeseen.
Tunnelmakirjan lumoon pääsen Pertti Lassilan romaanin Armain aika (Teos 2015) alkupuolella. Ihan koko kirjan mittaan fiilistelyni ei kestä, mutta miellyttävä, meditatiivinen ja haikea kokemus kirja kaikkineen on. Vietän siis muutamia koskettavia kesähetkiä tammisaarelaisella huvilalla kolmen sukupolven kanssa 1950-luvun alun tienoilla.
Vanhanajan kesä väreilee, silloin on merkitystä ikkunasta siilautuvalla valonsäteellä pellavaliinan kulmalla, pienillä lehtipuun oksien liikahduksilla ja kärpäsen sokerikiteeseen tarttumisella. Paljon muuta ulkoista ei tapahdukaan, no, yksi lokki loukkaantuu, posetiivari pistäytyy ja perataan kuha. Merkittävintä on Kerttu-isotädin vierailu, muuten Kaarlo-isoisä, Eila-äiti ja Kimmo-poika viettävät raukeanoloista kesää, jossa on rutiineita ja arkiaskareita.
Romaanissa tapahtuminen on päänsisäistä. Etenkin isoisä ja äiti käyvät läpi muistojen ja kuoleman merkitystä. Aikuisia elämänkokemukset painavat, sillä sota-ajan ja ihmissuhteiden murheet ovat lähellä. Eila on menettänyt rintamalle kaksi miestä, isoisä on jäänyt leskeksi ja sitä ennen osattomaksi avio-onnesta. Sodasta selviämistä romaani purkaa eleettömän koskettavasti.
Kerttu-täti tuo romaaniin itsellisen naisen selviytymisen näkymän, Kaarlo-vaari puolestaan vanhenevan miehen katseen menneeseen elämään. Jokaisella henkilöllä on oma tonttinsa romaanin teemoissa. Kaikki aikuiset ovat päätyneet yksinäisen elämäntapansa hyväksymiseen eri tavoin. Kimmon rooli on esittää elämän jatkumista ja lapsen kykyä elää hetkessä, löytää mielekkyyttä tarkoituksettomasta puuhastelusta ja tavallisten asioiden tarkkailusta. Mutta lapsikin kohtaa omalla tavallaan luopumisen ja elämän rajallisuuden.
Muistoja käsitellään kesäpäivän valossa, mikä lieventää menneisyyden ahdistavuutta. Vakavuus ja melankolisuus sävyttävät kerrontaa, joka ei kaihda tietynlaista arjen ylevyyttä. Kiteytyksiä elämästä ja sen vääjäämättömästä lopusta romaani tarjoaa runsaasti. Esimerkit poimin romaanin aikuisilta, Eilalta, Kaarlolta ja Kertulta.
Mitä muistot ovat, ei niistä ole juuri mihinkään, ja silti ne tahtoo pitää tallessa. Muisto on ryppyinen paperi, johon tavara oli kääritty, mutta tavara on hävinnyt kuin lapsena saatu syntymäpäivälahja. Sitä ei ole olemassa.
Vuodet tulevat ja jäävät taakse, jokainen vuorollaan, ja vaikka ne ovat vajonneet menneisyyden pohjaan, mistä ei voi mitään talteen poimia. Ei kannata taakse pimeään tuijotella, vaan yrittää nähdä edes se vähä, mikä edessä näkyy.
– Ei ihminen ole vain sitä, minkä muistaa. En minä voi olla pelkkä sattumuksien säiliö, koska ei oikea ihminen voi sellainen olla. Yhtä paljon olen sitä, minkä olen unohtanut, kuin sitä, minkä muistan. Tuntuu todellisemmalta niin. Siitä unohdetusta ei voi puhua, koska sitä ei voi tietää. Se, mistä ei voi puhua, se on silti minun elämääni, eikä toista sellaista ole. Se on kertomus, joka on kesken ja kertoo minusta, mutta sitä ei voi lukea. Kun minä kuolen, se tulee valmiiksi mutta häviää. Se on kuin silmänkääntämistä. Jäljelle jää tavallisia asioita, samoja kuin kenestä tahansa ihmisestä, Kerttu sanoi.
Sanottava tiivistyy usein vangitseviin verbaalikuviin ja aforistisiin ajatuslaajentumiin. Pääosin kerronta on ulkopuolisen tarkkailijan syväluotausta henkilöihin, varkain se karkaa muutamaan dialogiin ja minäkerrontaan. Tällaiset rytmin vaihdokset herättävät uhkaavasta unettavuudesta. Kirjallisuustietoisessa kerronnassa on jotain sillanpääläistä, hippusellinen tovejanssonmaista kesäkirjailua (vaikkakin vailla ristiriitoja ja ilkikurisuutta) ja toivonvireenä lauriviitamainen ”kesä jatkuu, kesä”.
Armain aika luo seesteisen olon, luottamuksen hyväksyä menetykset, elämän epämääräinen kesto ja muistamisen suhteellisuus. Täyshurhaduksesta minut karkottaa romaanin paikoittainen paperisuus. Etenkin Eilan ja Kerttu-tädin reflektoiva muistelu on suuhun sulamattoman kirjallista. Siltikin: Armain ajasta jää nostalgiatunnelma, jossa haluan viipyä ja jonka haluan muistaa.
– – –
Pertti Lassila
Armain aika
Teos 2015
romaani
147 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Lumiomenaakin viehättää kaihoisa tunnelma, ja hän tunnistaa samuutta Bargumiin ja Carpelaniin. Lukutoukka nauttii kielestä ja kesätunnelmasta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 