Uskon, että minulta jää japanilaisissa kirjoissa jotain tajuamatta, kulttuurisesti aukeamatta. Sallittakoon nyt yleistykset. Koen japanilaiskirjoissa outoutta: henkilöt etäisyyttä pitäviä, kulttuuriset viittaukset vieraita ja ilmaisun selkeys verhoaa salattua – ainakin jotain tuollaista. Murakamin kirjoissa on yleensä ilmeisiä spefi-merkillisyyksiä, mutta muissa japanilaisissa romaaneissa ymmällään oloni korostuu. (Kuuleman mukaan japanilaiset eivät pidä Murakamin kirjoja aidon japanilaisina.)
Johdattelukappaleeni liittyy Hiromi Kawakamin romaaniin Sensein salkku (S&S 2018). Huomaan romaanin alkupuolella hapuilevani. En tiedä, mistä on kysymys, kun nelikymppinen kertojanainen hengailee baareissa vanhan opettajan kanssa. Mutta sitten terhennyn: epäsuhtainen pari lähtee sieniretkelle baarinpitäjän ja tämän serkun kanssa. Tunnelma, hidastetuin liikkein etenevä toiminta ja henkilöiden arvoituksellisuus houkuttelevat minut todenteolla matkaan mukaan. Mitä tästä tulee?
Kertoja-Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa kolmisenkymmentä vuotta, mikä vaikuttaa ääneen lausumattomalta esteeltä. Silti satunnainen kapakkakaveruus alkaa kertojalle merkitä enemmän kuin pelkkää saken ryystämistä yhdessä. Sensein salkku on epätavanomainen rakkausromaani. Se on romaani siitä, miten rakkautta vältellään. Ja se on kirja, jossa aaltoileva lähentyminen ja loitontuminen pitävät tarinaa ja sanottavaa liikkeessä.
Uneen vajotessani lokkien kirkuna kantautui vaimeana korviini. Ette saa nukkua, yritin sanoa, mutta en enää onnistunut. Minua vedettiin syvälle uneen siinä Sensein kainalossa levätessäni. Luovuin toivosta. Minua vedettiin omaan uneeni, kauas Sensein unesta. Muutama lokki kirkui aamun valossa.
Juuri tämäntapaisia tekstihelmiä romaanissa on. Pienin keinoin välittyy tilanne ja kertojan tunnetila. Tuossakin sitaatissa pinnan alla on se, miten kertoja kokee heti lähennyttään etääntymisen pelkoa. Kertojan kehittymistä sellaiseksi kuin hän on kuvaa pelkistetyimmin hänen itselleen toistama voimamantra: ”Toivominen ehdottomasti kielletty, toivominen ehdottomasti kielletty.”
Kiinnyn kirjaan hivuttaen. Annan sille luvan edetä omatahtisesti, välillä yksityiskohtia kirjaten, välillä harppoen kuukausia fokusoiden varovaiseen suhteen kehittymiseen. Teen epäsuhtaisen parin kanssa pistäytymisen kirsikankukkajuhlassa, teen pieniä matkoja, napostelen tofua, siemailen sakea, notkun baaritiskillä, ratkon haikuja – ja tunnustelen tunnelmia.
Teksti on hienovireistä olematta koristeellista, mikä miellyttää minua. Usein teen tulkintoja rivien väleistä, ja ymmärrän kuvattuja asioita siten, että ne ovat sanojaan suurempia. Sellaisia ovat mielestäni Sensein tarinat entisestä vaimostaan, esimerkiksi huikean unenomainen taikatempputilanne. Ja sellainen on kirjan konkreettinen Sensein salkku. Salkku avataan kirjan lopussa. Se sisältö on viedä jalat altani: yksinkertaista ja yhtä moniulotteista kuin koko elämä.
Japanilaisissa kirjoissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten niissä usein kuvataan vieraantumista. Myös perheenjäsenet ovat toisilleen etäisiä. Niin tässäkin romaanissa. Siihenkin liittyviä sävyjä kertoja avaa kummallisella tavalla yhtäaikaisesti peitellen ja suoraan, samalla voimakkaan kuvallisesti. Uusi vuosi perheen kanssa saa kertojan tällaisiin mietteisiin:
Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin jos olisi tilannut useita pituudeltaan sopivia vaatteita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia. Sen tapainen tunne vaivasi minua.
Kun olen lukenut romaanin viimeisen rivin, käännän tyhjän sivun. Niin luulen. Ei. Sivuille on piirretty valkoinen lehti, seuraavalle musta lehti. Romaani ei räjäytä tajuntaani, vaan tarina, kertoja ja Sensei jäävät kummalla tavalla mieleeni kieppumaan – niin kuin pitkäkestoinen hidastuskuva syksyllä puusta putoavista lehdistä. Ja kuva palaa usein ja pitkään mieleeni lukemisen jälkeen. Kaunista, haikeaa, pakotonta.
– –
Hiromi Kawakami
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porrasmaa
S&S 2018
romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Myös Älä ota sitä niin vakavasti on lukenut kiehtovan Sensein salkun.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 