Avainsana-arkisto: Ossi Nyman

Ossi Nyman: Patriarkaatti

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys herätti keskustelua suhtautumisesta työttömyyteen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia juttuja viriää Nymanin uutuudesta, romaanista Patriarkaatti (Teos 2019).

Takakansi johdattelee tutkailemaan kirjasta naisvihamielistä yhteiskuntaa, jossa ei viihdy kukaan, ja tiivistää kirjan olevan tarina tarinasta. Kun yritän muodostaa omaa käsitystäni kirjasta, hämmennyn. Patriarkaatti ei päästä minua helpolla.

20190827_145719_resize_10.jpg


Romaani jakautuu kolmeen osaan: vuosiin 2005, 2007 ja 2017. Minäkertoja kytkee aina kuolemaan liittyvällä julkisuustapahtumalla itsensä aikaan. Niitä ovat Dianan ja Pavarottin kuolemat ja Koiviston hautajaiset. Porno, väkivalta ja sarjamurhat pyörivät kertojan mielessä, samoin kuuluisien leffojen (mm. Vertigo ja ET) tulkinnat. Ja sitten hän kuvaa toimintaansa. En vain voi tietää, mikä on kertojalle totta vai kuviteltua – vai sekä-että.

Patriarkaatti alkaa patriarkaatin perusympäristöstä, armeijasta, mutta sehän ei ole enää yksin miehinen vapaaehtoisten naisten vuoksi. Silti pääviihdyke kasarmilla on nonstop-pornoesitykset. Vai onko? Mihin tässä kirjassa voi uskoa? Kertojan jumalauskoinen äiti kiteyttää:

”Jumala oli kuin kirjailija, äiti sanoi. Eikä kirjailija luo henkilöhahmoja ja sitten varmista ettei heille tapahdu mitään pahaa, vaan päinvastoin saattaa heidät kiusaukseen ja pahan äärelle.”

Patriarkaatissa kertoja eli kirjan päähenkilö on kiusauksen ja pahan äärellä, ja vaikutteet siihen tulevat jo lapsena ympärillä olevasta kuten kotioloista, pornosta, mediatarinoista. Nyman poistaa viihteellisyyden ja tuo tilalle tarinallisuuden, joka ei viihdytä vaan usein kuvottaa. Ja se on ihan oikein, että väkivalta kuvataan kuvottavasti, sillä sellaistahan se on eikä viihdettä.


Palaan alkuun. Kertoja pääsee armeijasta. Hän on Mauri, armeijassa lempinimeltään Mauritania, ja sen huolimattomasti kuulevat tulkitsevat: Mauri-Tanja. Kyllä vain, nimellä on merkitystä, ja kirjassa(kin) on merkitystä, kumpana maailmaa kuvittelee, Maurina vai Tanjana.

Kertojan tila on mutkikas ja ahdistava, ympäristölle vaarallinen. Hän selittää toimiaan ja olotilojaan, tällaistakin:

”Ymmärsin, ettei turvaa tuovien asioiden tarvinnut olla hyviä tai onnellisia asioita, vaan riitti, että ne olivat lapsuudesta tuttuja. Monesti makasin yöllä sängyssä ja ajattelin kuinka kaltoin elämä oli minua kohdellut ja kuinka en koskaan tulisi onnelliseksi, ja siitäkin tuli minulle turvallinen ja hyvä olo.”

Kertoja antaa itsestään umpimielisen sivustakatsojan kuvan. Hän on yksinäinen vieraantuja, joka kätkee muilta sisäisen elämänsä mutta päästää sen tekstissään irti. Hän tuo mieleen toisaalta myös näennäisen rationaalisen ja hyväkäytöksisen psykopaatin, samanlaisen kuin Netflixin Mindhunters-sarjan sarjamurhaajan, jota FBI-etsivä haastattelee ensimmäisissä jaksoissa. Tai sitten hänessä on jotain American Psychoa tai…


Patriarkaatin kerronta on viileää, tarkkaa ja selkeää, vaikkei tarkoitusperä aina selviä. Tekstikappaleet ovat pitkiä ja sisältö seikkaperäistä. Tunnelma on jännitteinen, häiriintynyt ja häiritsevä. Sen pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, ja silloin tuntuu samalta kuin Maurin väkivallan uhrista:

”Hänen kasvoilleen levisi sivistykseen ja järjestykseen uskovan ihmisen loukkaantunut ja epäuskoinen ilme – -.”

Miksi kaikki tämä? Nymanin kirja ajatteluttaa eikä jätä kylmäksi. Ainakin hetken hävettää ajatella kaikkia katselemiani ja lukemiani murha- ja väkivaltaviihdykkeitä, joissa uhri on usein nainen ja rikos seksuaalinen.

– –

 
Ossi Nyman
Patrirkaatti
Teos 2019
romaani
200 sivua.
Ostin kirjan,
Ja sain sen myös kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) koostuu kolmesta osasta. Kirjailija selitti kirjamessuilla sen johtuvan siitä, että hän pitää kirjojen aluista. Täytyy myöntää, että kolme alkua tässä romaanissa on kuin otteluvoitto 3 – 0. Lisäksi jokaisen osan loppu tekee hattutempun. Luin vuoden 2017 kirjan.

Kirjasta

Minäkertojan tapaan ensin Turussa Brucen konsertissa, sitten hän osallistuu Tampereella työttömien uravalmennuskurssille, ja loppuosassa hän kahta vuotta myöhemmin on kirjoittajakoulutuksessa Helsingissä. Kertoja jäljittelee todellisuutta siten, että tapahtumat tallentuvat pikkutarkasti, joskin tapahtumissa leimallista on tapahtumattomuus. Korostan kertojan valtaa valita kerrottavansa, sillä hän kertoo lähinnä niistä tilanteista, kun hän on ihmisten ilmoilla. Muu jää arvoitukseksi.

Maailma rakentuu kielestä. Toisaalta kertoja selvästi haikailee hetkiä, joille ei ole sanoja. Hän myös tuskailee, ettei ihmisten kanssa löydä oikeita sanoja, vaikka mielessään hän kuvittelee keskusteluja ja nokkelia repliikkejä. Hän toistaa myös usein äänensä voimattomuutta. Tämän vastakohtana tekstissä on selkeästi voimakas, oma ääni. Ilmeettömän tyylin takana piilevä salahauskuus lisää tehoa.

Nautin kirjan paradokseista. Röyhkeyden kertoja on elintavoiltaan kunnollinen ja käytökseltään nöyrä, mutta hän on arvovalinnut työttömyyden tien. Monin kohdin kertoja tuntee alakuloa, mutta heti sen perään jokin aistimus tuo hyvän olon. Kertoja välttelee asemaa tai työtä, mutta hän on tavoitteellinen kirjailijapyrkimyksissään. Hän häpeää olotilaansa ja silti tuntee hetkittäistä paremmuutta. Hän kokee ulkopuolisuutta mutta pyrkii kirjallisuuden sisäpiiriin. Hän on yhteiskuntaan sitoutumaton yksinäinen mutta naisystäväänsä hiljaisenvarma sitoutuja.

Kertoja antaa ymmärtää olevansa Ossi Nyman. Lukijan tuupertumisen pikkupiirteiseen todellisuusjäljittelyyn kertoja ehkäisee  tietoisin fiktiosivalluksin – varoittamatta luenkin kesken kaiken novellinpätkää kertojan ilmeisestä alter egosta tai puolitutusta kurssikaverista. Kronologian kyljessä kertoja vie ajatuksensa kirjan syntymisprosessiin tai nuoruuden muutosvaiheeseen tai vanhempien kotiin. Kerronnan tietoisuus itsestään on yhtä tarkkaa kuin kertojan tietoisuus itsestään.

röyhkeys.jpg

Teksti muistuttaa kertojan mutustelemia proteiinipatukoita: päällisin puolin väritön rakenne, tiiviinpuristeinen muoto – kokonaisvaikutus energisoivaa ravintoa. Se voimistaa. Se vie sanat suustani. Se selittää itsensä.

En nähnyt tekstissä mitään merkityksiä tai tyyliä ja ajattelin kirjoittaneeni vain totuuden ja kaiken tarkoittavan vain sitä mitä se oli. Olin muuttanut mahdollisimman tarkasti sanoiksi sen mitä olin nähnyt ja ajatellut, kun olin ollut Brucen konsertissa Turussa ja työkkärin kurssilla Tampereella. – – siinä oli jotakin kiinnostavaa kuinka työtä vieroksuva päähenkilö fanitti Brucea, joka lauluissaan romantisoi työläiselämää.

Tunnelman arkisuus liukuu jopa surrealismiin. Ja senkin kertoja selittää kirjan loppupuolella: ranskankielinen surrealismi-sana tarkoittaa äärimmäistä realismia. Totinen kirjallisuustorvensoittaja näyttää yksityiskohtien absurdiuden, hauskuttaa jopa. Niin välittyvät otannat yksilön päänsisäisestä. Lisäksi hän tölväisee minua ja kaikkia muitakin, jotka tekevät johtopäätöksiä työttömyydestä yleistäen.

Ulkokirjallista

Röyhkeintä kokonaiskokemuksessani on kirjan hinta: 38,95 euroa. Ostopäätökseni oli silti tietoinen valinta. Halusin ensinnäkin tukea lähikirjakaupan liikevaihtoa. Toisekseen tahdoin kantaa korteni kekoon tuilla eläneen kirjailijan elintason turvaamiseksi, koska Nymanin julkiset tunnustukset työn välttelystä ovat aiheuttaneet keskusteluvyöryn, jonka seurauksena virkaatekevät ovat uhkailleet tukien lakkauttamisella.

Nyman on tehnyt TE-tukia käyttäen kirjan. Mihin mittakaavaan asetan Nymanin ratkaisun? Luen lehdistä juttuja rikollisista kuntapäättäjistä ja sukulaisiaan suosineista virkamiehistä. Luen myös artikkelia eläkeläisvuorineuvoksista veropakolaisina. Jos yksi verovehkeillyt neuvos olisi maksanut edes kuukauden eläkkeestään veroa, monen nymanin vuoden tuet olisivat sillä kuitattu.

Vuoden 2017 kirja

Ylen Kirjojen Suomi -hanke on haastanut kirjabloggaajat etsimään vuoden 2017 kirjaksi sopivaa teosta.  Kriteeri on muotoiltu seuraavasti: Mihin vuonna 2017 ilmestyneeseen kotimaiseen kirjaan kiteytyy Suomi? Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt?

Valintani vuoden 2017 kirjaksi on Ossi Nymanin Röyhkeys. Romaanin kerronta ja kieli ilmentävät tarkasti kertojan ajatus- ja kokemusmaailmaa, joka ankkuroituu nyky-Suomeen. Kertoja puhuu vain omasta puolestaan. Hän ei ole agitoimassa muita vapaaehtoiseen työttömyyteen, vaan se on omavaltaista valmistautumisaikaa kirjailijaksi. Voihan tämän lukea niinkin, että valtakunnassa on kaikki hyvin, kun kuka vain lähtökohdista tai koulutuksesta riippumatta voi toteuttaa itseään. Lahjakkuus ja sitkeys ratkaisevat. Romaani kuvaa myös yksilöllisyyttä, jota nykyisin kumarretaan: romaanin fokus pysyy kertojassa itsessään, hänen toimissaan ja ratkaisuissaan. Välillisesti luen siitä ajanhenkeä, jossa kaiken toiminnan pitää olla asiakaslähtöistä, yksilöllisten polkujen ja itsemääräämisoikeuden pyhittämää.

Röyhkeys on vuoden 2017 kirja myös siksi, että se haastaa arvojamme. Työ on perustavanlaatuinen suomalainen arvo, vaikka työ ja sen merkitys ovat selvästi muuttumassa. Yhä on yleistä, että työtön kokee itsensä arvottomaksi. Jos työtön hakee aktiivisesti työtä, hän saa ainakin muiden silmissä jonkinlaisen arvon, silti lähenee luuseriuden leima. Mikä arvo on sitten ihmisellä, jolle eivät systeemin tarjoamat työt kelpaa? Romaani kertoo myös yhteiskuntamme keinoista rukata työttömyystilastoja uravalmennuksin ja kurssein, jotka pahimmassa tapauksessa työllistävät vain ulkoistettujen kurssinjärjestäjien kilpailuttajia ja kurssien vetäjiä.

Röyhkeys ei ehkä ole vuoden 2017 absoluuttisesti paras kirja, mutta se on ehdottomasti vuoden 2017 kirja.

Röyhkeys ja minä

Ossi Nyman
Röyhkeys
Teos 2017
romaani
189 sivua.
Ostin kirjan.

Muissa blogeissa esimerkiksi Kulttuuri kukoistaaOmppuOpus eka ja Suketus.

Jälkihuomautus 29.4.2018: Liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni, sillä kirjailijuus on yksi pääteemoista.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani