”Sanoin, että molempia romaaneitani, varsinkin ensimmäistä, saattoi pitää autofiktiona. Nainen sanoi: ”Se on nyt muodissa.” Minä sanoin: ”Eihän tässä muuta uskallakaan enää kirjoittaa, kun heti syytetään kulttuurisesta omimisesta.” Se nauratti naista.”
Näin Ossi Nymanin uutuusteoksen Häpeärauha (Teos 2022) minäkertoja viittaa romaaneihin Röyhkeys ja Patriarkaatti. Samalla sitaatista irtoaa viitteitä tyylistä: se on toteavaa ja raportoivaa, mutta silti se jättää arvailujen varaa piilomerkityksistä ja hirtehisyydestä.
Häpeärauhan kertoja kirjoittaa kirjassa ensin edellistä romaania, sitten juuri tätä kirjaa ja elää elämänvaihetta, jossa avioliitto hajoaa ja kertoja muuttaa harkintavaiheen jälkeen uuden suhteen, Hannan omakotitaloon. Niin alkaa uusperhearki, jossa Hannan ja hänen tyttärensä suhde on vahvempi kuin suhde kertojaan. Tilanne ei muutu yhteisen lapsen synnyttyä. Kuin symbolina kaikesta: talosta alkaa löytyä vikoja ja sisäilmaa pilaavia piirteitä sieltä täältä.
•
Leimallista on, että kerronta tallentaa olemisia, menemisiä ja tulemisia, mutta vielä sitä enemmän, mitä kertoja miettii. Moni, moni virke alkaa: ajattelin. Esimerkiksi: ”Ajattelin, että kirjallisuus on kaikista taiteenaloista narsistisin.”
Mietin, meneekö autofiktio nymanilaisittain narsismin piikkiin. Miksi minun pitäisi kiinnostua kertojan arkitoimista ja ajatuksista? Kiinnostun ristiriitaisuuksista: toisaalta kirjan kertoja on pyrkinyt tulla näkyväksi ja nähdyksi (siksi provokatiivisaineksisia kirjoja), toisaalta hän ideoi täydellistä maailmaa, jossa ”romaanin kannessa lukisi vain romaanin ja kustantamon nimi, eikä kirjailijan nimeä tai sukupuolta koskaan mainittaisi julkisesti”.
Saara Turunen mainitaan kirjassa, ja voihan tässä peilailla autofiktio-otetta sinne suuntaan. Kertoja lukee Antti Hyryä ja pyrkii pääsemään kuuntelemaan Petri Tammista (herkullinen tilanne kirjassa). Niiltä suunnilta lienevät hiotun, lakonisen tyylin tavoitteet peräisin.
•
Yksi romaanin teema on sukupuoli. Kertoja liittyy feministiseen puolueeseen ja on ehdolla vaaleissa. Kotona vaikuttavat kaksi pientä tyttöä ja nainen, joka omistaa talon ja tuo talouteen tulot. Koti-isä-kertoja ei täytä mielensä miehen mittapuita mutta toisaalta ei niitä välitä täyttääkään. Se kertojaa vaivaa, täyttääkö hän naisensa kriteerit.
Joten suhde kriiseilee. Jäytämisen erottaa tekstin rivien välistä, ja kerrottuun tunnolliselta vaikuttava raportoija valikoi tarkasti, mitä ja miten kertoo. Kommunikointi- ja ymmärrysmuuriin tägätään jo alusta alkaen: ”Hannan lauseet ovat faktoja, minun lauseeni tuntemuksia ja pieniä havaintoja.”
Voin lukiessani pohtia rakkautta, sen epätasapainoa, kohtaamiskohtia ja kohtaamattomuutta. Eleettömästi kertoja kuvaa sekä pieniä sattumuksia että yleensä isoina pidettyjä asioita: niiden painoa ei eroteta. Niin kuvataan halu ja haluttomuus ja toisaalta sitoutuminen käytännön syineen.
Mutta mikä ihmeen häpeärauha? Kyllä kertoja sen kirjassaan avaa. Ja on hetkiä, joina kertojan nainen uskoo, että miehetkin voivat olla ihmisiä.
•
On vaikea eritellä, mikä Nymanin kerronnassa kiehtoo. Pidänkin tauon lukemisen ja siitä kirjoittamisen välillä, jotta erotan, mitä tekstistä jää minulle jäljelle. No, koko ajan enemmän pinnanalaista.
Kyllä kerronnassa piilee se jokin: havaintojen verbalisoinnin pintatarkkuus ja alateksti. Joissain kohdin silti ihmettelen, miksi mikäkin kulkureitti minulle selostetaan, myös muita vastaavia tapahtumattomuuden havaintoja. Esimerkiksi puvun, soittimen ja kuulokkeiden valinta hintoineen jahkailuttaa kertojaa apurahapotin jälkeen. No mutta: tekstissä kumisee kertojan köyhä työläisperhetausta ja aikuisiän köyhyysrajan alapuolella kitkuttelu. Röyhkeydestä tuttu yhteiskunnallisuus tuntuu kireänä, myös kertojan parisuhteessa.
Mietin sitäkin, narutetaanko minua nyt ei-provosoivalla lempeydellä. Ei, minuun vetoaa kertojan kiintymys omaan lapseen, kaikkinainen lämpö ja huolenpito – niin rakkaudellista. Pakko käyttää siitä tätä sanaa: ihanaa. (Samaa sanaa kertoja huomaa yllättyneenä välillä käyttävänsä; siitäkin voisi lukea alatekstiä.) Enkä ala vatvomaan, vaikuttaako ihanuusbonuksiini se, että lapsenhoitositoutumisesta kirjoittaa mies, isä.
Ehkei Nymanin (autofiktio)proosa niinkään tee yksityisestä yleistä vaan ymmärrettävää – muttei yksiselitteisesti. Kirjan viimeiset sivut säväyttävät yleisenä. Kukapa ei toivo itselleen tai lapselleen kokemusta tulla nähdyksi, kuulluksi, parhaimmassa tapauksessa ymmärretyksi mutta ainakin hetkiä, joissa saa kokea myötätuntoa.
•
Ossi Nyman: Häpeärauha, Teos 2022, 351 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 