Avainsana-arkisto: Tiina Laitila Kälvemark

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

”Nykyhetki ampuu nuolen kohti menneisyyttä ja puhkaisee siihen reiän, muuttaa kuvan.”

Noin hienosti kuvaa Tiina Laitila Kälvemark muistamista romaanissaan H2O (WSOY 2020). Muistojen vaihtelu muistelijan mukaan on yksi kirjan teemoista, samoin se, että muistoilla on tapana muuttua, ja on muistoja, joita mieli peittää.

”- – piirtävät peiliin kaksi H:ta ja O:n.”

Erityisen mutkikkaaksi menneisyyden ja nykyisyyden tekee se, että romaanin minäkertojalla Hester Hanna Ofelialla on useita sivupersoonia, joiden muistot ja puheet poikkeavat toisistaan. Etenkin vastakkaiset Hani ja Ofelia hämmentävät: Hani hummailee ja räväyttää vastuuttomana, Ofelia peittelee jälkiä ja järjestelee. Vähemmästäkin identiteetti hämärtyy.

”Ehkä sivupersoonat ovat olemassa oikeasti, ja minä en. Silloin tämä kylpyhuoneen peilistä heijastuva kuvajainen – kalpeat posket, hapsuinen tukka, tummat kulmat – on pelkkä naamio, Hanin, Ofelian ja Hanna P:n suojaksi rakennettu kuori nimeltä Hester, kilpi sisäisen todellisuuden ja ulkomaailman välillä.”

Romaani kertoo minulle siitä, miten vaikea on tavoittaa itseään ja ydintään. Ei tarvitse sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, sillä muutenkin eri tilanteissa jokainen voi kokea yllätyksiä omasta toiminnastaan ja käytöksestään sekä roolinvaihdoksista. Tämän tavallisen identiteettihapuilun on unohtaa, sillä Hesteriin kasautuu runsaasti ekstreemiä.

Romaani jäsentyy tietynjäiseen jännärijuoneen, sillä Hester alkaa kolmikymppisenä peräämään, mitä tapahtui uutenavuotena, jolloin hän oli 11-vuotias ja jolloin hänen mielikuvitusystävänsä repeytyivät Hesterin eri persooniksi. Kaiken takana lymyää trauma, johon ovat eri tavoin osallisia Hesterille tärkeä isäpuoli, Hesterin polyamoriset hippivanhemmat ja toista ääripäätä edustava äidinäiti.

wp-1583760060718.jpg

”Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana.”

Ei kannata odottaa tyventä pintaa, jonka myötä liu’utaan henkilöihin ja juoneen. Tässä romaanissa saa kulkea ristiaallokossa. Juuri se keinuttaa minua tehokkaasti kirjan kerrontaan. Silloin tällöin vellonta lisää välimatkaa tarinaan, ja ratkaisun hetket tuntuvat siksi hetken vesittyneiltä – vain hetken.

Mennyt sisältää myrskyjä, joista lukija saa tihkuen tietoa, eri tavoin värittynyttä riippuen muistelijasta. Lukija voi jättää juonipisarointeja omaan arvoonsa tai tehdä omia tulkintojaan. Joka tapauksessa H2O-romaani ottaa mukaansa korostetun psykologiseen pyörteeseen. Se sukeltaa mielen sokkeloihin – pimeisiin ja valonarkoihin.

Tulvilla on symbolinen merkitys. Ne viittaavat ilmastokriisiin mutta myös kaikkeen, mikä ihmisessä tulvii ja mihin täytyy rakentaa suojaavia valleja, jotta ylipäätään pysyy jotenkin tolkuissaan. Vaikutun Hesterin kokemusmaailmasta, siitä, millaista on elää taistelevien sivupersoonien hyökyaalloissa.

Taidan kikkailla reippaasti vesikielikuvilla. Siihen innoittaa romaanin vesitematiikka. Hesterille vesi merkitsee elementtiä, joka rauhoittaa sivupersoonien ja ympäristön paineissa. Vapaasukellus pitkään vedenpinnan alla vapauttaa Hesteriä hetkeksi muusta. Luen kirjasta hienoja vesikokemuskuvauksia muun virtaavan kerronnan ohella. Nautin kielen ilmaisuvoimasta, myös siitä, että elää voi traumoineen välillä ne hukuttaen.

   ”Liu’un, suljen silmät. Tämä on minun maailmani, rinnakkainen todellisuus, jossa pätevät toiset säännöt. Olen yhtä aikaa ehjä ja luvallisesti hajalla, kasa molekyylejä toisten samanlaisten sylissä.
  Aika venyy. Äänet vaimenevat ja sekoittuvat toisiinsa: rannalla leikkivien lasten kiljahdukset, helikopterin hurina, lokit. Ne kiertyvät hiljaiseksi ja lohduttavaksi lauluksi, jota sydämeni tasainen syke rytmittää.”

– –

Tiina Laitila Kälvemark
H2O. Romaani
WSOY 2020
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kun on jo kuusi kylmää kesää takana, järjestyksessä seuraa seitsemäs kevät. Siitä yksi selitys Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin Seitsemäs kevät (WSOY 2017) nimeen. Ilmasto on muuttunut, ihminen ei. Sotkuisaa tunne-elämää ei mikään voi estää, eikä ilmastonmuutosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit. – -. Ne osuvat ihmisiin, joita et koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Romaanissa on kaksi pariskuntaa sekä tytär, rakastajatar ja sijaissynnyttäjä. Intialainen sijaissynnyttäjä lähipiireineen asettuu vastakuvaksi hyvinvoivalle länsimaalaiselle hedonismille, taitavat jopa näyttää sen hinnan. Esimerkiksi käynti kaatopaikan reunalla on ravisteleva perspektiivikäännös.

Keskityn silti Pohjolan kansalaisiin, sillä heihin eniten romaanissa katsetta kohdennetaan. Romaanin joka luku vaihtaa näkökulmaa, siksi ihmissuhteet näkyvät erilaisina eri silmin. Se sysää lukijan kokoamaan koko kuvaa, täydentämään ja päättelemään. Toisaalta kaivelee, sillä haluaisin tietään näistä henkilöistä lisää, päästä syvemmälle. Romaanin henkilöt nähdään taitekohdissa, ja heidän motiiviensa kirjavuus yllättää ja värittää tunnelmaa. Toisaalta lumo piilee juuri tässä: ihmiset säilyttävät perimmäisen arvoituksensa, saan heistä elämänkaltaisesti vain siivun.

Seitsemäs kevät

Pidän Seitsemäs kevät -romaanin kaltaisista lyhyistä episodiromaaneista, sillä ne ovat sisällöltään sivujaan moninkertaisesti runsaampia. Viimeksi hitusen samanlaista tunnelmaa aistin Eurooppalaisista unistatosin Laitila Kälvemarkin kirjassa ei kuljeta aikajanalla vaan edetään lähidystopiassa seitsemännestä keväästä hieman eteenpäin.

Seitsemäs kevät on hiottu ja tarkka repalerakenneromaani. Siinä on joka luvun välikkeenä esseetekstiä ilmastonmuutoksesta, ja lukujen näkökulmapätkät näyttävät lukijalle henkilöiden salaisuuksia. Tunnen olevani etuoikeutettu niitä lukiessani, sillä kieli hivelee selkeydellään ja aukinaisuudellaan.

Kuka ikinä on keksinyt sananlaskun, jonka mukaan valheella on lyhyet jäljet, ei tiedä mistään mitään. Valheen jäljet ovat pitkät, elämän pituiset. Kuinka monesta mutkasta käännytkin, ne seuraavat mukana. Kuin limainen vana etanan perässä. Kuin urat, jotka täyteen pakatun matkalaukun pienet rattaat painavat pehmeään tiehen.

Lue nyt tekstini toisen kappaleen sitaatti uudelleen. Siinä aukikirjoittuu romaanin ydin ja perusta rakenneratkaisuille. Lue koko romaani. Ehkä se kiehtoo sinua kuten minua hallitulla monipuolisuudellaan.

– –

Tiina Laitila Kälvemark
Seitsemäs kevät
WSOY 2017
romaani.
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lukuviikkovinkit

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015.

Mitä ostaisit Kari Hotakaisen Kantaja-kirjan kylkiäiseksi? Tai näin päin: saat Hotakaisen kylkiäiskirjan Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. (ja kahtena seuraavana päivänä), kun ostat kirjakaupasta vähintään 15 euron arvoisen kirjan. Huhtikuinen lukuviikko muistuttaa kirjojen lukemisen hyvistä vaikutuksista, ja kirjan ostaminen (edes) Kirjan ja ruusun päivänä tukee sitä, että Suomessa kannattaa kirjoittaa, suomentaa ja kustantaa kirjoja. Sen vuoksi ehdotan ostoslistalle muutamia alkuvuoden kiinnostavia kirjoja.

Kotimainen kerrontakolahdus

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaanissa (Otava 2015) kapteeni Huurna haaksirikkoutuu maailman merillä – konkreettisesti ja allegorisesti. Näille merireissuille on kuvaavaa, että moni seilaaminen päättyy kävelyreissuun Tukholmasta Askaisiin. Tämä elämäntaitoromaani on kuolemanvakava olematta tosikko, sillä tiukat tilanteet kultautuvat hykerryttävin hippusin. Osui ja upposi.

Kerroksellinen perhetarina

Laitila KälvemarkTiina Laitila Kälvemarkin sukutarina Karkulahti (WSOY) on romaani, jossa on kerroksia kerrakseen. Ei parane säikkyä sitä, että aikatasoja vaihdellaan, henkilöiden ajatuskuluista siirrytään toisiin, symboliikkaa ja kielikuvia tunkee ruuhkautuen ja aiheena on tulehtuneet perhesuhteet ja menneisyyden heijastuminen – no – kaikkeen. Karkulahti jatkaa synkkien suomalaistarinoiden traditiota, mutta lukukokemus ei millään muotoa masenna. Kieli ja kerronta ovat taitavasti punottuja, niissä yhdistyvät tunne ja äly. Taitavaa ja tehokasta.

Unohduksesta menestykseen

StonerJohn Williamsin romaani Stoner (1965, suom. Ilkka Rekiaro, Bazar 2015) on elämys henkilövetoisen proosan ystäville. Se on kirkas kuvaus yhden ihmisen elämästä. Päähenkilön toiminta ja tunnelmat on vangittu havainnollisesti, eläytymiseen houkuttelevasti. Tässä romaanissa on hyvällä tavalla vanhaa kunnon kerrontaa.

Historian hahmotukseen

Kamila ShamsieKamila Shamsien Jumala joka kivessä (suom. Raimo Salminen, Gummerus 2015) on kerronnallisesti näppärä ja tarinaltaan monipuolinen romaani ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä muutama kymmenen vuotta eteenpäin. Brittineidon kypsyminen itselliseksi ammattinaiseksi on romaanin yksi säie, toinen on kahden nuorukaisen elämä kolonialistisessa muslimikolkassa (nykyinen Pakistan). Tunnelmassa ja kerronassa on imua. Shamsien kirja on yksi Baileys-palkintoehdokkaista (ks. Ompun blogi).

Lempeä, ystävyyttä, ihmisiä

unnamedSadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015) on viihdyttävä ihmissuhderomaani englantilaisista nuorista aikuista 1960-1970-luvuilla. Romaanissa on itsensä etsintää, mutta siinä on myös viehättävästi toisten löytämistä. Koukuttava ja osuva kerronta kannattelee kokonaisuutta.

Nuorille miehille ja naisille

Kalle VeirtoTopelius-palkittu Kalle Veirton Säbätalvi (Karisto 2014) on viihdyttävä kehityskertomus, joka uskoakseni sopii nuorille ja aikuistuville sukupuolesta riippumatta. Järin syvälle ei sieluja siinä kouraista, mutta minäkerronta tavoittaa vaivattomalla tavalla kunnollisen urheilijapojan mielenliikkeet, kun töppäilyn jälkeen on aika kuroa elämää kasaan ja edetä. Erikoisuutena on käytännöllinen rakkaussuhde. Sympaattinen nuorisokuvaus siis.

Satupuuhaa

Peltoniemi&NuotioEppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni ovat koonneet mainion kokonaisuuden Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015). Se koostuu seitsemästä sadusta, ja joka satuun on tehtäviä liittyen muun muassa sanataiteeseen ja kädentaitoihin. Raikkaalla tavalla sadut saadaan elämään ja lukijoita-kokijoita houkutellaan keksimään itse. Koska ihminen ei ole koskaan saduille yli-ikäinen, tarjoan myös vaihtoehdon aikuiseen makuun: Sari Peltoniemi on loihtinut fabulaa kirjaan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014).

Eiköhän näistä vinkeistä joku nappaa Hotakais-kylkiäiseksi. Tai jokin muu. Onkohan Aki Ollikaisen uutuus jo ilmestynyt? Sen ajattelin hankkia tai… Tulevan lukuviikon aikana julkaisen blogissani lähinnä juttuja lasten- ja nuortenkirjoista, sillä Lukuviikon henkenä on kannustaa tulevia lukupolvia kirjojen iloihin.Kirja ja ruusu 2015

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Pohojalaanen jäyhyys ja sen taakse kätkeytyvät järistykset saavat nyt ilmiasunsa venäläisin vivahtein. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti (WSOY 2015) kaappaa ratkomaan yhden talollisperheen arvoituksia.

Miten paljon tapahtuu kaiken aikaa, mahdottomia, kohtuuttomia, ilman että kukaan kysyy miksi, ilman että kukaan sanoo ei. Ihmiset vain leikkaavat leipää ja keittävät teetä ja lukevat sanomalehteä sähkölampun valossa, kampaavat tukkansa ja sylkevät katuun, nousevat linja-autoon, jonka päätepysäkki on tuntematon.

Paljon tapahtuu piilossa ränsistyneessä Karkulahden talossa, jonka pihapiiri on peltojen ympäröimä, lähellä on matala lampi, Rooppi, ja etäämpänä mereen virtaava joki. Kävelymatkan päässä on kylän muita taloja, sukulaisiakin, joihin pidetään etäisyyttä. Taloa isännöi jäyhä Jaska, joka on tuonut taloon venäläisvaimon, Veran. Heillä on pieni Anna-tytär. Nurkissa luuhaa Jaskan vammainen Velipuoli. Koko huushollia hallitsee peräkammarin petissä viruva äiti-anoppi, Elisabet eli Liisa. Haastava on perhetilanne, etenkin kun kyläkunnassa elää isonvihantakainen venäläisinho ja muut kaunat kaupan päälle.Karkulahti

Romaani keskittyy kolmen polven naisiin. Vanhus-Elisabetin harhaileva mieli purkaa kohtaloa, johon kuuluvat rakkaudeton lapsuus, palo naapurin perheeseen, luvaton lempi, kolme lasta, joista vanhin on karannut, nuorinta hyljeksitään ja keskimmäinen yrmyilee ja kahlitsee perhettään. Vera-miniää tukkivat tunnetulpat. Hän on jättänyt taakseen venäläiskylän ja jotain oleellista, sitten takapakkien jälkeen hän on ajautunut Pohjanmaalle. Pieni Anna-tytär kasvaa edellisten polvien menneisyyden painamana.

Vaikka asetelma ei ole omaperäinen, salakavala juonenkuljetus vetoaa minuun, samoin alusta asti kalvava tunnelma. Jännitettä tehostaa romaanin rakenne, jossa kolmen henkilön kautta seurataan mennyttä ja nykyistä. Nykyisyys on vuodessa 2006, ja siirtymiä on vuosiin 1987, 1996 ja 2001, ja niiden lisäksi henkilöiden ajatukset liukuvat muihinkin merkityksellisiin aikoihin ja hetkiin.

Joki virtaa jossakin, vaikka se ei näy.

Menneisyys on kaiken pohjavirta. Henkilöissä virtaa ajatuksia, kokemuksia ja tunteita, joiden hallitseminen ja kätkeminen on raskaaseen päivätyöhön verrattavaa. Teot ovat kulmikkaita, ne kolhivat.

Vallankäytön kuvaus on hyytävää. Etenkin Elisabet on taitava myrkynkylväjä, ja Vera oppii passiivisaggressiiviseksi. Näistä naisista versoo romaanin ydinteema – äitiys – ja siihen liittyvät ristiriitaiset, kipeät ja kipua levittävät tunteet. Rakkaus ja etenkin sen puute tai taitamattomuus ilmaista tunteita kietoutuvat niin äitiyteen kuin myös muihin perhesuhteisiin. Romaani on täynnä tunteita, vaikkei niitä juurikaan pueta sanoiksi.

Pisarat takovat päätyikkunaan kuin kesken jääneet lauseet.

Karkulahden kiehtovin puoli on vaihteleva kieli. Murre on yksi tekokeinoista. Kuvallisuus, vertausten käyttö ja havainnollisuus tekevät tekstistä elävää. Toisaalta hyödynnetään myös töksähtelevyyttä. Rytmin vaihtelut tukevat henkilöiden tempoilevuutta.

Kolmen polven naisilla on oma sanastonsa, ja ne kaikki istuvat hahmojen ikään, taustaan ja tilanteeseen. Pidän niistä kaikista: ne korostavat henkilökuvausta. Annan lapsimaailma leikkeineen ja satuhahmoineen vastakohtana kodin kireälle ilmapiirille on koskettava. Veran kovia kokeneen ja syyllisyyttä hautovan muuttajanaisen tilanne on ymmärrettäväksi loihdittu. Elisabet/Liisa on vähintään yhtä kaksijakoinen kuin nimensä.

Karkulahti on hyvällä tavalla hidaslukuinen, sillä kieli ja rakenne vaativat herpaantumattomuutta. Keskeisten henkilöiden tarinaa pitää koota vihjeistä ja nopeasti vaihtuvista pätkistä, jotka loppupuolella loksautetaan paikoilleen. Siispä päätökseen pääseminen palkitsee, ja siksi Karkulahti on minusta yksi kevään kiinnostavimpia kotimaisia. Kerroksia kirjassa riittää niin rakenteessa, kielessä, henkilöissä kuin tarinassakin. Loppuhistoriikki ja runo tirvaisevat vielä lisätasot.

Roopin keskellä on syvä kohta, jossa jalat eivät melkein yltä pohjaan. He kaivavat eniten sieltä.

Synkissä vesissä romaanissa ryvetään, ja osuvasti keskeissymbolina on mutainen rutakko, Rooppi. Sen ympärillä tapahtuu ratkaisuja. Symboliikkaa romaanissa on runsaasti. Kovat ja painavat kivet ovat osoittelevia vertauskuvia Veran tilanteesta. Kaarna on Liisan voimamateriaali, ja syykin selviää. Lapsi puolestaan etsii aarretta. On sen löytäminen mahdollista: mudasta saattaa erottaa kullankimalluksen. Siis toivoa on Karkulahdenkin väellä, kuitenkin. Ja meillä muilla. Kevät koittaa kaikille.

Kevät tanssii sinun silimien eessä viheriäisessä mekossaan. Se soittaa huilua ja viulua ja kaikkia ihania soittimia mitä maailmassa on.
Sinä katoat sen perrään.
Sinä etit sille aartteen.

_ _ _
Tiina Laitila Kälvemark
Karkulahti
WSOY 2015
romaani
327 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi: Annelin kirjoissa korottaa kirjan vuoden huippuihin kuuluvaksi, Lumiomenasta kirjalija on loistava kirjoittaja, ja Mari A:n mielestä moninaiset kerrontalangat solmitaan hyvin yhteen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus