Avainsana-arkisto: Tiina Laitila Kälvemark

”Nykyhetki ampuu nuolen kohti menneisyyttä ja puhkaisee siihen reiän, muuttaa kuvan.”

Noin hienosti kuvaa Tiina Laitila Kälvemark muistamista romaanissaan H2O (WSOY 2020). Muistojen vaihtelu muistelijan mukaan on yksi kirjan teemoista, samoin se, että muistoilla on tapana muuttua, ja on muistoja, joita mieli peittää.

”- – piirtävät peiliin kaksi H:ta ja O:n.”

Erityisen mutkikkaaksi menneisyyden ja nykyisyyden tekee se, että romaanin minäkertojalla Hester Hanna Ofelialla on useita sivupersoonia, joiden muistot ja puheet poikkeavat toisistaan. Etenkin vastakkaiset Hani ja Ofelia hämmentävät: Hani hummailee ja räväyttää vastuuttomana, Ofelia peittelee jälkiä ja järjestelee. Vähemmästäkin identiteetti hämärtyy.

”Ehkä sivupersoonat ovat olemassa oikeasti, ja minä en. Silloin tämä kylpyhuoneen peilistä heijastuva kuvajainen – kalpeat posket, hapsuinen tukka, tummat kulmat – on pelkkä naamio, Hanin, Ofelian ja Hanna P:n suojaksi rakennettu kuori nimeltä Hester, kilpi sisäisen todellisuuden ja ulkomaailman välillä.”

Romaani kertoo minulle siitä, miten vaikea on tavoittaa itseään ja ydintään. Ei tarvitse sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, sillä muutenkin eri tilanteissa jokainen voi kokea yllätyksiä omasta toiminnastaan ja käytöksestään sekä roolinvaihdoksista. Tämän tavallisen identiteettihapuilun on unohtaa, sillä Hesteriin kasautuu runsaasti ekstreemiä.

Romaani jäsentyy tietynjäiseen jännärijuoneen, sillä Hester alkaa kolmikymppisenä peräämään, mitä tapahtui uutenavuotena, jolloin hän oli 11-vuotias ja jolloin hänen mielikuvitusystävänsä repeytyivät Hesterin eri persooniksi. Kaiken takana lymyää trauma, johon ovat eri tavoin osallisia Hesterille tärkeä isäpuoli, Hesterin polyamoriset hippivanhemmat ja toista ääripäätä edustava äidinäiti.

”Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana.”

Ei kannata odottaa tyventä pintaa, jonka myötä liu’utaan henkilöihin ja juoneen. Tässä romaanissa saa kulkea ristiaallokossa. Juuri se keinuttaa minua tehokkaasti kirjan kerrontaan. Silloin tällöin vellonta lisää välimatkaa tarinaan, ja ratkaisun hetket tuntuvat siksi hetken vesittyneiltä – vain hetken.

Mennyt sisältää myrskyjä, joista lukija saa tihkuen tietoa, eri tavoin värittynyttä riippuen muistelijasta. Lukija voi jättää juonipisarointeja omaan arvoonsa tai tehdä omia tulkintojaan. Joka tapauksessa H2O-romaani ottaa mukaansa korostetun psykologiseen pyörteeseen. Se sukeltaa mielen sokkeloihin – pimeisiin ja valonarkoihin.

Tulvilla on symbolinen merkitys. Ne viittaavat ilmastokriisiin mutta myös kaikkeen, mikä ihmisessä tulvii ja mihin täytyy rakentaa suojaavia valleja, jotta ylipäätään pysyy jotenkin tolkuissaan. Vaikutun Hesterin kokemusmaailmasta, siitä, millaista on elää taistelevien sivupersoonien hyökyaalloissa.

Taidan kikkailla reippaasti vesikielikuvilla. Siihen innoittaa romaanin vesitematiikka. Hesterille vesi merkitsee elementtiä, joka rauhoittaa sivupersoonien ja ympäristön paineissa. Vapaasukellus pitkään vedenpinnan alla vapauttaa Hesteriä hetkeksi muusta. Luen kirjasta hienoja vesikokemuskuvauksia muun virtaavan kerronnan ohella. Nautin kielen ilmaisuvoimasta, myös siitä, että elää voi traumoineen välillä ne hukuttaen.

   ”Liu’un, suljen silmät. Tämä on minun maailmani, rinnakkainen todellisuus, jossa pätevät toiset säännöt. Olen yhtä aikaa ehjä ja luvallisesti hajalla, kasa molekyylejä toisten samanlaisten sylissä.
  Aika venyy. Äänet vaimenevat ja sekoittuvat toisiinsa: rannalla leikkivien lasten kiljahdukset, helikopterin hurina, lokit. Ne kiertyvät hiljaiseksi ja lohduttavaksi lauluksi, jota sydämeni tasainen syke rytmittää.”

– –

Tiina Laitila Kälvemark
H2O. Romaani
WSOY 2020
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

Kun on jo kuusi kylmää kesää takana, järjestyksessä seuraa seitsemäs kevät. Siitä yksi selitys Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin Seitsemäs kevät (WSOY 2017) nimeen. Ilmasto on muuttunut, ihminen ei. Sotkuisaa tunne-elämää ei mikään voi estää, eikä ilmastonmuutosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit. – -. Ne osuvat ihmisiin, joita et koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Romaanissa on kaksi pariskuntaa sekä tytär, rakastajatar ja sijaissynnyttäjä. Intialainen sijaissynnyttäjä lähipiireineen asettuu vastakuvaksi hyvinvoivalle länsimaalaiselle hedonismille, taitavat jopa näyttää sen hinnan. Esimerkiksi käynti kaatopaikan reunalla on ravisteleva perspektiivikäännös.

Keskityn silti Pohjolan kansalaisiin, sillä heihin eniten romaanissa katsetta kohdennetaan. Romaanin joka luku vaihtaa näkökulmaa, siksi ihmissuhteet näkyvät erilaisina eri silmin. Se sysää lukijan kokoamaan koko kuvaa, täydentämään ja päättelemään. Toisaalta kaivelee, sillä haluaisin tietään näistä henkilöistä lisää, päästä syvemmälle. Romaanin henkilöt nähdään taitekohdissa, ja heidän motiiviensa kirjavuus yllättää ja värittää tunnelmaa. Toisaalta lumo piilee juuri tässä: ihmiset säilyttävät perimmäisen arvoituksensa, saan heistä elämänkaltaisesti vain siivun.

Pidän Seitsemäs kevät -romaanin kaltaisista lyhyistä episodiromaaneista, sillä ne ovat sisällöltään sivujaan moninkertaisesti runsaampia. Viimeksi hitusen samanlaista tunnelmaa aistin Eurooppalaisista unista, tosin Laitila Kälvemarkin kirjassa ei kuljeta aikajanalla vaan edetään lähidystopiassa seitsemännestä keväästä hieman eteenpäin.

Seitsemäs kevät on hiottu ja tarkka repalerakenneromaani. Siinä on joka luvun välikkeenä esseetekstiä ilmastonmuutoksesta, ja lukujen näkökulmapätkät näyttävät lukijalle henkilöiden salaisuuksia. Tunnen olevani etuoikeutettu niitä lukiessani, sillä kieli hivelee selkeydellään ja aukinaisuudellaan.

Kuka ikinä on keksinyt sananlaskun, jonka mukaan valheella on lyhyet jäljet, ei tiedä mistään mitään. Valheen jäljet ovat pitkät, elämän pituiset. Kuinka monesta mutkasta käännytkin, ne seuraavat mukana. Kuin limainen vana etanan perässä. Kuin urat, jotka täyteen pakatun matkalaukun pienet rattaat painavat pehmeään tiehen.

Lue nyt tekstini toisen kappaleen sitaatti uudelleen. Siinä aukikirjoittuu romaanin ydin ja perusta rakenneratkaisuille. Lue koko romaani. Ehkä se kiehtoo sinua kuten minua hallitulla monipuolisuudellaan.

– –

Tiina Laitila Kälvemark
Seitsemäs kevät
WSOY 2017
romaani.
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.