Avainsana-arkisto: Kauko Röyhkä

Joulukalenterin luukku numero 11 raottuu. Vielä ei ole täyden rauhoittumisen aika. Moni elää levottomien valmisteluiden ja niiden viivyttämisen hetkiä. Sellaiset kannattaa katkaista lukien. Avaan kirjan. Tietty tarunhohtoisuus siinä nappaa ja sopii joulunalustunnelmaan. Eikä päähenkilöstä tiedä, onko hän tonttu vai pukki. Siis olkaa hyvä, aukaisen polkua uskomattomiin sattumuksiin!

Ville Haapasalon seikkailut neuvostovenäläisessä teatterikoulussa, neukkuajasta vapautuvassa Pietarissa ja muualla Venäjän maassa on tallennettu. Kauko Röyhkän tekstit kokoavat venäläisen kansantaiteilijan arvonimen saaneen näyttelijän 1990-lukua kirjassa ”Et kuitenkaan usko”. Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (Docendo 2013).

Vaikeasti tavoitettava taiteilija pysähtyy kaksi kertaa haastateltavaksi Moskovassa. Röyhkä kirjaa jutustelun autenttiseen tyyliin, muutaman sanasen väliin saa myös mukana hengaileva Röyhkän vaimo. Vuoropuhelun vuoksi kirja on journalistinen, haastatteluhetken dokumentoiva keskustelukooste. Dialogisuus sopii ideaan, sillä on kyse draamahenkilön elämänkulusta.

Vaikka haastattelijan repliikit on jätetty näkyviin, kiistaton pääosa on Haapasalolla. Hänen tarinointitaitonsa kuuluu tekstistä. Seikkailuja ja selkkauksia siunaantuu, samoin uskomattomia sattumuksia, joista totta voi olla toinen puoli. Hällä väliä, sepittäminen luonnistuu. Vauhdikkaita tilanteita, kansanluonneanalysointeja ja korruptiokertomuksia lukee kuin sujuvaa fiktiota. Menestyselokuvan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia teko- ja julkaisuvaiheiden hulina on sekin tavoitettu elävästi. Suosion johdosta raharikkaita, mafiamiehiä ja monenmoista muuta väkeä on pyörinyt Villen ympärillä, mutta Haapasalo on sinut viihdyttäjäroolinsa kanssa.

KAUKO: Mistä sitten johtuu, että sä oot pärjännyt paremmin?
VILLE: Mä oon tehnyt töitä sen eteen. Olin vuoden antamatta haastatteluja. Muutin mun imagoa. Mä oon rakentanut itsestäni brändin. Mulla ei ole kilpailijoita. Kaikki venäläiset haluaa olla nättejä, kauniita ja fiksuja, kukaan ei halua olla tällainen maalaistollo. Mä olen tavallinen juntti, niin kuin mä oon aina ollut ja mä oon edelleen. Ajelen fillarilla, annan vähän hassuja lausuntoja, oon kansanmies. Ja sitten mä oon ulkomaalainen, joka kuitenkin tykkää Venäjästä. Musta tykätään kansan syvissä riveissä.

Kirja on myös kuvateos. Osa Juha Metson kuvista esittää nimihenkilöä tässä ajassa. Teemaan sopisi kaivella Villen nuoruudenalbumia, mutta kuvitus elää omaa elämäänsä ja niin tekee keski-ikäistyvä Haapasalokin. Suuri osa kirjan kuvituksesta pysäyttää venäläisyyttä eri tilanteissa. Kuvatekstejä ei ole, hetkien ikuistukset kertovat kiinnostavaa rinnakkaistarinaa kaikkea mahdollista sisältävästä jättimaasta.

Säpinää Villen uran alussa piisaa, mutta persoona jää yksityiseksi. Syynä voi olla sekin, että kirja keskittyy Haapasalon radikaaliin nuoruuden ratkaisuun lähteä ummikkona itärajan taa näyttelijäoppiin. Hänestä piirtyy sinnikäs ja äärioloja hamuava uskalikko, joviaali, sopeutuvainen, mutkaton kameleontti, jota sattumat sekä kurittavat että suosivat. Ehkä näin kirjaan siirtyy se, että Suomessa Ville haluaa olla matalan profiilin yksityishenkilö. Vaikka viime vuosina hän on ollut johtohahmo suosituissa 30-päivää sarjoissa, pipopäinen vodkaseppo on kuin maskotti. Se, millainen tv-sarjan keulakuva, kotioloissa perheenisä, yksityiselämässään bisnesmies ja paljon muuta hän on, pysyy omana tietona.

Säilyikö joulunodotustunnelma? Toivon niin, ja totean, että sopii sovittaa tämä opus tulevien juhlapyhien kirjapinoon. Kotimaisten kirjabloggaajien joulukalenterista kannattaa päivittäin katsasta muita lukuvinkkejä ja tutkia tunnelmia. Eilen luukun tarjosi Luen ja kirjoitan, ja huomenna on Luettua vuoro. Koko adventtiajan luukkulistan näkee Luettua elämää -blogin joulukuun ensimmäisen päivän avauksesta. Kirjasfääri on lisäksi koonnut monenlaisia kalenterivinkkejä.

Toiveikasta talvimieltä!