Olen jokusen kirjan huhtikuussa lukenut, mutta työt, muut puuhat ja viime päivien flunssasairastelu ovat vaikuttaneet lukutahtiin. Olen sen sijaan lepuuttanut päätäni tv-draamoilla. Tähän kohtaan täytyykin siteerata tässä kuussa lukemaani Riika Ala-Harjan romaania Tämä ei ole tv-sarja: ”Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.” Satiiria, ironiaa tai sinnepäin lohkaisu saattaa olla, mutta kyllä sarjat ovat kovia kilpailijoita kirjoille. Esittelen kolme viimeisintä sarjakokemustani.
Vallan linnake – Voima ja kunnia
Vallan linnake on vanha suursuosikkini, ja kyllä jännitti, pitääkö neljäs tuotantokausi (Netflix 2022) tasonsa. Huokaisen helpotuksesta ja kunnioituksesta: on se kova. Nyt on monia ajankohtaisia asioita esillä kuten ympäristöasiat ja suurvaltapolitiikka. Grönlannista löytyy öljyä, ja siitä kiinnostuvat muutkin kuin Tanskan hallitus. USA:n, Kiinan ja Venäjän valtataistelu ei ole ainoa selkkaus, jota Tanskan ulkoministeri Birgitte Nyborg (upea Sidse Babett Knudsen) joutuu ratkomaan.
Käsikirjoitusvelho Adam Price onnistuu rakentamaan joka jaksoon jäntevää draamaa ja sen lisäksi koko kahdeksan jakson kokonaisuuteen kaaren. Ihmettelen toistuvasti, miten sähäkkää voi saada aikaa pienen Pohjoismaan kuvitellusta politiikasta. Sarjalle tuttuun tapaan hallituspolitiikan lisäksi media on mukana lisäämässä sävyjä tuotantokauden tematiikkaan: valta ja vallankäyttö sekä mitä hintaa yksilöt ovat valmiita niistä maksamaan.
Viisikymppisen ministerin vaihdevuodet, yksinäisyys ja sen kompensointi sekä ristiriidat kuvataan läheltä niin, että on vaikea ottaa kuvaus fiktiona. Birgitte on vakuuttava jopa silloin, kun touhu on kääntyä (hieman liioittelen) lady Macbethin tyyliseksi. Uutistoimituksen johtajaksi nimetty Katrin toimii ikään kuin Birgitten rinnakkaishahmona mediatalonäkökulmasta. Mediakentän muutos tulee hyvin esille kummankin somekäyttäytymisessä.
Kerrassaan komeaa rooliosaamista! Ilahdun, kun noin kymmenen vuoden tauon jälkeen samat näyttelijät ovat tutuissa rooleissaan, ja uusina henkilöinä on muista tanskalaisista tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä. Jälkimmäisistä etenkin arktisten alueiden erikoislähettiläs Kierkegaard (Perilliset-sarjasta tuttu) valloitti minut.
Olen erittäin vaikuttunut, miten viimeisessä jaksossa viedään asioita päätökseen ja jätetään ovi auki viidenteen tuotantokauteen – toivon.
Kimppakämppä
Parisen vuotta sitten löysin Yle Areenasta vahingossa australialaissarjan Kimppakämppä. Siinä erinäisten sattumusten jälkeen viisi erilaista ja eri-ikäistä aikuista muuttavat kimppakämppään. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Sattumalta huomasin Areenaan ilmaantuneen toisen tuotantokauden.
Aikamoista ihmissuhdesirkusta sarjassa on, mutta siinä on samalla sympaattista rosoa. Kuvaus on kevyttä mutta myös koskettavaa, sillä elämään kuuluva tunnekirjo saadaan hyvin väritettyä henkilöiden tapahtumiin ja suhteisiin.
Herkullinen sivuhahmo on kimppakämpän homokirurgin intialaismamma, ja suosikkini varsinaisista kimppailijoista taitaa olla yli viisikymppinen sairaanhoitaja, jonka on vaikea reflektoida suorasukaisten tokaisujensa seurauksia. Viihdyin.
Hotelli Portofino
Tämä onkin vähän vaikeampi pala, sillä en osaa päättää, onko Hotelli Portofino (Yle Areena) aika sietämätön vai viihdyttävän hömppä sohvamatka. Sarja kertoo idyllisen italialaiskaupungin hotellista, jota johtaa köyhtynyt brittiaatelisrouva. Myös hotellivieraat sekä henkilökunta ovat pääosin brittejä.
Sarjaan on ympätty paljon kaikkea: junailtuja naimakauppoja, taidehuijauksia, perheongelmia, salaisuuksia, kiristystä, romansseja ja luokkaeroja. Ensimmäinen maailmansota ja muut menneisyyden kokemukset painavat tunteita. Pelon ilmapiiriä lomatunnelmaan tuo nouseva fasismi.
Italialainen rantakaupunkimaisema on silkkaa silmäkarkkia, samoin ihailemani 1920-luvun puvustus. Näyttelijät ovat kelpo kööriä, mutta henkilökuvaus jää pintaan, joten kokonaisuudesta kehkeytyy puolivillainen. Ahmin sen silti.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 