Avainsana-arkisto: Emma Puikkonen

Emma Puikkonen: Lupaus

Muistan sen juhannuspäivän, jona luin Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Samalla kun romaanissa rekka huristaa tunneliin, istun autossa, joka sukeltaa tunneliin. Liu’un kirjan polveileviin tiloihin ja tiedän lukevani sen vuoden parhaimmistoa.

Jännittää aloitta Puikkosen uusin, Lupaus (WSOY 2019).

20190222_151910.jpg

”Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.”

Lupaus-romaani alkaa kerrassaan hienolla introlla, jossa jokainen lause on paikoillaan; ajatukset henkivät merkityksellisyyttä. Vähitellen tulen huomaamaan, että Lupaus on edeltäjäänsä juoniuskollisempi, vaikka nytkin risteillään ajoista, henkilöistä ja paikoista toisiin. Romaanin tendenssi on suorempi kuin Eurooppalaisten unien.

Kuittaan juonen näin: Rinnan isä on kerran luvannut pelastaa tyttärensä tapahtui mitä tahansa. Dementoituva isä ei enää pysty lunastamaan lupaustaan, mutta Rinna lupaa saman tyttärelleen Seelalle. Perheeseen kuuluu myös Rinnan veli Robert, ja mutkan kautta pistäydytään toisessa perheessä, englantilaisen Neelin kotioloissa.

Sitten tapahtuu: puutiaisaivokuume ja jäätiköiden arvaamattomuus. Ilmastoahdistus vääntää Rinnan turvallisuudentunteen jengoiltaan.

”- Pitää olla joku suunnitelma bee.”

Rinna rakennuttaa suojan, pelastuspoteron. Samalla runneltuvat lapsuuskodin puutarha ja välit veljeen. Romaani kysyy minulta: Kun tietää kaiken ennemmin tai myöhemmin tuhoutuva, pitääkö silloin käpertyä poteroon? Onko toisen turvattomuus toisen turva? Mitä voimme luvata tuleville polville?

”Mitä minä yksi ihminen voin tehdä.
Ja silti olen sanonut: minä pelastan sinut.”

Lupaus herättää minussa monenlaisia kysymyksiä, ja antaa se vastauksiakin. Haluan jokaisen löytävän niitä laillaan, en halua pilata muilta lukijoilta Puikkosen tekstimaailmaa. Kokoan siten vain muutaman kokemuksen.

”Voin silti olla tässä, voin silti hengittää, voin katsoa ja nähdä, miten tämä tapahtuu.”

Romaanin kuvaama ilmastoahdistus on, no, ahdistavaa luettavaa. Se vie tämän ajan perimmäisiin kysymyksiin: miten voi elää vääjäämättömältä näyttävää tuho seurana, miksi jatkaa elämää, miksi monet eivät tee mitään, miksi päättäjät…

”Tässä on sellainen vaara että me kansalaiset medbörjare mennään sekaisin.”

Puikkonen ei saarnaa tai syyllistä, vaan hän näyttää tunteita ja tunnelmia. Kauheuden ja kauneuden, rakkauden ja surun rinnanelo vaikuttaa, koska kieli ja kerronta loistavat taitavuutta. Romaanissa on upeita näkyjä ja kuulokuvia gröönlantilaisjäätiköltä, englantilaiselta puutarhapalstalta, suomalaisjärven rannoilta ja metsistä. Ihailen lisäksi tapaa, jolla romaanissa ilmaistaan lapsen kasvu nuoreksi. Romaanin ihmisten suhteet ovat toisistaan loitontuvia, se luo tiettyä etäisyyttä – ja heti perään mieleeni tulee kirjasta pari lähestymistä, jotka säväyttävät.

Unet ja sadut ryydittävät tekstiä, ja niiden metaforisuus ja symbolisuus ovat balanssissa kuvatun reaalimaailman kanssa. En koe lukevani dystopiaa vaan nykyisyyttä, jossa punkit lisääntyvät, kesät kuumenevat, jäätiköt sulavat, ravinnosta on paikoittain pula ja rajoilla ammutaan (ilmasto)pakolaisia.

”- Ennen sanottiin, että kurki pitää taivasta pystyssä. Kannattelee.”

Vaikka yhä edelleen Eurooppalaiset unet on minulle ykkönen, Lupaus on tärkeä. Se siellä täällä myös iskee omakohtaiseen. Esimerkiksi kurjet (vaikka kurjet ovatkin pieni kirjayksityiskohta). Minun vuodenkiertoni rakentuu kurkien tulosta kurkien lähtöön. Kun löydän Lupauksesta siihen liittyvän kohdan, sähköistyn. Ihan kuin minulle kirjoitettu. Ihan kuin elämä jatkuisi, ihan kuin olisi toivoa niin kauan, kun lähisuolta kuuluu kurjen huuto – ja toisen vastaus.

”Sitten yhtäkkiä, kurki nostaa nokkansa ylös ja huutaa, samaa huutoa kuin aina keväisin ja syksyisin kurkiaurat huutavat, vuodenajan vaihtumisen ääntä. Huudon lakattua kuuntelemme hievahtamatta kurjen kanssa, mutta kukaan ei vastaa.”

– –

Emma Puikkonen
Lupaus
WSOY 2019
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Olen pää pyörällä Eurooppalaiset unet (WSOY 2016) jäljiltä. Nämä unet stimuloivat: mitä oikeastaan näin, mitä jäi huomaamatta? Emma Puikkonen on kirjoittanut poukkoilevan tarinapyörän, joka houkuttaa juoksemaan perässä.

Tätä voi kai kutsua episodiromaaniksi ja maagiseksi realismiksi. Gdanskin telakalta 1980 aloitetaan ja päädytään Lontooseen 2027, mutta siinä samassa ja välillä on henkilöitä ja tapahtumia ympäri Eurooppaa. Tietynlaisena johtojuonilinjana pysyy ruotsalainen Johannes, johon kytkeytyy vähintään välillisesti jotain jonkun toisen henkilön kautta. Romaani on kuin hämähäkinseitti: joka eurooppalainen kolkka tai henkilö on jollain tavoin yhteydessä toiseen haurain säikein.

Lukujen otsikointi on tyyliä ”1 hotellihuone, 35 naista, lasta, miestä ja vanhusta Budabest-Berliini, etäisyys Gornje Obrinjeen noin 545-1230 kilometriä”. Viehätyn ja koukutun, koska en voi ennakoida, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, en pysty arvailemaan, mihin seuraava luku minut vie.  Ilahdun, kun sattumalta törmään johonkin ennestään tuttuun hahmoon, etenen uteliaana, mikä mutkayhteys seuraavassa tarinassa on vai onko mitään. Jokunen juttu on irrallinen, eksyttävä jopa, mutta loppuosuus vakuuttaa minut: nämä unet minun kannatti – täytyi –  nähdä.

Entä ne unet? Unia ei kannata sotkea unelmiin, vaan ne voivat olla harhoja, painajaisia tai mahdollisuuksia. Voimakkaita minusta ovat esimerkiksi alun rekkamatka, avuttoman isän näyt ihmisten sisäisistä kivistä, berliiniläisen tyttären ja äidin kohtaaminen sekä hotellihuone Berliinissä. Ihmettelen ja ihastelen sitä, että vähäväkisestä eurooppalaiskolkasta ilmestyy tällaista omaperäistä ja monelta kantilta ajateltua proosaa.

Utopian ajatteleminen tuntui vain pakottavalta. Me tarvitsemme sen, Immi ajatteli. Me tarvitsemme sen, jotta olisi toimiva kompassi.

Kieleksi käännettyinä unet ja fiktiiviset todet sinkoilevat eläviä kuvia, pysäytettyjä tilanteita, merkitykseltään sakeita hetkiä ja kokemuksellista totuutta vaikkei totuudesta voi tietää. Kerronta on nautittavaa: tarkkaa, selkeää kieltä, jossa yhdistyy uskomaton ja uskottavuus. Saan ihmetellä, mikä on totta ja voiko olla totta se, mikä tapahtuu tai voiko siihen vaikuttaa.

Eurooppalaiset unet

Toivottavasti kuvailuistani ei saa höttöhörhövaikutelmaa. Kirja pohjautuu kovaan ainekseen, eurooppalaiseen lähimenneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaan, jossa tavallinen kansalainen elää elämäänsä, vaikka koko ajan kytee tai palaa jossakin syrjintätilanne, lakko, mellakka, poliittinen selkkaus tai kansanmurha. Yhteiskunnallinen valveillaolo on unien takana.

Puolassa on joku, joka ei ole painanut päätään ja tuijottanut kengänkärkiä ilmiantajan pelossa, joku on sanonut ääneen mitä haluaa ja miksi. Aivan vittu käsittämätöntä ja upeaa, että ihmiset edes kärpäsenpaskan mittaisen hetken uskovat että voivat liikuttaa tulevaisuuttaan.

Tämänlaatuisia romaaneita tarvitaan, tarinoita, joista ei voi olla varma ja jotka tekevät levottomaksi. Eurooppalaiset unet oli erityisen iskevä kirja lukea Brexit-äänestystulosta seuraavana päivänä.

– –

Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
romaani
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Reader why did I marry him ja Täysien sivujen nautinto.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus