Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:
”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”
Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.
•
Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila.
Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!
Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.
•
”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin.
Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.
Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.
Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)
•
Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 