Avainsana-arkisto: William Shakespeare

Lukurauhaa 2020 – älä unohda näitä vuoden 2019 kirjoja

Hyvää lukurauhan päivää! Minkään ei pitäisi estää rauhoittumista lukemiseen myös muina päivinä, mutta minun puolestani voi tälle asialle nimikkopäiviäkin perustaa. Ei tässä muu auta kuin jatkaa antoisaa harrastusta eli lukea kirjoja, myös ihan paperisia, ja jokunen myös ostaa, koska kirja-alan tilastoinnit lähettävät varoitusmerkkejä kirjan ja lukemisen kohtalosta.

Lukurauhapäivän lukemisen lomassa muistuttelen siitä, että uutuuskirjatulvaa kannattaa padota välillä myös ”vanhoilla” kirjoilla. Todellakin outoa: viime vuonna ilmestyneet kirjat vaikuttavat markkinoilla jo menneen talven lumilta. Ja koska ei tänä talvena etelässä juuri ole lunta nähty, kannattaa palata viime vuoden kirjojen muistoihin, jotka eivät ole sulaneet pois. Nyt taisi mielikuva kirmata jäätäväksi, mutta ajatus on pakkasenkirkas: edellisen kauden ja vielä sitä vanhemmat, kiinnostavat kirjat eivät ole kadonneet minnekään. Muistutan tässä jutussa minuun vaikuttaneista vuoden 2019 romaaneista, jotka eivät ole kovin paljon olleet esillä. Järjestys etenee elämänkaarimaisesti.

Malin Kivelä: Sydän

Sydän sykähdyttää kerronnallisesti taitavana kuvauksena pelon ja rakkauden ajasta. Kivelän kuvaus on tarkkaa ja näkemyksellistä. Kertoja synnyttää kolmannen lapsensa, jolla ilmenee sydänvaiva. Kirja ei silti kerro vain siitä vaikka paljon siitä. Kirjassa kertoja on kokonainen harsomaisenakin.

Jani Nieminen: Komero

Miksen ole nähnyt kirjajutuissa montaakaan mainintaa Komerosta? Se on mainio kertomus perheestä, nuoruudesta ja ystävyydestä. Kasvukertomukset eivät ole kirjallisuudessa harvinaisuuksia, mutta harvinaisen vinkeästi Komerossa kertojahenkilö kelaa mennyttä yhdistäen tapahtumiin lepattavia näkyjä. Viihdyin ja liikutuin kirjan parissa.

Cristina Sandu: Vesileikit

Novellistinen, tiivis romaani puhaltaa köyhän maan kuviokellujat maailman tuuliin ja kertoo siten rivien välein ja harkituin sanoin juurtumisesta ja juurettomuudesta, kun alla liikkuu arvaamaton elämän virta.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjä

Sääskenpyytäjä on repaleinen tarina aikuisen naisen ja vanhojen vanhempien suhteesta – eletyn elämän pikakatselmus menneeseen ja nykyisyyden käänteentekeviin tapahtumiin. Kerronnan karheus ja näkökulmavaihtelu lisäävät lyhyen kirjan intensiteettiä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jokin minua viivytti tarttumaan Pienen hauen pyydystykseen, en tajua mikä, sillä lukukokemus taitaa olla viime vuoden romaaneista iloisimmin yllättävä. Riemastun romaanin pohjoisen tunnelman kummasta väreilystä. Taas on kyse perheestä, sukupolvista, yhteisöstä ja rakkaudesta, mutta voi peijooni, mitä muita aineksia Karila saa siihen linjakkaasti mukaan!

Aki Salmela: Eläimen varjo

Vuoteni 2019 alun iloja oli runokokoelma Eläimen varjo, jonka runoissa eläimellisyys inhimillistyy. Pidän runojen ajatelmatiheydestä. Kokoelmassa vaihtelee runomuotoja proosaan, ja käännöstäkin pukkaa. Nämä runot pysyivät pitkään yöpöytäkirjana, jota oli ilo silmäillä iltaisin ja bongata ajatelma yön kylkeen. Sitä paitsi kirjan kansi on vuoden 2019 parhaita.


wp-1581146611564.jpg

Mitä luen nyt lukurauhan päivänä? Ostin syksyllä kirjamessuilta William Shakespearen Sonetit (Gaudeamus 2010 / 1609). Runot on kääntänyt Kirsti Simonsuuri. Tämän kirjan ekstraetu on se, että syvästi sivistynyt Simonsuuri aukaisee joka runon viereen sonetin viittaukset, kuvaston ja kontekstin aikaan ja tapoihin. Lisäksi kirjassa on käännöksen alapuolella alkukielinen sonetti.

Monena iltana minut on tehnyt onnelliseksi tieto, että voin päättää ehtoon ajattomaan lyriikkaan. Olen lukenut sonetin silloin tällöin ennen yöuntani. Siksi sonetteja riittää luettavaksi vielä tässä helmikuussa. Lukurauhani siis jatkuu vielä jonkin aikaa Shakespearella, mutta jatkuu se myös uutuuksin ja jo aiemmin ilmestynein vielä lukemattomin kirjoin. Vielä kirjoja julkaistaan suomeksi. Vielä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

The King

Shakespearen monesta kuningas Henrikiin liittyvästä näytelmästä (Henriadi) on koostettu Netflixin elokuva The King (2019). Se vastaa mieltymyksiini leffoista tai sarjoista, jossa historialliset sankarit ratsastavat tukka hulmuten. Paitsi että kuningas Henrikin tukka keritään keskiaikatyyliseksi patamalliksi, kun hän jättää hummailuvuotensa.

wp-1577428109524.jpg

Ehkä shakesperilainen tausta estää käsikirjoituksen pöhköytymisen, sillä pitkä elokuva pitää otteessaan, vaikkei sen sanoma ole järin omaperäinen. Ei ehkä tarvitse, sillä toteutus ratkaisee. Samoin on uusimmassa Macbeth-elokuvassa (2015, pääosassa loistava Michael Fassbender, HBO). Siinä sekä kaluttu tarina että toteutus yhdistyvät säväyttävästi. Uustulkinta viimein avaa minulle Macbeth-näytelmän hienoudet. Aiemmat teattereissa näkemäni versiot ovat tuntuneet ohuilta osoituksilta vallanhimosta. Justin Kurzelin ohjaamassa nummitragediassa ihmismielen pimeys sävyttyy monin tummin sävyin.

Takaisin kuningas Henrikin ympärille kehiteltyyn The King -elokuvaan. Juoni rakentuu kovin tavalliseksi: hulttioprinssi nousee vastentahtoisesti valtaan ja pyrkii toisenlaiseen hallitsijuuteen kuin isänsä. Tarvitaan kuitenkin sota, jotta Henrik ymmärtää vallan todellisen merkityksen: valtaapitävä on yksin ja aina altis hämärien intressien kuiskutuksille. Harvaan asiaan voi vallan harjalla luottaa tai vaikuttaa niin, ettei sillä olisi kauaskantoisia vaikutuksia. Elokuva päättyy houkuttavasti siten, että se antaa odottaa jatkoa. Ehkä macbethiaanista sellaista.

Elokuva on kaikin osin hienosti toteutettu. Elokuva koukuttaa heti seuraamaan Henrikin/Harryn/Halin kehityskaarta. Nuori, hentoinen Timothée Chalamet sopii rooliin loistavasti, samoin muu roolitus onnistuu. Halin ystävä Falstaff (Joel Edgerton) on mainio, samoin ällöttävä ranskalaisprinssi (Robert Pattison). Muu hoviväki asettuu osuvasti Halille ja Falstaffille sopiviksi vastakohdiksi. Neuvonantaja (Sean Harris) tekee hienon roolin harmaana eminenssinä. Naisrooleilla ei tässä leffassa juhlita: yksi ranskalaisprinsessa (Lily-Rose Depp) saa elokuvan loppuun muutaman repliikin.

The King on komeasti kuvattu. Ajankuva puvustuksineen ja lavastuksineen vie menneeseen. Silti eniten vakuuttaa riisuttu, sujuva tapa kuljettaa tapahtumia eteenpäin. Ratsastajien rapa roiskuu, ja ihmisten asema vallan jaloissa näkyy likaisena – niin kuin pitääkin. The King kestää jäntevästi yli kahden tunnin pituutensa.

– –

The King
Netflix 2019
Käsikirjoitus Joel Edgerton ja David Michod
Ohjaus David Michod
160 minuuttia.
Virallinen traileri.
Ks. Netflix.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Näit oikein. Klassikkonäytelmän otsikon henkilönimet ovat todellakin toisinpäin: Julia & Romeo. Mutta ei hätää. Ei Shakespearen tarvitse kääntää haudassaan kylkeä. Kansallisteatterin ajantasaistus Romeosta ja Juliasta kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja tarinaa: painotus on aivan oikein.

Esitys korostaa ajattomuutta eri aikakausien puvustuksella ja melko säästeliäällä lavastuksella – jos jätetään eleettömyydestä pois ruusuin koristellut parvekkeet ja hippipapin ripputuolivankkurit. Tanssiosuudet ovat tyyliteltyjen reivien tapaisia. Musiikki täydentää tunnelmia, ja taitava soittaja-laulaja-pari (Mila Laine ja Aleksi Kaufmann) vaihtaa suvereenisti soittimia ja tyylejä. Toisen puoliajan alun selloduetto hyrisee yhä kehossani. Eli esityksen aineelliset ja aineettomat kulissit ovat kunnossa – sitten sisältöön.

Ihailen shakespearelaisen runotekstin sujuvuutta ja sävykkyyttä. Se virtaa luontevasti näyttelijöiden puheena, ja jos joukkoon ujuttuu jokunen ”okei” tai muu uutuus, ei se korvaa kivistä. Kun luin uuden käännöksen Romeosta ja Juliasta (suomentanut Marja-Leena Mikkola), innostuin tekstin vivahteikkuudesta, jossa karkeudet vaihtuvat hetkessä herkistelyksi. Tuo tyylivaihtelu on Kansallisteatterin tulkinnassa onnistuneesti säilynyt.

Ensimmäinen puoliaika ilmentää uhittelua ja ilottelua. Lähtötilanne tehdään selväksi: kaksi sukua on vastakkain ja nuoriso käy kuumana. Viihdyttävyys korostuu, mutta överiksi ei vedetä, vaikka yleisöä nauratetaan miesmäisellä imettäjällä ja hörhöpastorilla. Toinen puoliaika keskittyy traagiseen rakkaustarinaan. Taustateemana voisi mainita aikuisten vihanpidon ja vallankäytön seuraukset.

Ja sitten pääasiaan, hehkuvaan teinirakkauteen. Kannattaa palautta mieliin, että Shakespearen Julia on 13-vuotias, Romeo vähän vanhempi. Lähtökohtaisesti ajatus lasten naimapuuhista hämmentää, mutta draama vie mennessään moiset mietteet. Näytelmää totisesti sulostuttaa pääparin raikkaus ja aitous. Ihastuneiden silmäykset, sanailut ja suukot välittävät lemmen leiskuntaa silloin, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Kansallisteatterin päänäyttämö täyttyy näiden nuorten (Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen) läsnäolosta.

Julia & Romeo

Mutta miksi nimien vaihdos päittäin? Ihan syystä. Siinä missä Romeo on haaveileva runopoika, Julia on aktiivinen toimija. Romeo on impulsiivisten tunteiden vietävissä, esimerkiksi ihastus vaihtuu helposti toiseen ja kiukku leimahtaa harkitsemattomasti. Julia rakastuneenakin punnitsee vaihtoehtoja, haastaa ja pistää tapahtumaan. Esimerkiksi kun Julia junailee ratkaisua Veronassa, Romeo vain notkuu unelmoimassa mantovalaisella parvekkeella. Ja palautanpa mieleen teinien hääyön: kumpi on ujo herkkis, kumpi tavoitteellisen aloitteellinen?

Julia & Romeo varmasti vetoaa nuorisoon, mutta tehoaa se tällaisiin tätsyköihinkin. Ohjaaja Jussi Nikkilän ja sovittaja-dramaturgi Anna Viitalan painotukset toimivat ja tuovat tuoreutta. Perinteiseen tapaan tahdon hieman marista pituudesta, eli jonkin verran tepastelua sieltä täältä typistämällä kesto olisi supistunut reiluun kahteen tuntiin sykähdyttävyyden kärsimättä.

Näytelmän loppukuva on pitelemättömän romanttinen tähtisumuineen. Kaunista. Hieman jään miettimään, millä tavoin se glorifioi peruuttamattomat tunneteot. Shakespearen opettavaiset loppupuheet kostonkierteen tuhovaikutuksesta on jätetty esityksestä pois. Lavalle jää leijumaan päättymätön rakkaus. Suon sen. Sanoinko jo? Kaunista.

– –
Julia & Romeo
Kansallisteatteri, ensi-ilta 7.3.2018
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilta: tässä.
Kiitos bloggariklubille pääsystä ensi-iltaan.

Omppu on jo postannut Julian showsta, samoin Arja.

Lisää Romeo ja Julia -aiheesta voi lukea blogistani: Shakespeare-tekstikokemukseni, kertomukseksi selkoistettu Mari Elomäen versio ja Jari Järvelän tehokas modernisaatiromaani. Shakespeare-toivioretkestäni Veronaan ja Mantovaan voit lukea tästä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Shakespeare ja Suomenlinna: Juhannusyön uni

Nimi on enne, eli luin Shakespearen Juhannusyön unen (1595 – 1596, WSOY 2005) juhannusyönä. Matti Rossin suomennos vie keskikesän kuunpaisteisen yön lemmenjuoniin vaihtelevalla poljennolla. Huomaan nauttivani ennen kaikkea kielestä, sanomisen rytmistä, joka muuttuu tilanteen ja sanojan mukaan. Loppusointuosuudetkin tuntuvat tuoreilta.

Voi kuolevaisten narrinäytelmää,
kun hupsut itseänsä esittää.

Juoneenkin päätän suhtautua otsikon mukaan – kuin uneen. Antiikin taruston tyypit, muut mytologiahahmot ja nuoret rakastavaiset ovat sekamelska. Lisäksi näytelmässä on sisänäytelmä, käsityöläisten päätön hääesitysprojekti. Monet hahmot välistä unohdetaan tai jäävät irrallisen tuntuisiksi ja joku on vain kuulopuheissa (ihme intialaispoika). Tässä hässäkässä neljän nuoren lempi roihuaa ristiin (samoin kuin Kaksi nuorta veronalaista -komediassa) ja keijukuningaspariskunta kisailee oudon etäisen hallitsijaparin häiden alla. Menninkäis-Puck sotkee sen, mitä eivät muut ole vielä sotkeneet. Kaikesta voi sanoa:

Mutta niinhän se on, täytyy myöntää, ettei järki ja rakkaus nykyään toistensa seurassa viihdy. Ja sääliksi käy, kun muutamat kunnon ihmisetkään eivät pysty niitä ystäväksi saattamaan.

Juhannusyön uni

Kun olen draaman lukenut, minua jäytää tunne, etten ymmärtänyt puoliakaan, että rivien välissä on sellaista sanomaa, josta en saa selvää. Luenkin näytelmätekstin jälkeen kirjasta Mirkka Rekolan ja Nely Keinäsen alkusanat, jotka antavat osviittaa merkityksille ja tarkoituksille (ja huomaan poimineeni samoja sitaatteja kuin Keinänen). On hienoa, että kirjallisia viittauksia, ajankuvaa ja draamatapoja välitetään valistuneesti näin, aikojen päähän.

Silti hiertää, etten osaa heittäytyä hulvattoman suvihoureen vietäväksi; tuppaan etsimään järkeä, kun minun pitäisi seurata unen logiikkaa. Kun se ei tekstin voimin täysin onnistu, testaan teatteria, sillä sopivasti Ryhmäteatteri tuo Kesäyön unen Suomenlinnaan Lauri Siparin suomennoksena.

Kesäyön uni
William S:n kielellä sanoisin well done: unien kudelma kahmaisee vähitellen kaiken mahdollistavaan taikaan, jota näyttämölle levitetään. Lavastus avaa esitykseen kahden maailman tasot, puvustus ruokkii mielikuvitusta ja musisointiosuudet tehostavat tunnelmaa. Joukossa on hulvattomia näyttämökuvia ja kohtaamisia.

Juonen hullutukset käyvät laatuun näin esitettynä: tyylittelyn taidetta on rutkasti. Jos jotain toivoisin toisin, soisin vähemmän huutamista – hämmästystä, leiskuntaa ja hölmöyttä voisi kai tulkita välillä vaihtelevin äänensävyin. No, joka tapauksessa taiat ja lemmensotkut kerityvät viihdyttäväksi esitykseksi elastisten esittäjien myötä.

Pidän erityisesti siitä ratkaisusta, että kuningasparia esittävät samat henkilöt antiikin ja mystiikan maailmoissa, samoin (tonni)keijut muuntuvat puskateatteriryhmäksi. Rinnakkaistodellisuudet ruokkivat toisiaan ja tekevät osaltaan unen mahdottomasta maailmasta mahdollisen. Nuoret rakastavaiset ovat oivallisen teinikiihkoisia, ja vanhoissa pareissa on ripaus kyynistä elämännäkemystä. Roolituksessa ei sukupuolella ole väliä; vastaan sanomattomasti ja osoittelematta se todistaa, ettei pikkuseikoilla ole väliä lemmen ja unen maailmoissa.

Iloitsen siitä, että Suomenlinnaan on tuotu klassikkodraama tuoreena toteutuksena. Toivon jatkoa viime ja tänä vuonna valitulle linjalle.

– – –

William Shakespeare
Juhannusyön uni
Suomentanut Matti Rossi
WSOY 2005
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ryhmäteatteri, Kesäyön uni

http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto/kesayon_uni

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Shakespeare & Verona

William Shakespearen näytelmistä kolmasosa sijoittuu Italiaan, ja siksi on spekuloitu, kävikö Shakespeare Italiassa. Tuotannosta tongitaan yksityiskohtia sitä puoltamaan, toisaalta Shakespeare lainasi teoksiinsa surutta kollegoiltaan, myös italialaisilta. Kukaan ei kuitenkaan kiistä sitä, etteivätkö Shakespearen jäljiltä tekstit eläisi omillaan.

Shakespeare

Shakespeare Veronassa

Minun mukanani Shakespere kävi Pohjois-Italiassa, tarkalleen Veronassa. Mestarin 400-vuotisjuhlien kunniaksi otin matkaseurakseni näytelmän Kaksi nuorta veronalaista (n. 1587, WSOY 2005). Se on rytmikästä draamakerrontaa, jossa vaihtelevat suorasanainen lausunta ja loppusointuinen sanominen. Lemmen ailahtelevuudella, oman edun ajamisella ja juonittelulla leikittelevä näytelmä ei ole huikea lukuelämys, mutta paikallisvärin vuoksi mieleen painuva: luin sen veronalaisessa puistossa suihkulähteen solinasta, ruusujen tuoksusta ja lintujen liverryksestä nauttien.

Julian parveke

Julian parvekkeen alla

Nuoret veronalaiset ovat ystävyksiä. Vakavamielinen Valentin siirtyy miehistymään Milanoon, jossa hän rakastuu Silviaan, ja ailahteleva Proteus vikittelee Veronassa Juliaa mutta siirryttyään Milanoon hullaantuu myös Silviasta. Siitä seuraa harhautusyrityksiä, joista vähäisin ei ole Julian muodonmuutos miespalvelijaksi, jotta hän voi vakoilla petturirakastettuaan. Näytelmän päähauskuttajat ovat sukkelasti sanailevat miespalvelijat ja koiraroolihahmo Kärtty.

Näytelmässä on äkkiloppu, jossa parit saavat toisensa. Minua jää vaivaamaan Proteus ja Julia, ja sepittelenkin mielessäni, millainen olisi jo alkuunsa epäilyttävän liiton tulevaisuus, ehkä macbethmainen. Rakkaudesta siis komedia kertoo, myös uskollisuudesta ja hairahduksista, on sitten kyse rakastetusta tai ystävästä. Kiinnostava Julia yllättää aktiivisuudellaan, mutta rakkaus voi pehmittää tiukankin mimmin pään, ja tältä se tuntuu:

Voi miten oikukas on hupsu rakkaus,
kuin villi lapsi se raapii hoitajaansa
ja nöyrästi se kohta vitsaa suutelee.

Julia-nimi siis vilahtaa jo tässä draamassa, mutta varsinaista Verona-tavaraa on SE näytelmä: Romeo ja Julia (n. 1591-1595). Matkaani luonnollisesti kuuluivat kaikenlaiset shakespearelaiset kokemukset. Miten vinksahtanutta on jollain tavalla se, että ihmiset (ehdottomasti kuulun joukkoon) vaeltelevat fiktiivisten henkilöiden oletetuilla oleilupaikoilla. Ja jotain todella outoa on siinä, että Julian hautapaikalla on vihkikappeli, jossa liukuhihnalla parit käyvät tahtomassa. Eikö kukaan mieti, millainen oli tuon esikuvateiniparin kohtalo?

Julian hauta

Julian hauta

Pieni poikkeama Veronasta oli käynti Mantovassa. Tosin sinne myös Romeo karkotettiin Romeon ja Julian kolmannessa näytöksessä. Vanha keskusta on upea sekoitus eri vuosisatojen arkkitehtuuria, joten kelpasi siellä käväistä, minun niin kuin Romeonkin.

Ja tämä vielä viehättävästä Veronasta ja fiktiivisten hahmojen perässä fiilistelystä. Näillä seuduin komisario Morse jahtasi murhaajaa ja tapauksen päätteeksi nautti vanhassa arenassa oopperasta. Ja Lewis-apuri symppasi sivusta kuten aina. Niin minäkin.

Morse

Näillä tieoinoilla Morse joi olutta ennen oopperaa.


Goethe

Ja Goethekin kävi täällä: Gardino Guisti.

– – –
William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
Suomentanut Leena Tamminen
ehkä 1587, WSOY 2005
139 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Romeo ja Julia: Klassikkohaaste 2

Tammikuu on päätöksessä, samoin KLASSIKKOHAASTE 2. Ensimmäisen klassikkohaasteen lukukokemukset kokosi 31.7.2015 Omppu blogiinsa. Tänään bloggaajat lisäävät klassikkopostauslinkkinsä minun keräyspostaukseeni. Klassikothan eivät tähän lopu. KLASSIKKOHAASTE 3 alkaa pian ja sitä emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari.
klassikkohaaste2


Klassikkovalintani on William Shakespearen Romeo ja Julia (WSOY 2006). Jokusen Shakespearen näytelmän olen vanhoina käännöksinä lukenut, mutta siitä on aikaa. Valitsin satoja vuosia vanhan rakkaustragedian kolmesta syystä. Minua kiinnostavat aikojentakainen tunnepuhe, uusi käännös ja näytelmäteksti. En juuri lue draamoja enkä ensisijaisesti rakkaustragedioitakaan.
Romeo ja Julia 1
Romeo ja Julia on keskeinen konteksti lukuisille sen jälkeen ilmestyneille rakkaustarinoille. En muistanut sitä, että Shakespearen 1590-luvulla synnyttämä näytelmä jo itse päivitti klassikkotarinaa. Siitä ja paljosta muusta valistaa suomentaja Marja-Leena Mikkolan esipuhe. Suosittelen Mikkolan pohjustustekstiä: se avaa draaman kulttuurikerroksia sekä tulkitsee niitä suhteessa Shakespearen tekstiin.

Voidaan sanoa, että yhtäältä Romeo ja Julia on rakkaustarina, jonka ovat muokanneet 1500-luvun lopun Englannin sosiaaliset ja kirjalliset konventiot; ne tuovat tarinaan poliittista särmää ja suitsevat idealismia. Toisaalta Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävänä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista.

Mikkola tekee pätevää analyysia, siksi minä valotan lyhyesti vain kokemustani. Draaman kieli ja kerronta lumoavat. Vaihtelevat tunnelmat imeytyvät erilaisiin kielimuotoihin, jotka sopivat kunkin roolihahmon suuhun. On runollisuutta, suorasanaisuutta, navanalusvihjailuita, keskenkasvuisten juippien rehvastelua ja höynähtäneiden lemmenluritusta. Ja niin paljon kauniisti puettua tunnetta!

ROMEO
Oma sieluni äänessäsi kutsuu minua.
Kuinka hopeisina helähtävät yössä
rakastavaisten äänet, kun hento sointu
sille, joka osaa kuunnella.

Kaiken lisäksi henkilöiden muuttuvuus välittyy sanomisen tavoista. Ikivanha teksti on siis kaikkea muuta kuin pölyinen – kiitos komean käännöksen. Kielen lisäksi hämmästelen draamaleikkauksia, sillä kohtaukset todella tehokkaasti lisäävät jännitystä sekä läväyttävät tunnelmavaihdoksia sanan säilän sinkautuksista toimintakohtauksiin ja komiikasta traagiseen romantiikkaan.

JULIA
Rakastavaisten oma kauneus
valaisee heidän rakkautensa riitit;
tai jos rakkaus on sokea, se viihtyy
parhaiten yössä. Tule jo, yö vakava,
hillitty mustiin pukeutunut vaimo,
neuvo, kuinka kaksi tahratonta neitsyttä
pelissä voitetaan ja menetetään.

Julia ei ole vielä täyttänyt 14 vuotta ja Romeokin on ailahteleva murkku. Lasten naimapuuhat hirvittävät, mutta draaman tapahtuma-aikoina tyttöjä naitettiin jo 12-vuotiaina. Tosin tekstissä teinilemmen tunnustukset tuntuvat kovin sivistyneiden sanailijoiden kaunopuheilta, mutta luen niitä ilmaisuvoimaa ihastellen. Nuoren rakkauden kohteiden ailahtelu, tunteiden leimu ja vaihtoehdoton kiihkeys välittyvät äärimmäisenä – ja totena. Myös jätkäjengien älytön uho on uskottavaa ja valitettavan ajatonta. En nyt takerru draaman vihapuheeseen ja yhteiskuntaa horjuttavaan vihan lietsontaan. Sekin on kovin totta nykyään niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Ja vanhassa draamassa huhut ja juorut leviävät kuin konsanaan somessa.

Draamassa kuvataan terävästi ihmistä yksilönä ja yhteisön osana. Tyylittely ei haittaa, nauttia voi eloisista tilannehahmotuksista. Kieltämättä jo kokemani R&J-tuotekerrokset vaikuttavat lukukokemukseeni: Imettäjänä näen silmissäni komiikkaa lisäämässä Rakastunut Shakespeare -elokuvan ”DA-Carsonin”, Romeon kasvoiksi välistä lehahtaa Leonardo di Caprion naamataulu toisesta elokuvasta – näitähän piisaa. Mutta suomennoksen kieli vyöryy kaiken yli. Nautin.
Romeo ja Julia 2

Jari Järvelän Romeo ja Julia (Tammi 2007) on räyhäkkä uudisversio. Jos haluaa tutustua vain klassikkotarinaan, suosittelen Mari Elomäen mukauttamaa Romeo ja Julia -selkokirjaa (Opike 2012). Karsittu kokonaisuus säilyttää ihmeellisen hyvin alkuperäisteoksen hengen. Muuten suorasanaista kerrontaa katkaisevat Cajander-käännöstyyliset säkeet, ja ne säkenöittävät kokonaisuutta. Lisäksi kirjan kuvitus lisää esteettistä nautintoa. Toisille siis sopii selkoversio, toisille modernisaatio ja toisille Mikkolan käännös. Tai ne kaikki. Klassikko toden totta elää.

– – –
William Shakespeare
Romeo ja Julia
Suomentanut Marja-Leena Mikkola
WSOY 2006
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

William Shakespeare
Romeo ja Julia
Selkokielelle vapaasti mukauttanut Mari Elomäki,
lähteenä käytetty Paavo Cajanderin suomennosta (WSOY 1907)
Opike 2012
74 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

25 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Romeo on 17-vuotias Vantte, Julia on 13-vuotias Julia. Kouvolan kulmilta romanssi alkaa, ja rakastavaisten pako päättyy hyiseen huvipuistoon. Jari Järvelän modernisoiman Romeon ja Julian (Tammi 2007) päähenkilöt ovat esikuviensa ikäisiä, ja tuttua on myös se, että teiniromanssi on epäsopiva. Nyt ei ole kyse sukuvihasta, vain siitä, että lempiväiset ovat liian nuoria. Järvelä lisää juoneen ennen kokemattomia: tulee mieleen eräs tien päällä irrotteleva tappaja-Valjakkala Shakespearen sijaan.
Romeo ja Julia_Järvelä
Shakespearen Romeo on tunnekuohujaan hallitsematon teini, joka pari kertaa tirvaisee pistoaseella. Vantte tappaa monesti, eri konstein, aika harkiten ja jälkiään korkeajännitteisen ruokottomasti peittäen. Jään pitkäksi aikaa mietteisiini romaanin loppusanojen jälkeen: ”Me vaan rakastettiin toisiamme.” Ja olihan heti kärkeen omistus ”nuorelle rakkaudelle”.

Mitä on nuori rakkaus? Se on äkkinäistä, ehdotonta, näköalatonta, ryöpsähtelevää, hillitöntä. Siinä on ujoutta, kokeilua, todistelua ja näyttämistä. Siinä ollaan hauraita ja puolustusasemissa. Luovun selvittämästä, miksi Vantte niksahtaa. Seuraan kauhun vallassa. Julia on aivan vietävissä. Tapahtuu pahoja. Rakkaus ja nuorten mielenliikkeet välittyvät lähinnä tekoina tai vyöryvänä höpinänä, jonka epätoivoinen lapsekkuus lisääntyy tapahtumien kärjistyessä.

Tarinan jutustelee Vantte. Etenkin romaanin käynnistys on juipin sanailun säihkettä, ja hienosti kieli mukautuu mielen ja tekojen mutkistuessa. Vanten sanomisen tapa on assosiatiivista, se hyppää mielleyhtymästä toiseen ja kuljettaa vallan varmasti. Shakespearelaisia sulosointuja ei luettavaksi loruilla, jonkin verran virtaa joukkoon valo-pimeys/päivä-yö -tekstiä esikuvan lailla. Mutta pistämättömästi Vantella on siis sana hallussa – muuten hän pistää sillä, mikä käteen osuu.

Kuuntelen radiosta kun meistä puhutaan, joka toinen lause kompastuu naamalleen teknopoppiin, radio Novosibirskin laulaja kimittää taustalla huokailee itseltään mursunnahkasukkahousut pois. Saan huokausten seasta selvää, olen aseistettu ja vaarallinen.

Juttu jää loppupuolella junnaamaan, toisaalta tragedian suhteettomuus on suhteessa nuoruuden suhteellisuudentajuttomuuteen. Tekstitaidosta teos todistaa.
Romeo ja Julia_J&S
– – –
Jari Järvelä
Romeo ja Julia
Tammi 2007
romaani
182 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus