Aihearkisto: Hömppä

Kolme viihdekirjaa kesältä 2020

Luen monenlaista, ja lomahengessä lomailen lukuvalinnoissakin. Muutama murha ja romanssi mahtuu mainiosti kesään, siis kirjakokemuksena.

Valitsen esiteltäväksi kolme romanttisen viihteen edustajaa. Niitä yhdistää se, että päähenkilöt ovat yli 30-vuotiaita, eli eivät ihan neitosia, ja kaikilla on kalvava suhde takana. Myös ura ja muu elämän sisältö on hakusessaan. Yksi tai useampi ystävä tukee, ja se kuuluu oleellisesti genreen. Jokainen päähenkilönainen uuden edessä karistaa vanhan kumppanin pölyjä sekstailemalla sisällyksettömästi, ja mahdollisesti sen perään löytyy aikuisiän ”se oikea”.

Miten näistä kaavoista yhä uudelleen ja uudelleen löytyy uutta kirjoitettavaa ja lukijalle edes hitusen kiinnostavaa? Siksi, että arkkityypit ja tutut tarinakaavat auttavat relaamaan, tyhjentymään ehkä jonkin painavamman varalle. Ja jos hyvin käy, voi huvittua jostain uudesta kulmasta tuttuun asetelmaan – tai vain antaa hömpän viedä.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Colganin edellinen suomennos nauratti klisekimarana, eikä uusi suomennos Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (Gummerus 2020) omaperäisyydellä juhli, mutta toimii uutuus minulle paremmin kuin ensi suomennos. Minulle Colganin bravuuri on esitellä uusi kiehtova paikka Brittein saarelta, ja tässä kirjassa cornwallilaisen kalastajakylän ominaispiirteet välittyvät viehättävästi. Romanssiosuudet ja näppärästi löytyvä uusi ura on kuvattu genreuskollisen ennalta arvattavasti, siis turvallisen viihdyttävästi. Kirja sopii lomalukemistoon kesäkuuman pehmittämään päähän.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, suomentanut Paula Takio, Gummerus 2020, 279 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

Kangaksen kirja kertoo rempseän hauskasti yllätyseron kokevasta nelikymppisestä naisesta, jonka ura on myös kriisissä. Piristävää on, että näkösällä on myös suru ja yksinäisyys, silti kepeä ote pitää kirjan viihdegenressä. Kangas ei varo ylilyöntejä satunnaisten heilojen kuvauksessa, ei myöskään eksentristen lapsuudenystävien luonnehdinnoissa. Kärjistykset kyllä kaventavat antia, vaan hauska välipala kirja on, eikä loppuratkaisussa päädytä konventionaalisimpaan tilanteeseen.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä, WSOY 2020, 253 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo

Lehtisen kirjassa tutkijataustainen nainen eristäytyy suomalaiseen saareen nuolemaan haavojaan. Yleensä genren kirjoissa perhe jää taustalle, mutta Lehtisen päähenkilölle isällä on suuri merkitys, samoin päähenkilön äitiarvoituksella, jonka lukija arvaa oitis vaan ei päähenkilö. Lehtinen on mutkaton kertoja, ja jopa yllätyn, miten hyvin viihdetyyli vetää. Lehtisen hömppä on aika jalat maassa -tyylistä, mutta loppuratkaisun epäuskottavuus jää minua kalvamaan. Paria asiaa jään myös ihmettelemään: päähenkilön art dego -intohimo jää hataraksi, vaikka kansi antaa ymmärtää toisin, ja pensionaatin nimi viittaa Jotunin järisyttävään romaaniin, jonka perusteella nimettyyn majoituspaikkaan ei ainakaan minua eritysemmin houkuttaisi mennä.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo, Otava 2020, 171 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Sara Medberg: Kamarineitsyt 

Nyt niuhotus pois, on aika historiaviihteen. Sellaisen hupsun romanttisen, jossa toisilleen luodut parit ovat heti selvillä, mutta suhteiden sinetöimistä saa odottaa loppusivuille. Naistenviikon haasteeni Saran-päivän kirja vie humputtelemaan!

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Sara Medberg on aiemminkin viihdyttänyt Turkuun sijoittuvalla menneen maailman salonkimeiningillä, Kultaportin kaunottaret. Nyt romaanissa Kamarineitsyt (Otava 2020) miljöönä on saari Turun kupeessa ja siellä rapistunut kartano. Sattuman sanelemana kartanon neidin kamarineidoksi päätyy köyhtynyt porvarisneito Charlotta. Ei hän oikeastaan mikään tyttönen ole vaan kolmikymppinen nainen.

wp-1590302671243.jpg

Samaan aikaan toisaalla: Tukholmassa itsellinen pitsimatami Emilie liikkuu luvattomilla teillä, mutta hänkin päätyy Turkuun. Charlottalla ja Emiliellä on kummallakin menneisyyden salaisuuksia, ja juonta kuljetellaan niitä kohti romanttisin virityksin.

Nyt ei ole nokon nuukaan sattumilla, niitä piisaa. Lisäksi saa noukkia lukuisia luonnehdintoja hiusten ja silmien väristä, naisten söpöydestä sekä aatelisherrojen salskeudesta, sillä päähenkilönaisten liepeillä liikuskelee synkeä, tumma, salaperäinen paroni Ridderlöv ja valoisa, viehättävä kapteeni Nordfelt. Ihan pöhköhän tämä tarina on. Eikä jää epäselväksi, että perinteet velvoittavat:

”Iltahämyn hiljalleen hiipiessä esiin, kastehelmien tiivistyessä korsiin ja usvanhaiventen kohotessa maasta otti Charlotta esiin neiti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja luki sitä ääneen.”

Ei ole kiitollisin tilanne tämänsorttiselle kirjalle, että luen sen heti Jane Austenin Järki ja tunteet -uuskäännöksen perään. Kamarineitsyen kesy ote pysyy kaukana austenmaisesta tapakulttuurisatiirisuudesta, eikä kielellisesti kerronta saavuta esikuvansa sävytyksiä. Medbergin tekstiin myös pujahtaa ilmaisuja, jotka ovat tätä päivää eikä 1810-lukua, ja välillä tapojen ja aikojen ominaispiirteiden osoittelu ei ihan liu’u kaunokirjalliseksi. Austenilaista toki on romanssivirityksissä ja sankarihahmoissa, jotka ovat vuosisatoja jo olleet romanttisen viihteen toimivia konventioita.

Harmitonta huvia silti. Sillekin on aikansa ja paikkansa, ja kyllä minä tästä huvituinkin.

– –

Sara Medberg
Kamarineitsyt
Otava 2020
romaani
274 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Kirjailijan kotisivujen otsikko on osuva: http://austenstyle.blogspot.com/

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Charlie Mackesyn kuvakirja-ajatelmakirja kaikenikäisille on ollut maailmanmenestys. Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020) kulkevat aution maan läpi keskustellen elämän tärkeistä kysymyksistä. Ajankohta tuntuu osuvan hyvin lukutilanteeseeni huhtikuun loppuun, jonka säätila muistuttaa kirjaa:

”Heidän seikkailunsa osuu kevääseen, jolloin välillä sataa lunta, välillä paistaa aurinko, ja sekin on vähän kuin elämässä yleensä – mitä tahansa saattaa sattua.”

Kirjassa on hieman samaa henkeä kuin Nalle Puhissa ja Pikku Prinssissä. Viattoman lapsen ja eläinjoukon keskusteluissa käsitellään ystävyyttä, rakkautta ja hetkeen pysähtymistä. Kirja vie pumpulinpehmeästi elämänasenneopastukseen. Filosofinen pohja ammentaa muun muassa tällaisista ajatelmista:

”Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon.”

”Elämä on vaikeaa – mutta sinua rakastetaan.”

Ajatelmien filosofinen perusta tuntuu minusta aika lattealta ja kovin amerikkalaiselta. Kyynelten läpi hymyillään lempeästi, ja välillä sipaistaan leppoisan kominen kommentti. Ymmärrän ja hyväksyn, että otteen naiivius on tietoista palautusta maan pinnalle, jossa tärkeät asiat ovat yksinkertaisia. Ja niinhän ne ovatkin. Totta kai maailma olisi parempi ja oma olo myös, jos itse ja mahdollisimman moni muu levittäisi hetkien hyvyyttä, hyväksyntää ja rakkaudellisuutta.

wp-1588520051832.jpg

En epäile, etteikö moni lukija löytäisi itselleen merkityksellistä pysähtymistä, rauhaa ja lohtua kirjan tarinoinnista. Nämä ovat makuasioita, ja siksi avoimesti tunnustan, että minussa sykkii skeptisyyteen taipuvainen sydän, johon liiallinen söpöstely aiheuttaa rytmihäiriöitä. Se on kummallista, sillä silkka patetia toisaalta puree minuun. Ehkä tämä on myös lukutilanne- ja mielentilakysymys, sillä periaatteessa kirjassa on nättejä pysähtymisen ajatuksia. Tällä kertaa ne valitettavasti minulta suurelta osin ohittuvat.

Pidän kovasti kirjan kuvitustyylistä. Hahmojen tyylittelevyys ja valuvan musteen vaikutelmat viehättävät. Kuvissa on lisäksi ilmeikästä tunnelmavaihtelua. Kuvituksen vuoksi nautin kirjan selailusta, ja se täyttää kirjan tavoitteen mindfullness-tyyppisestä lähestymisestä: pysähtymisestä hetkeen, hengittämisestä rauhassa. Niin teen mieluusti kauniisiin kuviin upoten.

wp-1588520030528.jpg

Sain kirjan kustantajalta huomaavaisin saatesanoin: kirja lähetettiin minulle piristykseksi ja lohdutukseksi poikkeukselliseen kevääseen. Ajatus lämmittää kovasti. Siksi vähän sieluani kolottavat osin koleat kommenttini.

– –

Charlie Mackesy
Poika, myyrä, kettu ja hevonen
suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2020.
Sain kirjan kustantajalta.

Monet ovat kirjaan ihastuneet, esimerkiksi Kirsin Book Club ja Luetut.net sekä osittain ihstuneesti Hemulin kirjahylly

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, proosarunot

Kristiina Vuori: Neitsytkruunu

Historiallinen viihdekirjallisuus vie arjesta muuanne, ja silloin tällöin se on paikallaan. Tällä kertaa käväisin Ruotsi-Suomen vallaspiireissä 1400- ja 1500-lukujen taitteessa, kiitos Kristiina Vuoren romaanin Neitsytkruunu (Tammi 2020).

Päähenkilökertoja on Anna Hansintytär Tott, joka isänsä kuoleman jälkeen neitosena siirtyy Suomesta kummitädin kaitsettavaksi Ruotsin puolelle. Ingeborg-täti on jämäkkä vallasnainen, jonka kasvatusmenetelmistä ei Anna-neito älyä heti, että häntä koulitaan vahvaksi naiseksi, joka tulevaisuudessa osaisi hallita mammonaa ja mielenrauhaansa. Sille eivät naiset voi mitään, miten miehet pelaavat poliittisesti, ja se heijastuu heihin.

Vuoren romaanista erottuu feministinen juonne, jossa naisen on selvittävä niine keinoin kuin on patriarkaatissa ja miehen omaisuutena mahdollista. Enemmän tietysti on aatelisten ja raharikkaiden piireissä mahdollisuuksia kuin piikalikkojen, mutta rajat ovat tiukat vallasnaisillakin käytöksen ja neitseellisyyden suhteen. Anna saa sen tuta, niin myös miehelän vankilan.

Anna naitetaan parikymppisenä Suomeen tuplasti vanhemman miehen vaimoksi, eikä siinä auta, että neito on hullaantunut komeaan huliviliin ja toinen jässikkä on jo esittänyt kosinnan holhoojalle. Nainen on kauppatavaraa, ja naiselle on ihan erilaiset esiaviolliset säännöt kuin miehille.

wp-1588088707173.jpg

Verrattuna pariin aiempaan Vuoren historialliseen romaaniin Neitsytkruunu on kuitenkin kevyt. Henkilökuvaus ei yllä erityisen syvälle, mikä voi johtua myös siitä, että päähenkilö on nuori nainen, joka katsoo kaikkea kokemattomin silmin. Siten ei otetta voi verrata esimerkiksi verevän ja kalsean yhdistelmään romaanissa Viipurin valtiatar.

Jo romaanin alkuvaiheessa esitellään uroot, joista lukija voi päätellä huonon ja hyvän valinnan vaihtoehdot. Eli iso osa juonta on sen odottaminen, miten lemmenkiemurat suoristuvat tai kihartuvat entisestään. Ja koska koen, ettei naisen aseman väläyttelystä huolimatta sen syvempiä ei kirjassa tarjoilla, lemmenjuonen seuraaminen vie huomion, vaikka poliittisissa oloissakin on ainesta. Valitettavasti helmakestit seuraavat toisiaan hieman rutiininomaisesti.

Arvostan suuresti aineistotyön ja ajankuvan kuranttia antia. Poikkeuksellisten vallasnaisten elämän dokumentit ovat hienoja arkistolöytöjä menneestä maailmasta, ja kirjailijan fiktiivinen panos niihin antaa odottaa herkullista ekstraa. Viihdyin kirjan parissa, mutta hienoinen pettymys on, että Anna jää yksitotiseksi hahmoksi ja kirja juonipainotteiseksi. Käänteet osoittautuvat kovin ennalta arvattaviksi. Ehkä kiinnostavimmat hahmot haaskautuivat sivuhenkilöiksi kuten tömäkkä Ingeborg-tantta. Vaan mutinat sikseen: pitkin matkaa toivoin Annalle viisautta ja onnen ailahduksia. Lopussa palkitaan.

– –

Kristiina Vuori
Neitsytkruunu
Tammi 2020
romaani
263 sivua eKirjana, osittain kuuntelin.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Takaliepeessä luonnehditaan Jenny Colganin romaaneja hyvän mielen kirjoiksi. Sen lisäksi romaanissa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020) panostetaan kirjojen merkitykseen ja Skotlantiin. Se on lähtökohtaisesti vastustamatonta.

wp-1578336992308.jpg

Hentoinen Nina saa kenkää birminghamilaisesta kirjastosta, mutta YT-hötäkässä hänessä alkaa itää idea perustaa kirjakauppa pakettiautoon. Auto löytyy satojen kilometrien päästä pohjoisen nummilta. Sinne Nina muuttaa kirjalasteineen, ja onnenkantamoisia riittää: ihana vuokra-asunto, hyvin viriävä kaupankäynti ja mukava ympäristö.

Chick lit -velvoitteita romaanissa riittää. Päähenkilö etsii itseään, paikkaansa ja kerää rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Ninan vastavoimana liehuu suora ja reipasotteinen ystävä, ja uudessa ympäristössä päähenkilö tutustuu jäyhänreiluihin ylämaalaisiin, joten saadaan käteviä vastakohtia etelän kaupunkiolot – pohjoisen kylähenki. Joukkoon sirotellaan pieniä kommelluksia, joissa päähenkilön hyvä sydän ja auttavainen luonne paistaa, mutta täytyyhän sankarittaren hetkittäin kiukutella, ehkä sille oikealle. Ja nyt pääsen romanssiosuuteen.

(Voi Jane Austen, mitä olet mennyt tekemään romanttiselle kirjallisuudelle! Lyömättömät asetelmasi ja tyyppihahmosi siirtyvät vuosisadasta ja kirjasta toiseen mutta harvoin mukana seuraa virkeä satiirisi ja ilkeänhauska huumorisi.) Colgan nappaa kirjaan eräänlaisen Wickham-hahmon kiltteyspotenssilla kymmeneen, eikä mr Darcya ole vaikeuksia tunnistaa heti inkarnaation ensimmäisestä ilmestymisestä lähtien. Se siitä.

”’En voi ymmärtää’, mies sitten selitti päätään pudistellen, ’miksi kukaan viitsisi nähdä vaivaa keksiäkseen uusia ihmishahmoja maailmaan, joka on etuudestaan täynnänsä miljardeja ääliöitä, joista en voisi vähempää välittää.’”

Söpöä ja viihdyttävää kirjassa riittää, mikä peittää päähenkilön pienet huolet ja realiteettivälähdykset. Ja kyllä, Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on varmasti monelle hyvän mielen kirja. Kyllä minulle vaihtelun vuoksi romanttinen hömppä maistuu, mutta Colganin kirjalle olen kolmisenkymmentä vuotta ja muutama tuhat luettua kirjaa liian vanha. En siitä mieltäni pahoita, mutta kyllä anniksi taitaa jäädä humisemaan huimat Skotlannin maisemat.

– –
Jenny Colgan
Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
suomentanut Paula Takio
Gummerus 2019
360 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.1.2020.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

No, onpa aikamoinen hupsutukseksi naamioitu perhetragedia. Toisella tyylillä Lasse Nousiaisen Itärajatapaus (Aula & Co 2019) tuntuisi yhdeltä synkeältä sukuproosalta muiden joukossa. Mutta nyt hölskyy huumoria.

20190719_120551.jpg

Sami kertoo Markon (isä) ja Hanna-avovaimon (äiti) maakuntamatkasta Markuksen kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Alkoiko korvamato soittaa SITÄ biisiä? SE ja muu Suomi-poppi raikaa paikallisradiokanavalla tarinan mittaan, kun pariskunta poikkeaa Markuksen serkulla, veljellä, siskolla ja äidillä. Suku on pahin, ei tästä muuta voi sanoa. Otetaan esimerkiksi Pekka-veljen ja Markuksen dialogipätkä.

Pekka kaatoi kahvia reippaalla otteella, eikä välittänyt vaikka osa meni ohi isän mukista.
”Ne teidän hippiakarkit oli varmaan hesalaista huumoria. Harvoin saa niin oudonmakuista karkkia.”
”Ai se vegaanisuklaa? Se on Ruohonjuuresta ostettu. Hanna ajatteli, että te haluatte maistaa.”
”Missä vaiheessa sie Marko menit noin sekaisin?”
”En mä mitään sekaisin ole. Kaupungissa on vaan laajempi valikoima tuotteita ja urbaaneja elämyksiä”
”Sie puhutkin ihan mitä sattuu. Vedät sie huumeita?”
”En vedä.”
”Ootko sie ajatunut johonkin paskasakkiin? Sie olit pienenäkin niin helposti vietävissä. Halusit olla aina mukana lössissä.”
”Mää oon kyllä omasta mielestä ollut aina enemmän individualisti.”
”Jos piti jotakin testata, siut tuupattiin ekana. Kerran söit hirven papanoita, kun myös sanottiin että niistä saat isommat lihakset. Taidettiin olla väärässä, kun oot vieläkin noin rimpula.”

Tuo naljailu on vielä melko kevyttä, mutta räikeästi kirjassa näyttäytyy sukusuhteiden kärjistyminen ja epäarvoistuminen. Ja inha salaisuus. Lisäpiikkiä pistää helsinkiläishipstereiden ja maalaisjunttien eroavaisuuksien tökkiminen. Vinkkeli on sellainen, että lukija pitäytyy helsinkiläispariskunnan puolella, vaikkei näiden naurettavuuksia peitellä. Mies on kiltti vaihtoehtokirjailija ja nainen vakaumuksellinen slow food -yrittäjä.

Välillä naurahtelen, välillä huokailen asetelmia. Aluksi huvitun kerrontajujusta. Minut narutetaan mukaan puhumattoman, pikkuvanhan Sami-kertojan näkökulmaan, ja kun totuus paljastuu, se tuntuu – nololta. Ja ihan loppu, siinä on jopa söpöstelyn henkeä.

Lopputulema: kiva välipalakirja, joka jää hitusen vaivaamaan (hyvä), koska se kertoo epämiellyttävimmistä sukulaisista pitkään aikaan.

– –

Lasse Nousiainen
Itärajatapaus
Aula & Co 2019
romaani
eKirjana 99 sivua.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Ines Lukkanen: Taidevandalismi

Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.

”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”

FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.

20190703_095346.jpg

Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.

Esimerkiksi Simbergin Haavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-Kallelan Aino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).

Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.

20190703_095314.jpg

Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).

naistenviikko 2019

Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!

– –

Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Lukujonossa.

Taidevandaali Instagramissa ja Facebookissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Taide

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Hanna Velling: Kirjosieppo

Esikoiskirjailija Hanna Velling sirkuttelee kirjataivaalle Kirjosiepon (Bazar 2018). Se on kepeästi kirjoitettu ero- ja itsenäistymistarina. Kirjan chick lit -tyyppiseen lähestymistapaan kuuluu rakastuminen ja ystävät, mutta kirja keskittyy epäonnisesta rakastumisesta toipumiseen. Onko tämä nyt jonkin sortin trendi, että kevyehkösti  tai sinne päin ruoditaan erosurua, kysyn esimerkiksi Veera Niemisen ja Elin Willowsin romaanit luettunani.

”Siinä hän nyt oli, kalpea, ruma ja yksin. Annan kiukku muuttui silmiä polttaviksi kyyneliksi. Hän varmasti kuivuisi olemattomiin, jos itkeminen vielä jatkuisi. Onneksi Make ei nähnyt Annan kipua. Hän painoi puhelun poikki, ettei Make kuulisi miten hädissään hän oli.
Make toteutti suunnitelmansa, ja Anna tunsi olevansa karusellissa, jota ei saanut pysähtymään. Oksetti. Prinsessa Ruusunen -kaasupallo karkasi kädestä taivaalle, Annan ulottumattomiin. Jonkun pitäisi painaa hätäjarrua.”

Minäkertoja-Annaan kirjassa pääsen tutustumaan hyvin. Hän paljastaa hyväntahtoisen hölmöytensä Maken suhteen. Hullaantuminen vei aikanaan Annan arvostelukyvyn, mutta miehen määräilyn ja jätetyksi tulemisen jälkeen oma tahto alkaa löytyä, vaikka kovin sisäänpäin kääntynyttä suru on. Annassa sävyt läikkyvät, mutta muut henkilöt ovat valitettavan mustavalkoisia. Etenkään Makesta en muuta erota kuin ääri-itsekästä ääliöpuolta.

Kirja kuvaa pääkaupunkiseutulaisen naiselämää vuoden 2005 tienoilla, mutta ei aika erityisemmin nykyisestä eroa. YT-potkut vaikuttavat elämään siinä kuin perhesuhteet, ja on putkiremonttia ja viikonloppureissuja Eurooppaan. Ohuita rönsyjä on kirjassa siellä täällä, mutta oleellisinta on pienen lapsen kohtalo erossa, jossa Anna-äiti on katkeroitua epäreiluun kohteluun. Tilanne siirtyy pikkulapseen lievänä viivästymisenä kehityksessä. Siihen ja muuhun tihkuu toiveikkuutta.

20180808_175902.jpg

Vaivattomasti luen Kirjosiepon. Pidän siitä, miten siinä leikitään eri tekstilajeilla. Ilahduttavinta kirjassa on rakenne, jossa ei edetä kronologisesti, vaan näennäisen epäjärjestyksessä haukkaillaan paloja Annan elämänkulusta. Myös nimi on osuva, sillä se on lainattu suoraan luontokirjasta ja kuvaa täysin Makea, pesästä toiseen pakenevaa koirasta.

Kokonaisuutena Kirjosieppo ei nouse kovin korkealle, mutta kyllä se ilmassa pysyy. Ja niin se lentelee vuoden 2019 naistenviikkohaasteen kirjaksi, sillä tänään on kirjailijan nimipäivä.

naistenviikko 2019

– –

Hanna Velling
Kirjosieppo
Bazar 2018
romaani
115 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Veera Nieminen: Avioliittotesti

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013) herätti kiinnostusta ilmestymisvuonnaan. Kirjassa itäsuomalainen Aino rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Kun vastarakastunut pari viettää kuukauden Jussin maatilalla lähellä Turkua, murre- ja käytöserot yllättävät Ainon.

20190304_194108.jpg

Kirja kytkeytyy paikkaan, mutta aika ei siinä erityisesti erotu. Siksi se ei ole vanhentunut ja siksi se sopii selkoistettavaksi. Johanna Kartio on mukauttanut kirjan, ja nimikin on selkeytynyt: Avioliittotesti (Opike 2019). Selkokirjan tapaan juonta on karsittu, mutta pääasiat ja tunnelma ovat säilyneet. Ainon rento ote kertojana on tuttua alkuteoksesta. Näin Aino huomaa ympäristön vaikutuksia itsessään:

”Tarkistan peilistä, olenko todella minä.
Näytän kyllä minulta.
Mutta olenko alkanut homehtua?
Haluan hiljaisen aamun.
Haluanko pian, että on hiljaista?
Haluanko kuulla, kun hämähäkki
kiipeää verkossa?”

Viihdyttäviä rakkausromaaneita ei paljon selkokirjoissa ole, joten on mukava lukea raikasta romanssia, jossa juoni etenee joustavasti ja jonka kertoja on eloisa. Vastarakastuneet haluavat olla yhdessä, mutta tulevaisuus on vielä auki. Tunteet heiluvat suuresta onnesta epävarmuuteen. Huumoria kirjaan tuovat Jussin isä ja setä, hiljaiset mörököllit, ja Jussin pikkuveli herättää lämpimiä tunteita.

Selkokirjoja on eri tasoisia. Voidaan puhua vaativasta selkokielen tasosta, kun potentiaalisten lukijoiden lukemisen vaikeudet ovat melko pieniä, mutta he silti hyötyvät selkokielisestä tekstistä. Avioliittotestissä on melko monirivisiä kappaleita ja värikkäitä sanoja, humoristisia heittoja, murretta ja puhekieltä, ja se on selkokirjaksi melko pitkä. Eli kirja ei ole helpointa selkokieltä, mutta mainiosti saavutettavaa suomea. Uskon tarinan viihdyttävän monia yleiskieltä helpompaa lukemista kaipaavia.

P.S. Lue vaikka tämä kirja Klaaran päivän selkokirjahaasteeseeni.

P.S. P.S. Lue lisää selkotekijä Johanna Kartiosta: tässä.

– –

Veera Nieminen
Avioliittotesti
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2019
160 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kirjan nimi lävähtää riemastuttavan paljaana: Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Ei siis tarvitse arvailla, mitä saa, kun lukee Niina Meron esikoisromaania.

Vaan ei otsikko ihan kaikkea kata. Kartanoromantiikkaan lomittuu hitusen goottiviboja ja jopa (itse)murhatutkimusta. Eikä romanssikaan aivan suoraviivaisesti etene. Miehiä kartteleva tamperelainen minäkertojanainen kohtaa useita brittikomistuksia, jotka horjuttavat sosiaalisesti kulmikkaan naisen miesvastarintaa.

Palikat ovat genremielessä kohdillaan, eli juonikuljetus ja henkilötyypit noudattavat jo Jane Austenista tutuksi tullutta kaavaa (vaikkapa Ylpeys ja ennakkoluulo). Rempsakka, alempisäätyinen, välkky päähenkilö on hullaantua, mutta mutkia on matkassa (austenlainen Wickham-tyyppi) ja kohdekin voi vaihtua (vau, ei ihan tyylipuhdas Darcy-hahmo). Rinnalla kulkee ideaalipari, toisilleen luodut rakastavaiset. Tässä kirjatapauksessa Nora-kertojan sisko Heli valmistelee häitä kartanon perijäpojan kanssa. Se on syy, miksi anglofiilikertoja pakotetaan Englannin maaperälle.

20190217_102726.jpg

Kirjan väkevin rakkaus kohdistuu englantilaisuuteen. Aluksi kiinnostun siitä, miten Noran ideaalimielikuva unelmien maasta kohtaa todelliset kokemukset. Ei siinä oikeastaan säröjä tapahdu, mutta kertojan into kulttuurihistoriaan antaa pontta lukea näppärä viihdekirja loppuun, vaikka tiivistämisen varaa löydänkin.

”Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirjan tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravistanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.”

Noran elämää ravitsevat englantilaisen romantiikan runoilijat Shelley etunenässä, ja muuten mielihyvää tuottavat populaarikulttuurin helmet, kuten brittipoliisisarjat. Koska itse olen muun muassa Morse– ja Lewis-sarjojen fani, huvittavat viittaukset niihin ja muihin mainioihin englantilaistuotantoihin. Myös Oxfordin kuvaus ja tutkijatyyppien ujuttaminen tapahtumiin miellyttää.

Meron teksti on sutjakkaa ja parhaimmillaan purevissa letkautuksissa. Juoneen ja henkilöihin jää minun makuuni turhaa tyypittelyä, vakka Mero pyrkii varioimaan ilmeisiä malleja. Esimerkiksi päähenkilön tatuoitu punkhenkisyys yhdistettynä sivistyneeseen kirjallisuudentutkimusintohimoon ei lopulta rajusti poikkea genrepolulta. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä mukavana ajankuluna vietän arjesta irti -hetkiä kevääseen heräävässä brittipuutarhassa, kirjapölyntuoksuisissa yliopistonurkissa ja arvotaidetta pursuavassa kartanossa.

– –

Niina Mero
Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
viihderomaani
383 sivua.
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.

Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.

”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”

Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.

20181028_083700.jpg

Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.

Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.

Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.

Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.

Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.

– –

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Lukaisenpa romanttisen seikkailuromaanin, jossa matkustetaan ajassa. Matt Haigin kirja Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co.) kertoo Tomista, joka syntyi 1581 ja elelee edelleen, noin nelikymppisen näköisenä. Hänellä on vaiva, joka merkittävästi hidastaa vanhenemisen.

”Menneisyys ei ole yhtenäinen, erillinen paikka. Se koostuu lukemattomista paikoista, jotka ovat aina valmiina palaamaan nykyisyyteen. Yhdessä hetkessä on 1590-luku, seuraavassa 1920-luku. Kaikki liittyy kaikkeen. Kaikki liittyy ajan kiertymiseen. Aika kasaantuu kasaantumistaan ja saattaa romahtaa varomattoman päälle hetkenä minä hyvänsä. Menneisyys elää nykyhetken sisällä, se toistaa itseään, nikottelee, muistuttaa kaikesta siitä, mitä ei enää ole. Se tihkuu esiin katukylteistä ja puistonpenkkien muistolaatoista, lauluista ja sukunimistä, kasvoista ja kirjankansista. Joskus pelkkä puun tai auringonlaskun näkeminen voi iskeä tajuntaan kaikkien koskaan nähtyjen puiden tai auringonlaskujen voimalla, eikä siltä voi suojautua. Ei mitenkään voi elää maailmassa, jossa ei ole kirjoja tai puita tai auringonlaskuja. Ei mitenkään.”

Kirjan ajatusrakennelma on kerrassaan kiehtova. Tom on soittanut luuttua Shakespearen teatteriseurueessa, purjehtinut Cookin miehistössä ja hengaillut Joephine Bakerin kera pariisilaisissa kahviloissa. Mennyt lomittuu nykyhetkeen, jossa Tom opettaa historiaa lontoolaisille teineille. Se toimii, samoin Tomin pohdinnat ihmisen aikaan sidotusta elinkaaresta, josta poikkeaminen on uhka, vaikka luulemme noitavainojen olevan ohi. Pidän sanomapuolen tästä osasta: on tolkuttoman vaikeaa oppia menneestä, rohkaistua olla oma itsensä ja rakastaa sekä elää viisaasti nyt.

”Aivan kuten kuoleminen kestää vain hetken, eloon herääminenkin kestää vain hetken. Sitä vain sulkee silmänsä ja antaa jokaisen turhan pelon sulaa pois. Sitten tässä uudessa, pelottomassa tilassa, kysyy itseltään: kuka minä olen?”

Ja sitten tulee MUTTA. Vaikka kirjassa on joitain kauniisti aseteltuja kerrontakohtia, siinä on luvattoman paljon pintapuolista, jopa kaluttua. Turhan usein kyyneleet polttavat silmäluomia, ylpeys paisuu rinnassa, rakkaus ei koskaan kuole, ikuisuus löytyy silmistä ja sen sellaista. Toisaalta Tomin uskollisuus 400 vuoden takaiselle ensi rakkaudelle on lutuista ja Tomin vaivan perineen tyttären etsintä ymmärrettävän tuskaista, mutta on hän epäuskottavan hölmö ikääntymättömien salaseuran pomon seurassa. Se pudottaa aika alussa jo pisteitä. Ja todellako brittipedagogiikka perustuu yhä opettajajohtoiseen jorinaan? Ihmettelen, vaikka uskon, että historianopettaja saa kertomuksiinsa merkittävää uskottavuutta, jos ja kun on elänyt yli 400 vuotta.

Kaikesta marinastani huolimatta etenkin kirjan keskivaiheilla juonessa on vetoa, ja siksi luen kirjan iloisesti loppuun asti, vaikka odotusteni vastaisesti en intoudu niin kuin toivoin. Filosofeeraus silloin tällöin nolottaa jotenkin kolhona (vai jopa osin coelholaisena?). Ajattelen niin, että Kuinka aika pysäytetään on vaivatonta historia/spefi-viihdettä, jota hömpäksi kutsuttaisiin, jos se olisi naisen kirjoittamaa. Miksi sukupuolittaisin? Joten sanon kirjaa hömpäksi romanttiseksi historia/spefi-viihteeksi. Eikä minulla ole lähtökohtaisesti mitään sellaista vastaan kesäisenkuuman päivän ajankuluna. (Eikä sitä, jos mahdollisesti filmattavassa leffassa tomppailee Benedict Cumberbatch.)

Ja miten aika sitten pysäytetään? Ei anneta ajan määrätä. Se kestää aikansa.

20180731_100152.jpg

– –

Matt Haig
Kuinka aika pysäytetään
suomentanut Sarianna Silvonen
Aula & Co. 2018
221 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Esimerkiksi näissä blogeissa aika pysähtyi: Eniten minuakiinnostaa tieKirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Vinttikamarissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani