Aihearkisto: Hömppä

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Ellen Lähde tutkii toistamiseen Eppu Nuotion kevytdekkarissa Anopinhammas (Otava 2018). Kevytdekkariksi kutsun kirjaa ja nyt kaksiosaista sarjaa siksi, että kirjoissa ei ole piinaavaa uhkajännitystä, ei verta eikä suolenpätkiä tai aseselkkauksia. Kotikutoinen ihmissuhteisiin perustuva arvoitusjännärityyli luontuu Nuotiolta lupsakkaasti, vaikka kirjassa selvitellään kipeitä perhesuhde-asioita.

Jo ensimmäisen osan lukemisen jälkeen olin vakuuttunut, että kuusikymppiselle päähenkilölle on selvä sosiaalinen tilaus. Puutarhaharrastaja sekä muuten kaikin tavoin vireä ja sosiaalinen Ellen Lähde virkistää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lämpöä ja uteliaisuutta hehkuva nainen parhaissa vuosissaan nauttii kehostaan, kaikenikäisistä tuttavuuksistaan ja arvoitusten ratkomisesta. Lähteen luontevasta liukumisesta tilanteesta toiseen nautin kovasti. Itsellinen, aistillinen Ellen on sinut itsensä ja maailman kanssa – elämänkokemusta on:

”On niin, että nykyään juuri mikään ei yllätä Ellen Lähdettä. Elämää on jo eletty niin paljon, että suunnilleen kaikki on ainakin kertaalleen nähty. Vain luonto pystyy hämmästyttämään kerta toisensa jälkeen, ihmiset enää ani harvoin. Mutta nyt Ellen yllättyy niin, että menee täysin sanattomaksi.”

Anopinhammas alkaa Andalusiasta mutta pysyy sitten pääasiassa Turun seudulla. Mielikuvat jäyhän pidättyvistä lounaissuomalaisista pitää osin paikkansa, mutta mainiosti tulee myös muita puolia esille. Etenkin nuoriso tuo väriä juoneen. Yksi iso teema romaanissa on eri-ikäisten erilaiset rakkaussuhteet, ja minusta kombo onnistuu hyvin tunneskaalan kuvauksissa. Ei syvällisyyksiä kannata odottaa, sillä kevyttä viihdettä kirja on, miellyttävää sellaista.

On eduksi, jos on lukenut Myrkkykeison, sillä sarjan toisessa osassa seurataan ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Niin juoneen on saatu erilaisia elementtejä: Ellen setvii satunnaisten tuttujen sukusalaisuuksia, mutta lukija voi myös seurata levottomana #metoo-henkistä ahdistelua ja Tinder-suhteen sudenkuoppia. Yleensä narisen ilmeisiä yhteensattumia, mutta kun Turku on niin pieni kaupunki, menköön sen piikkiin!

Tuotteliaan kirjailijan sujuva teksti tekee lukemisesta vaivatonta, ja ihan lopun lennokas simultaanisuus innostaa. Mielestäni sarja kunnolla alkaa kulkea vasta tästä kakkososasta. Toiveikkaana odotan seuraavaa osaa. Monen henkilön seuraavat vaiheet herättävät uteliaisuuteni, eli eiköhän ilmene jonkun kasvin tiimoilta jotain Ellenin itsepintaista uteliaisuutta kiihottavaa.

Anopinhammas.jpg

– –

Eppu Nuotio
Anopinhammas. Ellen Lähteen tutkimuksia
Otava 2018
kevytjännitys
147 sivua BookBeatin eKirjana.

P. S. Kirsin kirjanurkkapostaa kummastakin Ellen Lähteen tutkimuksia -kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Mitäpä tästä kertomaan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoitasarjan tunteville? Jos olet lukenut edellisen osan Ruokarouvan tytär, uusin kuudes osa Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä. Edelleen kertojana on Kirsti, eli ensimmäisen neljän osan kertoja Ida-äiti on sivuroolissa. Ja jos et ole sarjaa lukenut, aloita alusta: neljä ensimmäistä osaa ovat taidokasta historiaviihdettä.

 Taitelijan vaimo (Otava 2018) kertoo jo nimessään, mihin suuntaan Kirstin elämä menee –  ja kansi vielä lisää. Mutta miksi nimi katsoo Kirstiä miehen kautta, vaikka kertoja on omia intentioitaan toteuttava, itsenäisyyttä osoittava nuori nainen?

Taiteilijan vaimo

Kirja ei oikeastaan tuo juurikaan uutta sarjaa lukeneelle, sillä silloin tietää, että Kirsti on valmistellut paluuta Pariisista perustaakseen ompeluateljeen Helsinkiin, ja vakava heilastellut kuvanveistäjänuorukaisen kanssa johtaa avioliittoon. Isäpuolen viinatrokaamisen arvasin jo edellisessä osassa.

Kirjan lukeminen on helppoa, sillä kerronta etenee kronologisesti tapahtumia uskollisesti selostaen. Henkilöitä vilisee, mutta se ei sekoita pääasiaa eli Kirstin ja perheen tapahtumia. Niissä riemut ja takaiskut vaihtelevat, mutta päähenkilön kunnollisuuteen voi luottaa. Vaikka kolhuja ja kommelluksia sattuu, kokonaisvaikutelma on – kiltti. Jolkottava juonivetoisuus vaikuttaa minuun niin, etten löydä kirjasta mitään, mitä siteeraisin.

Mustonen luo viihdettä, joka on sulavasti nautittavaa. Sarja osa osalta kevenee, vaikkei Taiteilijan vaimo aivan yhtä överiksi mene kuin edellinen osa Hemingwayneineen, pikemminkin tämä laskeutuu astetta uskottavammaksi ajan ja kulttuurikerman kuvaksi. Neljän ensimmäisen osan Idan kertojanääntä ja sen luokkaterävyyttä ikävöin. Eli suhtaudun sarjan lukemiseen tätänykyä hotkaistavana hattarana, joskin hitusen poden höttöähkyä. Näin käy, vaikkei Mustosen kirja lainkaan sokerisinta historiaviihdettä ole.

Koska nuoruudessani olen jonkin aikaa tutkiskellut itsenäisyyden alun kirjallista modernismia tulenkantajuus etunenässä, maistelen romaanin tapahtumien irtokarkkeja 1920-luvun ilmiöistä. Mustonen vakuuttavasti hyödyntää laajaa kulttuurihistoriallista tietämystään muodista kirjallisuuteen, taiteesta politiikkaan. Kaikkien merkittävien 1920-luvun lopun kirjailijoiden nimipudottelu ja kulttuuriskandaalit mahdutetaan romaaniin. Maistuvat ne hetkittäin herkullisilta, jotkut virkistävästi hivenen karvailta. Esimerkiksi edellisen osan tapaan Manninen naurattaa minua kitkerällä Olavi Paavolais -kuvauksella.

Kirja alkaa vuodesta 1927, ja päättyy ennen vuosikymmenen vaihtumista, joten mukaan mahtuvat amerikkalaisen laman, saksalaisen natsismin ja suomalaisen oikeistoliikehdinnän vaikutukset. Irti ympäröivästä yhteiskunnasta ei Taiteilijan vaimo ole, vaikka kaikki tuntuu tapahtuvan ohimennen. Kirstin elämä etenee, ja Ida-äiti  jopa pehmenee kertomaan tyttären syntyperäsalaisuuden.

Mitenköhän monta osaa tätä vielä siunaantuu? Päästäänkö jopa tähän päivään? Ainakin Kirstin tytär Viena on sopivan ikäinen romansseihin 1950-luvun modernistirunoilijoiden kanssa… Olen siirtynyt fanittajasta sarjan varaukselliseksi stalkkaajaksi, mutta pakko on väijyä osa osalta, mitä näille kirjatutuille tapahtuu.

– –

Enni Mustonen
Taiteilijan vaimo
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 6. osa
Otava 2018
romaani
328 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jos sarjasta kirjoittamani jutut kiinnostavat, lue neljästä ensimmäisestä osasta tässä, viidennestä tässä.

Taiteilijan vaimosta ovat postailleet esimerkiksi Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren on jättänyt palvelutalo Ehtoolehdon taakseen. Yhdeksänkymppisten elämän ehtoopuolen seikkailijoiden trilogia toi suomalaiseen jännärikirjallisuuteen ihan uuden sävyn, purevan vanhustietoisen. Uutuusromaani Vihainen leski (Teos 2028) vie vanhuusvuosiin ennen palvelutalofinaalia. Taivas on auki – jos monimielinen hihkaisu sallitaan.

Vihaisen lesken minäkertoja on 74-vuotias Ullis, joka on leskeytynyt pitkän ja kuluttavan avioliiton sekä sen loppuvuosien omaishoitouurastuksen jälkeen. Hän saa solmittua kontaktin kolmeen vanhaan tuttuun. Uusi murrosikä voi alkaa, vaikka sitä yrittävät nelikymppiset lapset jarrutella.

”Meitä sanotaan ikäihmisiksi! Niin kuin muilla ei ikää olisi ollenkaan! Varttuneempi väki, niinkin meitä kutsutaan. Ja mitä me vielä olemme, seniorikansaa ja kypsiä aikuisia, vai kuinka? Hedelmä on kypsä, kun se syödään, mieluiten ennen mätänemistä. Jos me olemme kypsiä, ovatko 80-vuotiaat ylikypsiä? Vai jo pilaantuneita, mitä?”

Näin vaahtoaa Pike-ystävä, ikään perustuvasta syrjinnästä tuohtunut seitsenkymppinen bilepimu. Lindgrenille tuttu kärjekäs huumori iskee ikäasioihin. Minua huvittaa Ulliksen sisäinen ääni, joka kirjaan kirjataan kursivoidusti. Se sinkoaa perkeleitä, kun muuten Ullis ulkoisesti esiintyy tavalla, johon hänet ovat odotukset ja kasvatus koulinut: hillitysti ja näennäisen kuuliaisesti. Pieniä hairahduksia kuitenkin sattuu. Raikasta on tyystin moralisoimaton ote.

Kärjistykset korostuvat Ulliksen ylenmäärin mustavalkoisen ymmärtämättömissä lapsissa. Kiinnostavaa on kuitenkin Ulliksen kovin matalalla liekillä kytevä äidinrakkaus ja vasta vähitellen lämpenevä mummous, kun hän tutustuu sukupuolineutraaleihin toisen tuotantokauden lapsenlapsiin. Ensimmäisen kauden jo aikuisiin lapsenlapsiin hänellä ei ole mitään kontaktia.

Vihainen leski

Vaikkei Vihainen leski minulle ollut napakymppikirja, se viihdyttää, ja riemuitsen sen railakkaasta tavasta välittää revanssin mahdollisuutta naisille, joita painaa elämätön elämä. Oman kohtalon haltuun otto ei ole koskaan myöhäistä. Tietoisuus yhdestä ainoasta elämästä ja kuoleman läheisyydestä voimistaa vimmaa vaikuttaa jäljellä oleviin päiviin.

Kai Lindgrenin tyyliä voi kalkkunakirjallisuudeksi (turkey lit) kutsua, eli myöhempien aikojen chick litiksi, elämänkokemusta kerryttäneiden naisten elämänongelmia viihdyttävästi kuvaavaksi kirjallisuudeksi. Sille on paikkansa, ja sitä sopii lukea muidenkin kuin seitsenkymppisten.

– –

Minna Lindgren
Vihainen leski
Teos 2018
romaani
247 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi on myös viihtynyt Ulliksen seurassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Esikoisromaanissa Venäläiset tilikirjani (Gummerus 2018) liikutaan Pietarissa ja liike-elämässä. Anniina Tarasova on löytänyt tuoreen aiheen: nuori nainen firman sisäisenä tarkastajana.

Murjottava turkulainen poikaystävä ei vaa’assa paljon paina, kun uraylennykseltä vaikuttava komennus Pietariin käynnistyy. Kaupunki on Reijalle ennestään tuttu, ja siellä on paljon kiinnostavaa kuten väristyksiä aiheuttava komistus. Firman tilien setviminen ei etene mutkattomasti, ja lisäksi Reijaa alkaa vaivata kadonneen työntekijän tapaus. Reijalle sattuu ja tapahtuu sikari suupielessä ja skumppalasi kädessä.

Heitin laukussa lämmenneen piccolo-pullon skumppaa jääkaappiin ja avasin asunnon molemmat ikkunat. Huoneeseen tulvi kesäillan ääniä, kantosiipialusten tööttäilyä Nevalta ja raskasta pakokaasua. Epämääräisen vihreä ja suloinen Aura-joki tuntui taas kaukaiselta, samoin painajaismainen junamatka. Turun Tovereiden putkikassista paljastui Shaun White -lumilautailupeli ja matkailulehden Alpit-numero.

Humautan heti alta pois lievät nillitykseni kuten sen, että kirjan käynnistys venyy turhan pitkäksi. Jokunen tapahtumaketju jää kesken tai ne arvaan helposti. Edellisistä seikoista huolimatta tähdennän, että Venäläiset tilikirjat on kelpo seikkailu.

Venäläiset tilikirjani

Kirjan kirpakka chick lit -henki haisee raikkaalta. Siitä pidän eniten, kun taas jännitysjuonteet eivät ole niin tehokkaita. Minut saa tämän viihdytyskirjan puolelle eritoten kieli ja kerronta. Reijan rento, toimelias ote siirtyy tapahtumista kerrontaan.

Siispä toivotan Raija Wernin tervetulleeksi viihdekirjallisuuden naiskaartiin. Virkistyn suoraviivaisesta rempseydestä ja inhimillisistä toilailuista. Ehkä jatkoa seuraa.

Raja-asemalla venäläiset tilikirjani alkoivat tuntua yhä kurantilta tavaralta kuin auringossa nuhjaantuneet philadelphiajuustosushit. En silti voinut olla vilkaisematta bussin takaikkunasta taivaanrantaa, jossa Pietari hehkui lilana.

– –

Anniina Tarasova
Venäläiset tilikirjani
Gummerus 20-8
viihderomaani
469 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirjakko ruispellossaKulttuuri kukoistaa ja Satuilualusta,

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Vaatteen kaunista leikkausta ihaillessaan Margaretha pohti hämillään, kuinka Adele saattoi moderneista ajatuksistaan huolimatta olla niin muotitietoinen. Margarethalle oli opetettu, että liika tieto häivytti neidosta pehmeän naisellisuuden. Tämä alkoi laiminlyödä ulkonäköään, muuttui riitaiseksi ja kovaääniseksi – sanalla sanoen hänestä tuli vastenmielinen olento, jonka seuraa herrat karttoivat.

Margaretha on noin onnistuneesti opetettu aatelisneidon oikeille ajatustavoille muun muassa tohtori Karl von Raumerin tyttöjen kasvatusoppaan (1870) keinoin. Tuohon opukseen ja Turun tienoon maisemiin tutustuttuaan Sara Medberg on ideoinut historiallisen viihderomaanin Kultaportin kaunottaret (Otava 2018). Esikuva on one and only Jane Austen.

Kultaportin kaunottarien päähenkilö on Adele, jonka isä on kasvattanut maalaiskartanossa vapaasti, joten Turkuun saapuva neito poikkeaa muista talven 1870 debytanttikurssille osallistujista. Adele on yksi komean kreivi Gyllenfredin residenssiin majoittuneista parikymppisistä kaunottarista, toinen on tuittupäinen tukholmalaissukulainen Margratetha. Kolmas neito ilmestyy kuvioihin myöhemmin, suloinen Beatrice. Näin kaunotarkööri on valmis ja naimakauppojen teko voi todenteolla käynnistyä, mikä vie tilaa neitojen ja koko romaanin muilta pyrkimyksiltä.

Kultaportin kaunottaret.jpg

Alkuasetelmien ilmeisyydet vetävät suupieliäni vinoon hymyyn, sillä konventiot Austenista Utrioon erottuvat: heti alkuunsa on selvää, kuka kaunotar saa kenetkin komistuksista; neitoset supattelevat röyhelöissään, ja vanhemmat matamit vahtivat naisellisia hyveitä sekä tuputtavat patavanhoillisia käsityksiään; neitojen liepeillä liehuvat urhot ovat salskeita veistoksellisine piirteineen, ja asianmukaisten asujen kätköissä lihakset pullistelevat. Hupsutuksessa minua huvittaa esimerkiksi, miten seuruetta isännöivä kreivi koettaa uppoutua suomen kielioppiin kaiken silkinkahinan keskellä. Tuollaisia hyväntuulisten kerrontalaahusten laskoksiin kätkettyjä komiikkakohtia on siellä täällä, mutta tasapainottavia tummia kerroksia on niukasti, no, osuvana poikkeuksena syömishäiriöviittailu.

Näppärää: debytanttikurssilla opettaa muun muassa rouva Fredrika Runeberg, pöytäkeskusteluissa sivutaan Aurora Karamzin juuri perustamaa diakonissalaitosta, ja Adele etsii kiihkeästi sanomalehtijuttuja ensimmäisestä naisylioppilaasta. Esikuvia siis viritellään tyttöjen kasvatusoppaasta viistompaan suuntaan. Kaikkien asusteruusukkeiden, pitsikerrosten ja lemmentoiveiden lomassa Margarethaa vaivaavat liikenaishaaveet, ja Adelella on hinku opiskella ja ryhtyä kirjailijaksi, mutta siihen sisältyy pulma:

Adele terästäytyi. Jos neiti Austen olisi mennyt naimisiin, ei hän luultavasti koskaan olisi julkaissut mestariteoksiaan. Naisen oli valittava joko avioliitto tai ura, molempia ei voinut saada. Oli pidettävä lujasti kiinni päämääristään.

Lukijalle tarjotaan pätkiä Adelen romaaniteelmästä, jonka yltiöromanttisessa paatoksessa ei ole merkkiäkään esikuva-Austenin terävyydestä. Hihittelen neidon kässärille ja samalla pähkäilen: on kuin Austenin hömppäromaani-ironia (esimerkiksi Neito vanhassa linnassa -romaanissa) olisi jäänyt Adelelta ymmärtämättä. Adele tuntee myös Aleksis Kiven tekstejä, muttei sekään ole häneen jälkiä jättänyt. Ei Medbergiinkään, sillä loppupuoli nytkähtää humpuukiksi ilmeisine roistoineen ja juonen oikopolkuineen. Minulle ei näemmä riitä joutuisa viihdejuoni, vaikka Adelen mahdollisuudet lavenevat joko-tai-pulmista sekä-että-onneen.

Austen kuvasi aikalaisena säätyläisromanssien reunaehtoja ja sai tekstiinsä terää, vaikka onnellisiin loppuihin päädyttiinkin. Ei ole helppoa saada nykyajan tasa-arvotietämyksellä vuoden 1870 aatelisten naimapuuhia Austen-tasoiseksi viihdytysproosaksi. Valitettavan pintapuolisiksi Kultaportin kaunottarien henkilöt jäävät sekä sääty- ja ajankuva kovin asetelmalliseksi kulissiksi. Ymmärrän toki viihdetavoitteet, mutta silti ohuus vaivaa, kuten kaikkien oleellisten henkilöiden osoittautuminen yltiövarakkaiksi. Harmittelen: voi kun olisi ollut himpun ristiriitaisempaa ja säröisämpää, ja kelpaisi minulle myös reipasotteisempi komiikka. Vaan ei ole kirjan vika, jos en oikein käsitä genren rajoja, kun vaadin rajojen ylityksiä.

– –

Sara Medberg
Kultaportin kaunottaret
Otava 2018
historiaviihderomaani
445 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää

Rouva Sointu Suominen välittää asuntoja ja välittää ihmisistä. Valuneen taikinan tapaus on ensimmäinen osa Rouva Suominen välittää -sarjasta (Teos 2018). Eli alkuun päästyään Miriam Lohelta on luvassa jatkoa kepeään arkiseikkailuun.

Mma Ramotswe selvittää Botswanassa tavallisten ihmisten ongelmia rooiboisia siinä sivussa maistellen ja leppostellen automekaanikkomiehensä kanssa. Kummasti se tulee mieleen, vaikka Lohen kirjassa Sointu perheineen säheltää Vuosaaressa ja hauduttaa vihreää teetä. Säntäilevää rouvaa tukee turvajärjestelmiä kauppaava aviopuoliso. Pariskunnan välejä lämmittää lempeä hyväksyntä. Jos aviokriisejä on, ne ovat naapureiden. Perheen kaksi tytärtä ei erityisemmin tässä ensimmäisessä osassa erotu, kuuluvatpa pakettiin.

Rouva Suominen välittää

Sointu on siirtynyt psykologin hommista kiinteistövälitykseen. Hän saa kaupattavaksi vanhan rivitaloasunnon, jota myydessään hän törmää valuneeseen taikinaan, tai oikeastaan äkkikuolemaan ja outoon kirjeeseen. Asiakkaastaan välittävä Sointu alkaa selvittää kirjekriisiä. Päähenkilön muita kiireitä ovat perhe, tökkivä bisnes ja verrattain kaoottinen blogipostailu. Hurmaavaa höpsöä hahmosta tavoitellaan.

Ei. Nyt pitää ottaa järki käteen ja keskittyä olennaiseen, eikä vetää mitään emännöintiövereitä. Kaikki vain jotenkin lähtee lapasesta, aina kun mieleen juolahtaa IDEA.

Ei tätä romaani oikein jännäriksi voi kutsua, vaan arvoitussetvintä on juonimauste. Rouva Suominen välittää on kevyttä ja viihdyttävää tavallisen arjen tyylittelyä. Voin kuvitella tämän tv-sarjaksi, jossa kuva värikäsitellään kirkkaaksi pastelliksi, Itä-Helsinki näyttää kesät talvet pittoreskilta ja henkilögalleria päähenkilöistä merkilliseen naapurustoon karikatyyreilta, mutta niin, että päähahmoista pilkistää silloin tällöin luonteikas särmä. Tunnelma loihditaan hyväntuuliseksi.

Jo tammikuu. Lunta on tupruttanut koko yön, ja lisää tulee. Tänäänkin Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Aurinkolahti hörppää vain mitättömän kulauksen valoa, kuin valtava sukellusve, ennen kuin taas sukeltaa syvistä syvimpään pimeyteen kuin merenpohjaan.
   Taas tämmöinen tupruntai, Sointu huokaa.

Ja siinä se on, kirjaa sävyttävä ydinsalaisuus. Se ei ole juonenrakentelun yllätyksellisyys, vaikka kieltämättä on veikeää tavallisen perhe- ja taloyhtiötouhuilun yhdistäminen kevytsalapoliisiuteen. Mukavasti tarinaa toisinaan katkotaan ja siinä pompitaan, saadaan sattumuksia ja yhteensattumia, mutta se ei ole kirjan viehättävyyden syy. Jutun juju piilee eritoten kekseliäässä kielessä ja kerkeässä kerronnassa. Omanlaisella rytmillään pulppuavat etenkin Soinnun mielleyhtymät, toiveajattelun ryöpyt ja touhukkaat toimet.

Kirjoille on aikansa ja paikkansa. Minulle Valuneen taikinan tapaus tuli oivaan saumaan, kevyeksi iltapalaksi todella raskaan päivällisen jälkeen. Siksi se maistui mukavan eskapistiselta haukkaukselta (Han Kangin Ihmisen teot -romaanin perään). Ja kyllä minua jää vaivaamaan, mihin suuntiin Soinnun perhe-elämä, asunnonvälitys ja blogi etenevät sekä se, mitä saa aikaan uusi naapuri.

– –

Mirjam Lohi
Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus
Teos 2018
romaani
523 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Siinä vaiheessa, kun kirjassa taas mainitaan kuuluisa tuotemerkki, pitäisi opus viskata päin seinää. En viskannut. Jatkoin seuraavat parisataa sivua. Miksi ihmeessä luin loppuun Jill Santopolon rakkausromaanin Valo jonka kadotimme (Otava 2018)?

Tähdennän: minusta makuja saa olla monia – minulle sopimaton kirja on toiselle mainio ilon tuoja ja viihdyke. Täten taustoitan: olen kovin kranttu romanttisen viihteen lukija. Rakkausromaanissa pitää mielestäni olla Jane Austenin tervejärkistä tapakulttuuri-ironiaa, Bridget Jonesin sydämellistä hilpeyttä ja Sinä päivänä -romaanin tapaan henkilöihin tutustuttamista ja siten arkisen uskottavaa koskettavuutta. Sensorttisissa kirjoissa päähenkilöille toivon parasta. Niissä romantiikka ei tunnu imelältä, henkilöt sietämättömän yksiulotteisilta eivätkä juonenkuljetusvaiheet väkisin väsätyiltä viivytyksiltä kohti loppurutistusta.

Odotushorisonttiani vasten Valo jonka kadotimme kadotta alkusivuilla valonsa. Eikä minun osaltani pidä paikkaansa takakannen mainos: ”Jos pidit Sinä päivänä -romaanista, rakastut tähän!” Se vain antaa ymmärtää etukäteen liikaa juonenkäänteistä.

Valo jonka kadotimme.jpg

Minusta kertojapäähenkilö Lucy on mariseva, sovinnainen nirppanokka, joka ei hellitä pakkomielteisestä rakkaudesta komistus-Gabeen, vaikka maailmankaikkeus tarjoaa päähenkilökertojattarelle hyvinvointia, koulutusta vastaavan unelmauran ja palvovan kakkosmiehen. Törmään esteisiin, jotka eivät päästä minua eläytymään Lucyn maailmaan.

Vaikka romaanissa kerrotaan monesti vitsailusta, teksti on ilotonta. Toisekseen rakkaudentunteen pateettinen toistaminen ei vetoa minuun; tunne ei välity sanojen takaa. Siihen liittyy kolmanneksi ongelmaksi kokemani asia: kerronta taittuu tavanomaisesti ja henkilökuvauksen osuus jää kapeaksi. Neljäntenä himmentävänä syynä pidän amerikkalaista valkoisen ylemmän luokan arvomaailman jäljentävää kuvausta. Esimerkiksi rakkauslahjojen tunnollinen selostaminen etäännyttää minua, eikä näillä leveysasteilla se hetkauta, että nainen haluaa jatkaa töissä perheen perustamisen jälkeen.

Mitä opin? On joskus luettava tällaista, jotta tietää, millaisiin kirjoihin ei tunne vetoa ja millaisiin hullaantuu tai joita rakastaa.

Tiedän”, sanoin ja haistoin Shalimar-parfyymin hänen kaulallaan.
”Muista vain”, hän lisäsi, ”että hullaantumisen ja rakkauden välillä on ero.”

– –

Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suomentanut Inka Parpola
Otava 2018
335 sivua.
Sain kustantajan ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 2.1.2018.

P.S. Rakkausromaanin miespuolinen henkilö on valokuvaaja, taiteilija journalismin ohella. Kirja siis olkoon mukana taiteilijaromaanihaasteessa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Kulttuurimatkalla Italiassa ja poikkeama Espanjaan

Viime kesän alun virkisti matka Veronaan ja sen lähiympäristöön. Tänä kesänä ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa Italiaan eikä ylipäätään monen päivän reissuihin – mutta onneksi on televisio. Sarja Kulttuurimatkalla Italiassa on lohduttanut sadeiltoja, sohva muuttunut menopeliksi.

Taideasiantuntija Andrew Graham-Dixon ja keittiömestari Giorgio Locatelli autoilivat ensin kolmen jakson mittaa Italian länsipuolella, nyt kolmen jakson ajan itäpuolella. Kuluvan viikon keskiviikkona Teemalla esitetään toiseksi viimeinen jakso. Tunnin mittaisten osien soisin aina jatkuvan ja jatkuvan, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikkeen hyvään sisältyvät hienot maisemat, monipuolinen kaupunkiarkkitehtuuri, historian ja nykyajan vuoropuhelu, taide-elämykset ja ruokakulttuuri.

Andrew Graham-Dixon on aiemmin esiintynyt monissa Ylen esittämissä taideohjelmissa, mutta taidedokumenttiaiheiden kiinnostavuutta on välillä häirinnyt herran ponnekkaat ylitulkinnat. Nyt ei moinen haittaa lainkaan, sillä yhteistyö Giorgio Locatelliin kanssa poreilee maukkaasti. Matkakumppanit täydentävät toisiaan, ja heidän aito ilonsa kokemastaan välittyy kotisohvalle. Toistuvat ”fantastic”-huudahdukset eivät tunnu lainkaan yliampuvilta. Kummankin tietotaito uppoaa nyt kokonaisuuteen kuin veitsi voihin. Jään kaipaamaan tätä herraseuraa ja italialaistunnelmia.

Kulttuurimatkalla Italiassa

*

Nyt taitavat kelit muuttua kesäisiksi, eikä sisäoleilu tv:n edessä niin houkuta, mutta mainitsen kaksi espanjalaista humpuukisarjaa, joilla olen aikaani kuluttanut kesän alkupuolella. Miljööt, asut ja kieli kiinnostavat.

Lähes nolona tunnustan, että olen Teemalta seurannut vuosien varrella 1960-luvulle sijoittuvaa muotitalosarjaa Velvet. Juoni etenee epäuskottavasti ja hidastempoisesti, eikä muotiakaan tarpeeksi käsitellä, mutta silti tuijottelen tapahtumia ja odotan tämänviikkoisia loppuratkaisuja. Sen lisäksi Netflixistä olen tuijotellut Keskustytöt-sarjaa, joka sijoittuu 1920-luvulle – minua aina kiehtoneelle aikakaudelle. Tässäkin sarjassa juoni on käsittämättömän epäuskottava, mutta niin vain olen jaksoja katsellut, sillä on joukossa aikaan ja naisten asemaan liittyvää terää.

Jotain samanhenkistä on Velvetin ja Keskustyttöjen otteessa. On traaginen rakastavaispari, joka on joutunut erehdysten ja vehkeilyjen vuoksi erilleen, on luvatonta rakkautta, on perhekähmintää ja kaiken kukkuraksi koominen pari kommelluksineen. Ainakin. Sarjoja yhdistää myös yksi käsittämätön ja raivostuttava seikka: kummassakin taustamusiikkina on englanninkielinen poppirenkutus. Velvetissä se sentään on ajanmukaista, mutta 20-luvun sarjassa nykypoppia. Oudoksun. Espanjalaiset: pitäkää kiinni ajasta ja kauniista kielestänne!

 

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Kesän aikana on kerätty hömppäkirjalistoja (#hömppäkirjalista). Laadin kesäkuussa omani, ja täytyy myöntää, että vaikeaa se oli. Ensinnäkin hömpän määrittely ei ole yksinkertaista, ja toiseksi listatarjokkaita oli yllin kyllin. Yksi listalle sopiva kirjailija olisi mielestäni ollut Jojo Moyes. Olin listaa rustatessani lukenut kolme suomennosta (tässä, tässä ja tässä), tämä uusin odotti vuoroaan: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017).

Parillisia ja parittomia on hömppää parhaimmillaan. Kirjan mittaan monin vaihein joutuu odottamaan, että hyville ihmisille käy hyvin. Moyesin eduksi on luettava se, että juuri ne vaiheet korottavat kirjan keskivertoa korkeammalle.

Parillisia ja parittomia

Moyesin romaanin henkilöissä on ytyä, ja heidän epäonnen hetkiinsä eläytyy vaivattomasti. Erityisansioita tulee köyhyysrajan todenoloisesta kuvauksesta ja lapsien ominaislaadun kunnioituksesta. Jess on kolmikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Tosin teinipoika on hänen ex-miehensä, mutta se sopii Jessin avaraan perhekäsitykseen. Juoni kilpistyy siihen, että Jess raha-asioiden ratkaisun toivossa tekee yhden vikapäätöksen ja yhden epätoivoisen matkan. Jälkimmäinen on reissu Skotlantiin, jotta 10-vuotias nerotytär pääsee matematiikkaolympialaisiin. Sattuma saattaa autokuskiksi Jessin siivousasiakkaan Edin, joka tuskailee äveriään elämänsä taitekohdassa.

Hellää kohta minussa hiertää lasten kokemat vääryydet, myös rahan puutteesta johtuvat ratkaisut tuntuvat palana kurkussa. Jessille pesueineen toivoo kaikkea hyvää, ja kirjan mittaan ala- ja ylämäet vaihtelevat tunteita heilautellen. Mukavasti joukkoon mahtuu myös koomisia kohtia. Ja romanssi, sehän on väistämätön, ja ohittamatonta on myös se, etteivät asiat ratkea tuskattomasti.

”Uskotko sinä oikeasti, että asiat voivat muuttua?” Tanzien Silmät olivat suuret ja tummat ja epäluuloiset.

Jess laski veitsensä ja haarukkansa. ”Taidanpa uskoa, kulta. Toki meillä kaikilla on ankeat hetkemme. Mutta kyllä minä uskon niin.”

On Parillisia ja parittomia -romaanissa myös sanomaa: virheitä sattuu ja asioiden on tapana järjestyä. Ei silti kannata kuvitella, että asiat ovat hyvin, mutta siitäkin selvitään. Tällainen elämänmakuinen hömppä viihdyttää ja vapauttaa omasta arjesta. Ja sopii se mainiosti myös naistenviikkoon, mikä EI tarkoita sitä, että vain naisille sopii hömppä. Naisille sopii MYÖS hömppä, kenellepä ei, kun tavoittelee rennonletkeitä lomapäiviä. Ja naisille sopii, vaikka mikä! Katsopa noin 30 kirjablogista, jotka osallistuvat naistenviikkohaasteeseen: ideasta esimerkiksi tässä linkissä.

Naistenviikko2017

– –

Jojo Moyes
Parillisia ja parittomia
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2017
romaani
482 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla mm. Kirsin Book Club mielistyi, Kirjasähkökäyrä totesi rakastettavaksi rakkaustarinaksi, Järjellä ja tunteella löysi vakavien aiheiden keskiöstä romanssin ja Lillin kirjataivas nautti hömpästä välipalasta.

Naistenviikon kunniaksi olen jo postannut tämän viikon nimipäiväsankarin Kristiinan Vuoren romaanista Filippa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen

Joskus teininä luin Kaari Utrion romaaneja. Historia oli lempiaineitani koulussa, ja siksi menneisyyteen sijoittuvat romaanit kiinnostivat (kuten yhä). Muistan pitäneeni romansseja hieman kihelmöivinä, mutteivät ne silloin HugoaDumas’ta tai Dickensiä peitonneet. Sittemmin luin Utrion tietokirjan Eevan tyttäret, jota pidin mainiona naishistoriakoontina. 

Nyt kun tarkistin kirjailijan kotisivuilta julkaisulistan, en voi kuin häkeltyneenä kumartaa Utrion tuotteliaisuudelle. Ja uskon joka kirjan taustalla olevan määrätietoista lähdetyöskentelyä. Toivon totisesti, ettei romaanien ”viihde”- tai ”hömppä”-puolta ymmärretä negatiivisesti. Ainakin minulle seuraavat Utrion äänikirjoina kuuntelemani romaanit olivat hyvää viihdykettä.

Pitkän tauon jälkeen siis palasin Utrion tuotantoon. Olen havainnut, että äänikirjoina voin käyttää lähinnä henkilövetoisia ja juonipainotteisia tarinoita, joissa ei kerrontateknisesti kikkailla. Arvioin Saippuprinsessan (Tammi 2004) ja Vaiteliaan perillisen (Tammi 2009) sopivan kriteereihini. Oikeaan osuin.

saippuaprinsessa

Juonia punotaan rakkauden ja rahan välillä 1830-40 -luvun aatelispiireissä. Kummassakin kirjassa on aika alusta asti selvä lemmenpari, joiden tunteiden paljastamiselle nousee vuoren kokoisia esteitä. Esteinä toimivat määrätietoiset ahneet naiset ja ikävät sukulaiset. Kaava vaikuttaa kankealta, mutta eteneminen on mutkatonta.

Saippuaprinsessassa kunniallisen Mauritz Ekestolpen paroniperhe sinnittelee rahavaikeuksissa, kopea Viktoria voin Sperling Herman-hulttioveljineen väijyy perintöä, ja sydämellinen orponeito Ulrika Rutenfelt joutuu näiden intressien väliin. Lajityypin tunteva ei varmaan pety, vaikka kiteytän juonen romaanin loppulauseeseen:

Täydellinen pari: saippuaprinsessa ja juurikaskuningas.

Vaitelias perillinenVaiteliaan perillisen päähenkilö on kapteeni ja paroni Robert, viisas ja hyvä mies, joka on kasvanut vailla äidin rakkautta. Koppava äiti ahneine sukulaisineen ovat todellisia ylimystökammotuksia, mutta tarinaa tasoittaa köyhä, nuori paronitarleski, jolla on suuri sydän ja salaisuus. Vaikka ääripäät ilmaistaan karusti, on romaanissa myös hienovaraista köyhtyneen aateliston, palkallisten ja ammattimiesten aseman esittelyä.

Romanttisen historiaviihteen kaavan mukaan monenmoiset kiemurat tarvitaan, kunnes heti romaanin alussa selvä pari saa toisensa. Kaavahan toimii, jos henkilöissä on kiinnostavat puolensa, ja juonenkulkuihin ympätään pikkuyllätyksiä piristämään perinteitä. Valitettavasti Utrio ei erityisemmin uudista lajia. Turhan odotuksenmukaisesti kaikki sujuu parhain päin. Hitusen kyllä yllättää Saippuaprinsessassa yksi nauruun kuoleminen.

Olen huomaavinani Jane Austenin säätyläiskuvausten hengittävän niskaan, sillä samansorttista purevuutta tavoittelee Utrion tapakulttuurikuvaus, mitä tulee varallisuuteen, säätyyn ja sopivaisuuteen liittyviin käsityksiin. Austenmaisuutta näen myös karikatyyrieissa, kuten omahyväisen yksioikoisessa tyypeissä. Jokin Utriota jarruttaa sävyttämästä henkilöitään persooniksi, sen sijaan hän kunnostautuu asujen ja ympäristön kuvaajana.

Huomaan nauttivani romaanin matkustuskuvauksista, niistä välittyy aidontuntuinen ajanmukaisuus. Vaitelias perillinen hahmottelee hienosti kartano- ja ruukkiympäristöä, ja Helsingin muotoutumista provinssipääkaupungiksi kumpikin romaani esittelee mielenkiintoisesti. Löydän rinnakkaiskuvia Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista Helsinki-näkymiin, sillä  Saippuaprisessassa kerrotaan elävästi Senaatintorin ympäristöstä, Suurkirkon kohoamisesta ja muiden kaupunginosien rakentamisesta Engelin suunnitelmien mukaan.

suurkirkko

Historiaviihteen soisin saavan hieman enemmän huomiota, ja Utrion pioneerityö ja tuotantourakka tarkkoinen faktataustoituksineen ansaitsisi arvostusta. Kiteytän näin: Utrio hallitsee ajat, tavat ja paikat. Vaikkeivät nämä romaanit henkilöiden ja yhteiskunnan syväluotaukseen tähtää, autoilun ajanvietteeksi äänikirjat sopivat mainiosti. (Äänikirjan lukija voisi kyllä pitää selviä taukoja lukujen ja paikkasiirtymien välissä.)

– –

Kaari Utrio
Saippuaprinsessa
Tammi 2004
romaani
äänikirjan lukija Susanna Haavisto
kesto 9.03.47.
Ostin Elisa Kirjasta.

Muita kirjan lukijoita mm. Kirsi ja Morre.

Kaati Utrio
Vaitelias perillinen
Tammi 2009
Romaani
äänikirjan lukija Kaija Kärkinen
kesto 10 t 10 min.
ostin Elisa Kirjasta.

Muita lukijoita: Morre ja Minnan lukemaa, sekä Ja kaikkea muuta kuunteli myös romaanin äänikirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Hömppä, Kirjallisuus