Reipasotteinen Reija on täällä taas! Anniina Tarasovan romaani Kuoleman kulissit (Gummerus 2020) jatkaa melko lailla siitä, mihin esikoiskirjassa Venäläiset tilikirjani päädyttiin. Reija on eronnut sulhostaan, venäläissäätö Konstantin vaivaa mieltä ja silmissä siintää työpesti takaisin Venäjälle.
Reija matkaa Kyprokselle uuden työpaikkansa pippaloihin, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei työasia etene. Palkkaaja kuolee, työtilanne mutkistuu, ja sen suoristumista sotkee Reijan mielenrauhaa rikkovan miehen ilmestyminen samaan työpaikkaan. Romaanissa Reija sivuintressinään etsii murhaajaa, päätyönään selvittää yhden firman myyntikapasiteettia – ja heilahtelee tunteesta toiseen.
”Teki mieli kirota. Olin kämmännyt, ja sen lisäksi ajautunut hirvittävään umpikujaan, josta ei enää ollut poispääsyä. Jos lähtisin firmasta, kaikki kuvittelisivat että olin saanut potkut. Muutamien kuukausien työrupeama jäisi häpeäpilkuksi LinkedIniin.
En voinut edes kertoa Konstalle, että minua oli seurattu, koska mistä saatoin olla sataprosenttisen varma, ettei hän ollut järjestänyt asiaa? Teki mieli vaikeroida, pitää jotain kamalaa mouruavaa ääntä.”
Viihdehenkisesti jännitysjuoneen kuuluu sydämenasioita, mutta kirjan romanssirintamalla käydään lähinnä asemasotaa. Suhde Konstaan eli Konstantiniin vaikuttaa ehkä tyttökirjamaiselta: sille kiukutellaan, jota oikeasti halutaan.
Reijassa on virkistävää pitelemätön pätemistarve. Siekailematon kunnianhimo ja pyrkyryys on harvaa herkkua viihdekirjojen naisissa. Yleensä tällaiset tyypit ovat sivuhahmoja, joita halutaan näyttää negatiivisessa valossa. Reija riemastuttaa, sillä hän on touhukkuudessaan ärsyttävä, ällistyttävä, huvittavakin, ja väläyksittäin haavoittuvainen vaikkakin kätkee sen lähinnä räyhäämiseen.
Ystävyyskuvauksessa on särmää. Reijan paras ystävä Inna majoittaa Reijan nykykommuuniin, jossa naisten lisäksi asustaa Innan poikaystävä. Naisten suhteessa avoimuus ja salailu vaihtelevat, ja ystävyys on myös kilpailuhenkistä. Kumpikin suutahtelee, sitten he sopivat kunnes tulee taas uusi kiista.
Reijan kimurantti suhde isäänsä saa tässä kirjassa uutta valoa, ja tiedot kadonneesta äidistä lisääntyvät. Lisäksi Reijan venäläisyysvibat vahvistuvat:
”Oliko minulle alkanut muodostua oma eettinen, venäläisen nihilistinen koodistoni? – –
Olisi varmaan pitänyt joskus lukea Turgenevin Isä, äiti ja tytär. Venäjällä mikään ei ollut joko–tai.”
Kuoleman kulissit hyötyisi hienoisesta tiivistämisestä, ja varsinainen jännärijuoni etenee hitaasti. Siitä huolimatta ahmaisin liukkaasti verbalisoidun kirjan, vaikkei liike-elämän kuvaus kuulu ykkösintresseihini. Toisaalta on virkistävää lukea itselle vieraasta aihepiiristä ja etenkin ympäristöstä. Pidän Pietarin kaupunkia melkein yhtenä henkilönä, ja nautin kirjan kaupunkikuvauksista. Olen piipahtanut Pietarissa yli 10 vuotta sitten muutaman tunnin, ja visiitin lyhyys on jäänyt kaivelemaan. Pääsenpä sentään sinne näin kirjakeinoin!
”Minä palaisin aina uudestaan Pietariin.
Minun ei tarvinnut kuin kääntää päätäni, ja näin ulos. Ikkunan koristeellisten kaltereiden läpi näkyi peripietarilainen maisema: yksi lumen peittämä kanava, ja näkymä 300 vuotta suljettuna olleeseen mystiseen Uuden Hollannin saareen, joka oli vasta viime kesänä avattu yleisölle. Kanavan vartta ei ollut ehditty puhdistaa lumesta, mutta muutama jalankulkija eteni pontevasti pienistä esteistä huoli matta. Ehkä kävelevät pietarilaiset miettivät, miten juhlistaisivat pyhän Valentinuksen yltiöromanttista päivää, tai sitten he kaikki odottivat maslenitsaa, blinibakkanaalien täyttämää laskiaista: sienisalaatteja, mätejä, sipulisilppua ja smetanaa.”
Annina Tarasova
Kuoleman kulissit
Gummerus 2020
jännitys
383 sivua (PDF).
Sain kirjan kirjailijalta: kiitos!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 