Avainsana-arkisto: Juuli Niemi

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Minulla ei ollut mahdottomia eikä muitakaan oletuksia, kun aloitin Juuli Niemen kirjan Mahdottomia oletuksia (WSOY 2022). Silti yllätyin vähän. Kutsun kirjaa ilman muuta rakkausromaaniksi mutten tavanomaiseksi romanttiseksi viihteeksi.

Perinteiseen romanttiseen viihteeseen viittaa se, että toisella päähenkilöllä Noralla on koossa kouluaikojen ystäväporukka ja siinä bestis. Juho puolestaan esitellään miehenä, joka ei ole odotettu valinta Noralle. Sekin usein kuuluu romanssien henkeen: epätasaisen parin toisilleen sopivuus. Ulkonäköön ja ruumiinrakenteeseenkin viitataan tiheästi. Ja muihin eroihin:

”Nora katsoi Juhon käsiä hänen kätensä ympärillä. Juhon kädet olivat lämpimät, vaikka oli syksyisen viileä ilma ja Noran omat kädet olivat kylmät.

Vähän niin kuin me muutenkin olemme, Nora ajatteli, lämmin ja kylmä.”

Tavallista ei ole tarina, jonka dynamiikkaa pyörii 25-vuotiaan Noran neitsyyden ja kolmikymppisen Juhon kärsivällisyyden ympärillä. Seksi ei lopulta ole parin suurin ongelma, sillä jopa alati vaivautunut ja häpeilevä Nora pitää aihetta esillä ja Juho ymmärtää tilanteen. Oleellisin piilee vuorovaikutuksessa ja kummankin persoonan rakennuspalikoissa, jotka liittyvät eletyn elämän kokemuksiin.

”Liikaa painolastia. Norasta ne kaksi sanaa riittivät kuvaamaan tarpeeksi hyvin hänen tilannettaan. Ja ihmeen paljon oli silti puhuttu kaikkea muuta asian ympäriltä Juhon kanssa syksyn aikana.”

Korjaan käsityksiäni sen verran, että kyllähän kirjassa paljon veivataan neitsyysdilemmaa ja pidättäytymistä niin naisen kuin miehen kannalta. Pidän virkistävänä sitä, että seksin jännittäminen, antautumispelot ja vastaavat saavat tilaa. Ei minulla ole mitään vastaan haluissaan heittäytyjiäkään, mutta hyvä, että toisenlainen laitakin tulee kuvattua.

Minun huomioni kiinnittyy kuvausaikaan, noin vuoteen 2005, jolloin 1990-luvulla kasvaneet ovat nuoria aikuisia. Laman vaikutus varttumiseen tulee esille, esimerkiksi tragikoominen on maininta Noran lapsuustrauman hoidosta, niukasta lamaterapiasta. Ja kyllä, kirjan henkilöt ovat 2000-lukulaisia terapioineen, psykopuheineen sekä jatkuvine sanavalintojen ja toimien analyyseineen.

Niin Nora kuin Juhokin ovat paikoitellen sietämättömiä, silti seuraamista vaativia, hellyttäviä ja mahdollisuutensa ansaitsevia. (Välillä epäilen epäuskottavaksi Juhon empaattista herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä mutta välillä en.) He ovat toivioretkellä siinä kuin sosiaalisen aseman luokkaretkelläkin.

Juho tulee vantaalaislähiöstä, perheestä, jossa hän on neljästä pojasta keskimmäinen (perheen nuorimmat ovat yksikkö, kaksoset). Terapianäkökulmasta Juhon veljesasemalla on merkitystä. Juho tarjoaa myös näkymän luovaan luokkaa, jolla ei ole syntyjään taidetaustaa. Lue: silloin ole helppoa päästä kulttuuripiireihin. Se selittää Juhosta paljon, ja tämä: Juholta on jäänyt akateeminen koulutus kesken, ja siihen johtavat jäljet filmipiirien sylttytehtaalle eli #meetoo-teemaan (joka tosiasiana lävähti tietoisuuteen vuosia myöhemmin verrattuna romaanin kerronta-aikaan).

Kuten Juho myös Nora on tehnyt luokkaretken. Köyhän yksinhuoltajan tytär on kouluttautunut juristiksi. Nora suorittaa pärjäämistä, hautoo nurjia elämänsä puolia ja säätelee tarkasti, mitä itsestään ilmaisee. Se vaikuttaa hänen elämässään kaikkeen, ja sitä romaani purkaa. 

No, siis kasassa on psykologisoiva romaani nuorten aikuisten problemaattisista suhteista muine ongelmineen. Välillä vatvontaa on ihan liikaa minun makuuni, välillä päähenkilöiden neuroottinen jojoilu käy hermon päälle. Mutta hei, nämähän ovat silti niin nuoria toivomassa helpotusta elämäntuskaan ja lupaa antautua – haurasta rohkeuden keräämistä tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisina kuin ovat. Samaa se on kuitenkin 15-, 30- ja 60-vuotiaana.

Teksti luistaa, dialogi toimii, ja otosmaisuus vie ajatukset mainiosta Aikuiset-tv-draamasta astetta vakavampaan filmatisointipotentiaaliin. Juu, pidän lukemastani, sillä tarina sisältää paljon pintaansa enemmän. Ja kirjassa on ihana aloitus kaikkitietävän kertojan kurkistuksin ja kerrassaan hienosti kirjoitettu loppuluku.

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia, WSOY 2022, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Sykähdyttävästi Juuli Niemi kertoo kahden 15-vuotiaan rakastumisesta ja siihen elimellisesti liittyvästä kivuliaasta kasvusta. Et kävele yksin (WSOY 2016) luokittuu nuortenromaaniksi, mutta irtoaa siitä aihelmia aikuisellekin, eikä vain rakastumisesta, aina ainutlaatuisesta.

Minä [Egzon] haluan, että aika pysähtyisi ja kaupunki pysyisi helmiäisenhohtavan sileäkivisen kauniina ja Ada voisi olla kainalossani eikä kummankaan olisi kylmä.

Ada nyökkää ja hymyilee. Totta kai on vielä aikaa. Minä olen viisitoista ja ensimmäistä kertaa näin onnellinen. Tämän ei tarvitse loppua koskaan.

Tarinalla täytyy olla alku, keskikohta ja loppu, kuten Ada kirjoittajakurssilla omaksuu. Et kävele yksin kulkee ensi rakkauden elinkaaren, taitavasti draamankaarisesti. Romaanin rakkaustarinan reitti viitoitetaan tunnelmin ja kohtaamisin, joissa rakastuminen, toiveet ja epävarmuus elävät. Ja suurin niistä on epävarmuus.

Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia rajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla.

et-kavele-yksin

Romaanin kieli ja kerronta uppoutuu tuntemuksiin. Kielen kuvallisuus vaikuttaa välillä pakahtuneen raskaalta, toisaalta monesti miellyn siihen, miten kuvakulmaa käännellään etäältä, ylhäältä ja sisältä. Pistämättömästi Niemi verbalisoi nuorten fyysis-psyykkis-sosiaalisen tilan, jolloin ei sanotuksia saa, mutta kaiken tuntee ja tulkitsee haavoittuvaisena.

Toisen koti on vieras maa, toisen kieli ei ole oma kieli. Egzonilla on vain tämä kuva. Tulkitse se. Tulkitse.

Keskeistematiikkaa on erilaisuus. Sitä piilee monikulttuurisuudessa, isättömyydessä, taideharrastuneisuudessa ja ylipäätään nuoren kokemuksessa siitä, miten kokee olonsa erilliseksi, vieraaksi. Teksti pyrkii piireihin, joissa eri kulttuureista tulevat nuoret hakevat yhteistä teinikieltä, sanoja vahvempaa.

Romaanin ansioihin lasken sen, miten Niemi kuvaa nuorten näkymiä aikuisten toimiin. Nuoruuden rajapinnalla aikuisuuden tarkkailu on terävimmillään. Vanhempien arjen sankaruus karisee ja (yksin)huoltajista jää jäljellä jotain epäselvää selvityimistä ja olosuhteiden pakkoon painumista. Mutta tätä puolta voi sanoa sivutuotteeksi, pääasiassa tutisee nuoruuden ydin. Se tekstistä tunteikkaasti välittyy.



 

Et kävele yksin palkittiin tämän vuoden Finlandia Junior -voitolla. En ole muita ehdokkaita lukenut, enkä millään muotoa kiistä voittokirjan ansioita. Ajatusaskartelen muuten lasten- ja nuortenkirjan palkitsemispulmissa. Palkitsija on aina aikuinen, jolla on aikuisen kirjallisuus- ja kerrontamieltymykset; omia kirjakertymiä on jo sen verran, että ne varmasti vaikuttavat siihen, miten näkee lapsuuden ja nuoruuden. Ehkä siksi viime vuosina palkinto on pamahtanut aikuismaisille teoksille.

Onko tämäkin kirja aika lailla aikuiseen makuun kaunokirjallinen? Kirjan haikeansuloisena sountrackinakin soi runollisesti Dave Lindholmin aikuismusiikki, vaikkapa Tätä iloista siltaa et kulje yksin – Adan äidin mieltymysten peruja. Kenet kirja ensisijaisesti nappaa? Kohdentuuko teksti kulturelleihin nuoriin naisiin söpöine kansineen? Tarttuuko teinipoika kirjaan, vaikka syytä olisikin? Tehkää nyt joku tutkimusta, miten esimerkiksi kouluissa kulutetaan Finlandia-palkittuja ”Junior”-kirjoja ja mitä nuoret niistä sanovat!

Minusta olisi kaikkien lukijoiden ja kirjallisuuskasvattajien kannalta hyväksi, ettei niputeta yhteen lapsuutta ja nuoruutta. Ymmärrän kyllä, että selkeää rajaa on vaikea vetää, mutta haen arvostuksen nostoa kummankin ikäjoukon kohdekirjallisuudelle. Siksi pitäisi olla selkeästi oma, merkittävä palkintosarja lastenkirjoille, kirjoille, joiden kohderyhmänä ovat alle 10-vuotiaat, ehkäpä oma vielä alle kouluikäisten kirjoille. Siksi pitää olla oma sarja nuortenkirjoille, kirjoille, jotka sopivat lapsuuden ja aikuisuuden rajatilaan. Lastenkirjoilla pohjustetaan tietä lukijoiksi, ja nuortenkirjoilla päällystetään sitä houkuttelevaksi kulkea ja viitoitetaan tienhaaroja eri tyyleihin ja genreihin.

– –

Juuli Niemi
Et kävele yksin
WSOY 2016
nuortenromaani, Finlandian Junior 2016
359 sivua.
Sain kirjan jo alkusyksystä kustantajalta.

Lukijoita muun muassa: Dysphoria, Kirjakko ruispellossaLuetaanko tämä?Lukutoukka

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat