Usein tulee blogattua kirjoista, jotka säväyttävät ja nousevat joukosta aiheen, lähestymistavan tai kerronnan vuoksi. Lisäksi on paljon kirjoja, joita on vain viihdyttävä lukea. Tämä tuli mieleeni 1700-luvun loppupuolelle sijoitetun romaanin luettuani, sillä Anna Miskon historiallinen romaani Kultaokra (Minerva 2019) on – no – lepposteluluettavaa. Se on ajankuvaltaan luotettava ja siinä on seuraamiseen innostavia henkilöitä.
Kultaokra on jatkoa romaanille Armovuosi, mutta tarina taustoitetaan siten, että se toimii itsenäisenä teoksena. Pääosassa on hämäläinen Gottlebenin kappalaisperhe, jossa on aikuistuvia lapsia ja leskiäiti. Äiti joutuu avioitumaan uuden kappalaisen kanssa, ja perheen nuorten aikuisten on aika löytää paikkansa. Julius aloittaa kauppiasuraa Turussa, ja ajalle poikkeuksellisesti Maria pääsee Turkuun taidemaalarioppiin.
Romaanin päähenkilöksi nousee nimenomaan Maria, vaikka tarina poikkeaa myös lapsuusperheen vaiheissa. Ingrid-äidin Karhinpään maalaispappilaan melko sopimaton luonne ja uusi avioliitto saa hämmentäviä piirteitä. Kiinnostavinta on kuitenkin Marian rohkeus. Hänen välityksellään romaanissa valaistaan säätyläistytön asemaa ja ajan tapoja. Välillä tekstissä on esitelmöinnin makua, eli kirjailijan vakuuttavat taustatiedot eivät paikoitellen sulaudu fiktioon. Se ei lopulta haittaa minua.
Kultaokran tapa kuvata henkilöitään on tarkkanäköistä, samalla siinä on liikaa kiltteyttä. Kaikenlaista viettelyjä ja vaaroja vaanii, mutta etenkin Mariaa ympäröivät hyvät ihmiset. Oikeastaan kirjassa on vain yksi kunnon pahis (salaneuvos) ja yksi ajattelematon hupakko (äiti). Henkilökuvauksen harmaan alueen vähyys rajoittaa Kultaokran sävyjä, silti henkilöihin saadaan pienin keinoin tunnevaihteluita. Kirjan lopussa tulee hieman tunne, että se oli kiire saada päätökseen.
Nainen kuvataiteilijana oli pitkään kummastuksen ja väheksymisen kohde. Marian pääsy Turkuun ja jopa Viipuriin maalaamista oppimaan on herkullinen juoniaines. Romaanissa miesmaalareiden suuhun pistetään teräviä havaintoja naistaiteilijoiden asemasta ja mieskriitikoiden asenteista. Setämäisesti mutta poikkeuksellisen kannustavasti Mariaa opastetaan:
”- Neiti Gottleben, painakaa mieleenne, mitä nyt sanon. Arvostelu kuvastaa aina enemmän arvostelijaa kuin itse teosta. Kritiikki kertoo, missä kulkeva arvostelijan ymmärryksen rajat. Valitettavan usein mielipiteitään julistava maailma osoittautuu rintataskun kokoiseksi. Se ei ole lainkaan mukavaa, mutta näin vain on. Tästä huolimatta meidän on jatkettava työtämme. Teidän erityisesti, Maria Gottleben, Keckman sanoi painokkaasti ja sydämellisesti.”
Misko saa hyvin ujutettua romaaniinsa mainintoja ensimmäisestä suomalaisnaistaiteilijasta Margareta Capsianista. Maria saa hänestä esikuvan, koska pääsee ihastelemaan yhtä Capsianin maalaamaa muotokuvaa. Tulee mieleeni, että Capsianissa olisi yönaisainesta (ks. Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin): nyt alkoi kiinnostaa tuo tuntematon taiteilija – sekä elämä että teokset. Romaanissa mainittiin myös varhaiset naistaiteilijat Helena Arnell ja Lovisa Charlotta Reuterholm.
Siis visiteerasin viihdyttävän tovin 1700-luvun hämäläispappilassa, turkulaisympäristössä ja viipurilaispalatsissa.
– –
Anna Misko
Kultaokra
Minerva 2019
romaani, sarjan toinen osa
170 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Armovuosi oli minulla matkalukemisena muutama vuosi sitten.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 