Ayana Mathisin esikoisromaani Huonetta ja sukua (suom. Helene Bützow, WSOY 2014) kertoo yhden perheen elämän ehdoista Philadelphiassa vuodesta 1925 vuoteen 1980. Se on silkkaa selviytymistaistelua.
Hattie tiesi, että lapset eivät pitäneet häntä lempeänä naisena – ehkä hän ei ollutkaan, mutta hänen nuoruudessaan ei ollut aikaa tunteilulle. Hattie oli ollut monessa tärkeässä suhteessa pettymys lapsilleen, mutta olisiko kannattanut viettää aikansa halaillen ja suukotellen, jos ei olisi pystynyt ruokkimaan heitä? Lapset eivät ymmärtäneet, että kaikki rakkaus oli mennyt heidän vaatettamiseensa ja ruokkimiseensa, siihen, että hän valmensi heitä elämään tässä maailmassa. Maailma ei rakastaisi heitä, maailma ei olisi ystävällinen.
Hattie synnyttää 11 lasta, ja hän on romaanin ja perheen aurinko, jota kaikki perheenjäsenet kiertävät avaruuden tummuuteen heitettyinä planeettoina. Hattien valo on pikemmin mustaa – enkä tarkoita vain sitä, että romaani kertoo mustasta perheestä. Rotuteema on yksi osa tarinaa, mutta eniten se on perhe- ja ihmissuhderomaani. Karut kotiolot jättävät kaikkiin jälkensä.
Rakenne on löyhästi samankaltainen kuin Tommi Kinnusen uutuusromaanissa Neljäntienristeys, jossa perheenjäsenistä välytetään lyhyitä tilannekuvia tietyiltä vuosilta. Tässäkin romaanissa jokainen luku sijoittuu yhteen vuoteen etenevänä sarjana vaihtuvien perheenjäsenen näkökulmista. Mathisin kirjassa edetään 10 luvussa 65 vuotta, ja näkökulma- ja kertojavaihtelu on laveampi kuin Kinnusella. Toni Morrison on Mathisin esikuva, joten yhtymäkohtia on sinne suuntaan. Hieman tulee juuri lukemani Junot Diazkin mieleen: hän kuvaa latinokulttuuria pohjoisamerikkalaisessa sulatusuunissa, jossa ei sitten niin sulakaan. Mathisin romaanissa afroamerikkalaisuus saa pitäytyä pitkälti omana laidalla lilluvana alakulttuurina vailla kytköstä valtakulttuuriin, kun eletään hanttihommien ja pikkurikollisten ympyröissä. Rasismia näkyy harvoin suoraan, mutta silti se rajaa elinehtoja.
Romaani pistää perhesuhteiden ohella miettimään sukupuolten, pariutumisen ja parisuhteiden kaavakierrettä. Miehet vetelehtivät, humputtelevat ja huoraavat. Vastuun ja eteenpäinmenon kantavat naiset. Pariskuntia pitää yhdessä himo, niin kauan kuin pitää – ja romaanin pääparia lisäksi sanaton yhdessä kärsiminen. Selitystä ei tälle käyttäytymiskaavalle ole. Näin se vain menee sukupolvelta toiselle.
En tiedä, mikä minua vaivaa. Kysymys ei ole siitä, etten tietäisi tekeväni väärin eikä siitä, etten pystysi hillitsemään itseäni. Minä vain teen minkä teen aivan riippumatta siitä, mitä se minulle maksaa. Jälkeenpäin olen tosi pahoillani. Kadun melkein kaikkea, mitä olen tehnyt, mutta ei kai se mitään muuta.
Romaani ei ole hilpeää luettavaa, siksi rikkinäisistä henkilöistä ankeissa oloissa se kertoo. Kirja alkaa todella väkevästi 16-vuotiaan äidin taistelulla kaksoslastensa hengen puolesta. Muutenkin kieli ja kerronta vakuuttaa, mutta välillä siinä on tietoisen asettelun makua. Lukutunnelmani heilahtelivat, sillä välillä eläydyin, usein etäännyin. Valottomuus on aika ajoin musertavaa, synkkyyttä taittaa lähinnä sinnittely. Sillä on merkitystä.
Hattie ajatteli, uusi sukupolvi on syntynyt, mutta kärsimys ja tuska eivät ole muuttuneet miksikään. En voi suostua siihen. Hän pudisti päätään. En voi suostua siihen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 