Avainsana-arkisto: Anja Erämaja

25 huhtikuun, 2024 · 9:46 am

Lukuviikon vinkkikolmikko: Auster, Erämaja ja Tervot

Huhtikuisella lukuviikolla 2024 olen yhä liikuntarajoitteinen polvileikkauksen vuoksi. Pysyn pitkälti paikoillani, enkä ole työssäni järjestämässä lukuviikkotapahtumaa vaan järjestän sen itselleni – lukien ja kuunnellen.

Lukuviikon kirjat valikoituivat sattumalta. Huomasin ilokseni, että Paul Austerilta on julkaistu uusi suomennos ja Anja Erämajalta uusi runokokoelma. Jari ja Kati Tervon edellistä Ukko-kirjaa en ole lukenut, mutta uutuus kiehtoi paikallisista syistä. Yllätys oli se, että näistä kolmesta erilaisesta kirjasta löytyi yhteinen teema, elämän haavoittuvuus. Rajallisuus heijastuu teksteihin niin, että havainnot tässä ja nyt korostuvat, ja silloin erottuu ilo siitä, että saa elää, vielä. Kaikissa kirjoissa myös puutarhalla on konkreettinen ja kuvainnollinen merkitys: kasvu, jatkuvuus, elämä.

Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin tiiviissä romaanissa Baumgartner (Tammi 2024) nimihenkilö on seitsemänkymppinen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän suree lähes kymmenen vuotta aiemmin kuollutta Anna-vaimoaan. Romaani kertoo surusta ja elämästä, jota kannattaa elää menetyksistä huolimatta. Ei ole myöhäistä löytää merkityksiä elämälle.

Romaani alkaa herkullisesti: Baumgartnerin puuhat keskeytyvät, ajatukset harhailevat ja kommellukset yllättävät – myös vilpitön hyvyys yllättää. Romaanissa muistot ja muistaminen kulkevat punaisena lankana Baumgartnerin muutaman vuoden kronologisen elämänkulun lisäksi. Amerikanjuutalaisuus sisältyy austerlaisittain kirjaan, samoin suvun siirtolaisuusvaiheet (Austeritkin mainitaan).

Kolmannen persoonan kerronta on sävykästä siten, että päähenkilön elämästä siirtyy sivuille elävä kuva. Lisäksi kirjassa on eri tekstilajeja: päähenkilön ja Annan kirjallisia tekstejä. Kirja ei uudista Austerin tuotantoa, eikä tarvitsekaan: sujuva, henkilövetoinen amerikkalaiskerronta vetää sellaisenaan. Loppulause iskee yllätyksellisesti.

•

Paul Auster: Baumgartner, suomentanut Arto Schroderus, Tammi 2024, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Tavoistani poiketen luin Anja Erämajan runokokoelmaa Joku menee aina ensin (WSOY 2024) verkkokirjana, ja osin myös kuuntelin runoilijan omaa, rytmikästä luentaa. (Käyn kyllä ostamassa kirjan.) En malttanut odottaa kirjaa, sillä Erämaja kuuluu runoilijasuosikkeihini.

Kehyksenä toimii äidin kuolema. Tärkeä rinnastus kuolemalle on uusiutuva elämä, puutarha, kasvit ja ihmisen toiminta puutarhan hoitajana; ”jatkan siitä mihin äiti jäi”. Poimin tehokkaita runolauseita kuolemasta ja sitä edeltävästä hiipumisestä, jota Erämaja sanottaa tunnistettavan kipeästi (omien vanhempieni kohtalo). Puutarhasta kasvaa metafora ja todellinen kasvualusta Erämajan runokielelle, esimerkiksi tämä: ”vihreä sytytyslanka pakenee mullan alle.”

Kirjassa on aiheiden ja runomuodon vaihtelua: osin on lyhyehköjä, tarkoin rivitettyjä runoja, osin puolensivun proosarunoja. Hakkaava rytmi, joka syntyy muun muassa välimerkityksestä, on Erämajalle luonteenomaista. Runo nykii ja juoksee – kuin elämä. Elämä kantaa runoissa; kuolema on, ilo on ja elämä on: ”Tämä ei ole hajoamispiste, tämä on / kokoamiskenttä.”

•

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin, WSOY 2024, 79 sivua eKirjana, 1 tunti 6 minuuttia äänikirjana, lukijana kirjailija. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki

Pääsin vihdoin polvivaivoineni auton rattiin ja ajelin Teiskoon – Tampereen taakse – ja takaisin kuunnellen Jari ja Kati Tervon yhteiskirjaa Ukko ja mökki (Otava 2024). Minulla on Teiskossa vapaa-ajan asunto, lapsuudenkotini, ja Tervojen kesämökki on siellä myös, joskin eri puolella paikkakuntaa. Paikallisuus siis eritoten kiinnosti. Koiria kohtaan sen sijaan tunnen kissaihmisenä vierautta.

Koiravieraus karisi minusta nopeasti, sillä Ukon merkitys ei poikkea muista kotieläimistä: perheenjäsen rodusta ja lajista riippumatta. Rakkaus perheen ihmis- ja eläinjäseniin säteilee kirjan kertojien kuvauksesta. Kirja rakentuu Jarin ja Katin vuorottelevista kertojaosuuksista, jotka he itse lukevat äänikirjassa. Kesän alussa he muuttavat mökille ja lopussa palaavat Katajanokalle. Siinä välissä mökkitontilla tarkkaillaan Ukkoa ja vaalitaan koirapojan rutiineita, rakennetaan kesähuonetta, hoidetaan puutarhaa, kokataan, kirjoitetaan, luetaan ja katsellaan elokuvia ja sarjoja sekä Näsijärven maisemaa.

Kirja perustuu päiväkirjamaiseen kerrontaan, jossa arjen pienet puuhat tallennetaan tunnollisesti, välillä myös tuntemuksia tilanteista ja päivän kulusta. Poikkeamat kronologiasta ovat muistumia, jotka kirkastavat: kirjan kesäarjen puuhat eivät todellakaan ole tylsiä tai yhdentekeviä, kun ne pystyy tekemään selkäydinkasvaimen, verenmyrkytyksen ja syövän jälkeen tai aikana. Elämän hauraus, ihmisen haavoittuvuus ja rajallisuus toimivat kerronnan heijastuspintana. Jari Tervon sanoin kirja on rakkaus- ja sairauskertomus. 

•

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki, Otava 2024, 148 sivua eKirjana, 8 tuntia 12 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa, lukijoina kirjailijat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Runot

Avainsanat: , , ,

1 marraskuun, 2022 · 6:40 am

Ihmisiä ajan sylissä – novelliantologia klassikoista ja nykyversioista

Novelliantologia Ihmisiä ajan sylissä tarkentuu alaotsikon avulla: Uusi novelli kohtaa vanhan (Laatusana 2022). Kirjassa on kymmenen klassikkonovellia ja niiden rinnalla nykykirjailijoiden novellit. Kirjan toimittajat Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen kiteyttävät kirjan näin:

”Pyysimme kymmentä nykykirjailijaamme valitsemaan kaksi suosikkiaan tarjolla olevasta kymmenen novellin joukosta ja valitsimme heidän toiveitaan noudattaen kullekin ns. nimikkonovellin. Sen jälkeen kirjailijat veivät novellien teemat nykypäivään ja kirjoittivat uusia kertomuksia taiteilijan vapaudella.”

Tällä tavoin antologiasta kehkeytyy mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa entinen kohtaa nykyisen. Siispä kirja tarjoaa aihe- ja teematasolla tuumailtavaa ihmisestä, ihmisyydestä, tunteista ja ajattelusta eri aikoina ja eri tekijöiden keinoin. Novellien kompakti pituus ja rakenne sopivat sekä tekstien itsensä että niiden rinnakkaiseen tarkasteluun.

Klassikkonovellit on valittu meiltä ja muualta, ja tyylilajeissa on vaihtelua. Nykykirjailijoiden lähetymistavat klassikkoteksteihin tuottavat uutta ja tuoretta novellistiikkaa, ja samalla syntyy herkullisia yhdistelmiä verrokkinovellien kanssa. Seuraavasta sisällyskuvasta selviää kirjakokonaisuus:

•

Otan esimerkkejä vain muutamasta nykynovellista, miten ne vastaavat klassikkohaasteeseen. Toiset säilyttävät melko paljon klassikkonsa aihelmia ja tunnelmia, toiset päätyvät omaehtoisiin suuntiin. 

Monissa uutuusnovelleissa keskeistä on siirtyminen nykyajan kotkotuksiin, eli ihmisten toiminnassa korostuvat elinympäristön ja toimintatapojen muutokset. Näin on esimerkiksi Petri Tammisen novellissa ”Aa ja Oo”, jossa some vaikuttaa ihmisten käytökseen. Tammisen novellin inspiraationa on Anton Tšehovin ”Paksukainen ja Ohukainen”. Riina Katajavuoren novellissa ”Syntymäpäiväyön taika” nuoren tytön odotusten ja toden ristiriita on tunnistettavissa Sigrid Undsetin novellista ”Puoli tusinaa nenäliinoja”, mutta nyky-ympäristö ja eroperhetematiikka tuovat siihen rutkasti uusia sävyjä.

Sitten on novelleja, joista tunnistaa klassikkovertaisen mutta näkökulma ja kerrontakeinot muuttuvat. Salla Simukan novelli ”Syntymättömälle lapselleni” vertautuu Aino Kallaksen novelliin ”Vieras”. Simukka vie Kallaksen novellissa mainitun nuoren naisen mieleen säekirjatyyliin.

Minna Canthin novellissa ”Eräänä sunnuntaina” minäkertojanainen päätyy kirkkoon ja (mielen)terveydenhuollon pohdintoihin. Niin käy myös Anja Erämajan intensiivisessä novellissa ”Vappusunnuntaina”, joka ajoittuu kevään työläisjuhlaan ja kasvun aikaan. Kysymys on sama kuin Canthilla mutta aikamme ehdoin:

”Kaiken katoavaisuuden tietoisuus tekee elämästä helvettiä, luonto herää mutta on henkitoreissaan, kysyy missä, missä on lääkäri.

Tai ei se mitään kysy. Totuuden nimissä, ei se kysy, ihminen kysyy, ihminen on kävelevä kysymysmerkki, kyyryniska, kännykkä kädessä. Se värisee: ois kiva.”

Nykynovelleista voi lukea ajankohtaisia luonnon ja identiteetin kysymyksiä. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettiteemasta Jyri Paretskoin novelli ”Pojat eivät leiki nukeilla” vaihtaa toiseksi Teuvo Pakkalan novellin ”Poikatyttö” asetelman.

•

Ihmisiä ajan sylissä tarjoaa napakkana pakettina elämyksiä ja oivalluksia, ja siksi kirja sopii kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (linkki verkkokauppaan). Vastaavanlaisia vanha kohtaa uuden -kirjoja on viime vuosina ilmestynyt muitakin, esimerkiksi Toinen tuntematon ja Sadan vuoden unet. Tämä antologia tuo sen sorttiseen sarjaan tuoreesti kestävää novellistiikkaa.

Kustantamo Laatusana liittyy Äidinkielen opettajain liittoon, joten novelliantologia on suunniteltu sopivaksi myös opetuskäyttöön yläkoulussa ja toiselle asteella, ja ÄOL:n jäsenille on kirjaan myös tehtäväpaketti. Tunnustanpa tässä, että osallistuin antologian ideointiin.

Tervetuloa torstaina 17.11. klo 17 kuuntelemaan kahta antologian kirjailijaa, Jari Järvelää ja Tuutikki Tolosta Helsingin Kaisa-talon Rosebud Sivulliseen, Kaisaniemenkatu 5. Silloin käydään keskustelua kirjasta Ihmisiä ajan sylissä ja novellien synnystä.

•

Ihmisiä ajan sylissä. Uusi novelli kohtaa vanhan. Toim. Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen, Laatusana 2022, 173 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

26 elokuun, 2021 · 7:38 am

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).

Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.

•

Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.

Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:

”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”

•

Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.

”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”

Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.

•

Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.

”

     Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä

missä kierrän kehää, ympyrä

               on ilon ja surun muoto. Miten täältä pääsee pois.

”

•

Anja Erämäja

Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

runoja

71 sivua.

Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2019 · 6:26 am

Anja Erämaja: Imuri

Hölkän rytmillä rullaavat Anja Erämajan runot esimerkiksi kokoelmissa Töölönlahti ja Ehkä liioittelen hieman. Niissä särmäinen arki teroittuu, ja kiiltoa antaa huumorin pilke. Samoja aineksia löydän romaanista Imuri (WSOY 2019).

Imuri käynnistyy äidin kuolemasta, jäljelle jää aikuisia lapsia. Romaanin mittaan siskokset pöyhivät jäämistöä, ja naisten erilaisuus paistaa tekstiriveiltä. Se on silti sivujuonne, pääosan ottaa naisista toinen, Kristiina.

Kristiina työskentelee kevytyrittäjänä, yhtä yrittämistä on myös Kristiinan muu elämä, jossa kieppuvat lasten huoltaminen, alkoholistimies, naapurusto ja tukiryhmät. Romaani kiertyy Kristiinan ympärille, se on monesti sisäistä puhetta hän-kerrontana. Kertoja ottaa ulkopuolisen roolin, turvautuu usein myös passiivimuotoihin, mutta kyllä Kristiinaa tässä pöyhitään.

”Ihmisellä on maksa. Ihmisellä on haima ja perna. Yhtä ja toista.”

Maukkaasti kerronta esittelee totisenoloisen ja kuormitetun Kristiinan, joka kristallisoi arkihavaintoja. Joka tokaisusta eksytään arvaamattomien mielleyhtymien ketjuun. Poimin joukon naisen elämäntotuuksista, en vanno, ovatko ihan sanatarkkaan suoria lainauksia, mutta kuvaavat, mistä lähteä liikkeellä – sitä en paljasta, mihin päädytään.

Jokainen ostos voi olla viimeinen.
–
Elämässä täytyy olla suunnitelma.
–
Elämässä täytyy yrittää vastusten yli.
–
Ihminen on monikko.
–
Kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua.
–
Paheet on pahaksi, hyveet hyväksi.
–
Ei pidä olla tunnelman tappaja.

Pääosin riemastun, hetkittäin assosiaatioina etenevä vuodatus on karata – ei sittenkään, niin napakoita lyhyet luvut ovat, virkkeet rytmittyvät lyhytlauseisiksi ja dialogi ekonomisesti eteneväksi. Liukkaat ajatusketjut hahmottuisivat todennäköisesti toisella lailla kirjasta ominpäin luettuina, mutta kuuntelen niitä. Se on nautinto, koska äänikirjaa lukee mukaansa tempaavasti kirjailija itse.

20190428_151601.jpg

Mutta ne assosiaatiot, ne tosiaan karkaavat Kristiinalta. Erotan kitkeriä ja katkeria asioita, mutta naurahtelen kirmaaville ajatuksille kuten jutulle imurista tai tapaukselle, jossa baari-ilta päättyy naisen puheripuliin.

Erämajan ensimmäinen romaani lähentelee proosarunoilua, on vapaa perussuorasanaisuuden odotuksista. Pidän onnistuneena, että Imuri on maltettu pitää tiiviinä. Sen intensiteetti pitää ja sävytys säilyy. Tragikomiikka vetoaa minuun, samoin absurdit piirteet, enkä keksi parempaa konstia kiteyttämään sitä kuin reippaasti yhteydestään irrotetun sitaatin kirjasta: ”Vihannekset ja muut marmeladit.”

– –

Anja Erämaja
Imuri
WSOY 2019
romaani
3 t 59 min äänikirjana,
lukija Anja Erämaja.
Kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 toukokuun, 2016 · 5:22 am

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

11 toukokuun, 2016 · 5:24 pm

Ei mikään pikku juttu

Viisikymppisiään lähenevälle harva asia on pikku juttu. Vääjäämätön ajan kulku tikittää. Otetaan esimerkiksi yksi nainen, toimeton yksinhuoltaja. Exään on sotkuiset välit, murkkupoika datailee ja tarmokas ystävä välillä kiristää hermoja. Tätä kaikkea sakeaa pääsee viihtyen näkemään Valtimonteatterin näyttämöllä otsikolla Ei mikään pikku juttu.

Anja Erämajan teksti sopii näytelmähenkilöiden suuhun. Mieleenjuolahdukset ja siirtymät mielentilasta toiseen joustavat. Dialogi ei aina paljon monologista eroa, itsekseen ja ohi puhuminen on tavanomaista. Arjen oivallukset ovat yllättäviä, tavalliseen ilmaantuu vinkeä kulma, joka tölväisee – tilanteissa ja aiheissa on tunnistettavia jokanaisen kipupisteitä. Sopii miehillekin!

Esityksestä voi poimia Erämajan runoista tuttuja aineksia. Esimerkiksi Ehkä liioittelen hieman -kokoelmassa on viittauksia teinipoikaan, joka puhuu tunnistamatonta tietokonepelikieltä, niin myös näytelmässä, jossa on herkullisia hetkiä äiti-poika-suhteesta, hermojen menettämisen ääritilanteista hiljaiseen toivoon.

Päänainen on komediallinen kimurantti tyyppi, josta ystävä epäilee, ettei hänelle mikään riitä. Ystävä sen sijaa yrittää hallita elämää, mutta ei se niin mene. Naisten elämä etenee kriisistä kriisiin, joiden rytmiin näytelmä rakentuu. Hulvattomia ovat Demis Roussos -vainaan ilmestyminen, nukkuva miesvieras ja imurirobotti. 

Kolme näyttelijää täyttää intiimin näyttämön. Niina Hosiasluoma on lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee tilaa ja tilanteita ilmeikkäällä olemuksellaan. Pinja Hahtola ja Pyry Äikää hoitavat monet roolinsa mallikkaasti. Koomiseen tyylilajiin sujahtavat tyylittelyt, eivätkä liioittelut läiky yli. Ja totta on vähintään toinen puoli, vaikka vitsikkäästi katsojaa viedään.

Pienet teatterit saavat aikaan raikkaita esityksiä. Kannattaa siis käydä katsastamassa Ei mikään pikku juttu. Enää neljä näytöstä on jäljellä.

Ei mikään pikkujuttu
Valtimonteatteri
Teksti: Anja Erämaja
Ohjaus: Minna Koskela
Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Pinja Hahtola ja Pyry Äikää
Lisää teatterin kotisivuilla.

Pikku juttuja esitysillasta:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2016 · 8:17 am

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Mitä enemmän Anja Erämaja liioittelee ja rönsyää, sitä enemmän riemastun. Ennen kaikkea nautin sanomisen vauhdista ja assosiaatioiden ryöpsähdyksistä. On jotain, mitä ei liioitella: vakavia asioita on, syviä syöveritäkin muttei tosikkomaisuutta.

Ehkä liioittelen vähän

Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) hyödyntää samansorttista hölkkärytmiä ja laulullisuutta kuin Töölönlahti (2013), mutta niiden lisäksi pistetään muodolla koreasti. On sivu nurinperin, sivuttainkin, säkeitä ja rivityksiä on hajotettu, myös proosamaisesti paahdetaan pitkiä pätkiä. Runon puhuja myllertää lemmenasioissa, äitiydessä, elämän monissa mutkissa. Läheskään kaikkea en käsitä, mutta innostuneesti mukana roikun ja nautin.

Ehkä liioittelen vähän. Se kuuluu asiaan kun valmistautuu
               henkilökohtaisuuteen.

Kokoelman alkupuoliskon lukemisen soundtrackina mielessäni pauhaa Mariskan sanoitus Jenni Vartiaisen laulantaan Minä sinua vaan. R-sanaa ei sanota ääneen. (Miten niin ”vaan”, pitäisihän se olla ”vain”. Mutta vaan. Aha, se hämmentää tulkintaa, ihan oikein!) R-sanan lausumaton paino tuntuu tanakasti Erämajan runojen puhujan hullaannuksessa. Ajaton, vallaton tunne tunkeutuu kaikkeen ja tekee ennen kaikkea haavoittuvaiseksi.

että ajattelen sinua. Ajattelen pientä giljotiinia pöydällä,
sormen mentävää. Ajattelen askia, jossa lukee hengenvaara.
Ajattelen ainaista tulipaloriskiä. Onnettomuuksia. – -.

Sitten se sanotaan sivulla 40 ääneen. Tai sanotaan: ”Rakkaus jää” – jättääkö, jääkö pysyäkseen, jäätykö? Siinä se. Kannattaa kunkin selvittää.

Ehkä liioittelen vähän on monipuolinen tekstikokoelma; siinä on sanomisen mahtia tunnelmasta toiseen. Mottoa etsivälle runot tarjoavat samastumispintaa, murrosikäisen vanhemmille vertaistukea, kieli-ilottelua kaipaavalle liikkumatilaa, arkihavaintoja keräävälle hoksaamishetkiä ja stand up -harrastajille lohkaisuja. Ja r-sanan sanomista harkitseville: liioittelemattomuuksia.

– – –
Anja Erämaja
Ehkä liioittelen vähän
WSOY 2016
runoja.
70 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: ,

2 toukokuun, 2014 · 7:09 pm

Jos kunto ei kestä

Anja Erämajan runokirja Töölönlahti (WSOY 2013) on pitkälti kirjoitettu juoksulenkin rytmiin ja tahtiin. Välillä vauhti on niin kova, ettei tällainen rapakuntoinen sauvakävelijä meinaa pysyä mukana. Mutta kun pitää taukoja ja lukee pätkissä, kokonaisuus nostattaa runokuntoa.

Pidän Erämajan havaintotarkkuudesta ja mielenailahduksista. Arkiset näyt ja niihin kytkeytyvät tajunnanvirrat ovat virkistäviä. Ilahdun huumorista, joka syttyy yllätyskytköksistä, surkuhupaisuudesta tai totisella naamalla tokaisemisesta. Hölkkääjän päähänpälkähdyksiin tunkeutuu lauluja, värssyjä, omia ja lainattuja. Hoitotyösanoitus kaiken keskellä hivelee. Kun olen muutaman kerran nähnyt lauluyhtye Laulavat kahvinkeittäjät palavasilmäisinä laulamassa Sound of Music -biisiä, en ihmettele, että solisti limittää runojensakin lomaan sen, aina pysäyttävän elämänviisauden: ”Älä katso peiliin, / vaan ikkunaan, / hanki kunnon kengät, / astu maailmaan.”

Runokirja jakaantuu kolmeen vuodenaikaan: syksyyn, talveen ja kevääseen. Graafisia keinoja on hyödynnetty, teksti liikkuu kaarena sivulta toiselle, lenkkipolkuna. Välillä vedetään henkeä proosarunomaisesti, välillä teksti pomppii epätasaisessa maastossa. Loppua kohti juoksutunne hieman katkeaa.Töölönlahti 2

Erämajan runoelmassa ihmetellään naisen osaa, elämisen tapaa, siihen annettuja ahtaitakin asemia, työoloja, yksinoloa, toisenkaipuuta, sukupolvien kiertoa, surua. Kaupunkimaisema ja kirjaimellisesti Töölönlahti on ulkoisena miljöönä, mutta sisäisessä maailmassa puhujan maisemissa on kaikkea. Ja uusi maisema sisältää myös vanhan.

– –
Tässä opetellaan suhteellisuuden tajua. Alla entistä
merenpohjaa, maankohoumaa. Entinen kylä ja
suojoki, tölå. Peltoja, niittyjä, laidun, haka lahden
kapeikolla ja huvila Hesperian läntisillä mailla.
Tämä on Helsingin Espanja. Täällä hedelmätarhat,
terveyslähteet, karppilammikko. Ja löyhkä, lahteen
kipattujen raatojen etova haju. Lantaa, virtsaa, verta.
– –

Runon puhuja jakaa kanssani kauhun keskusta-alueen kammottavista uudisrakennuksista radan varressa. Hän ihmettelee nurinpäin olevaa kypyhuonetta, oopperataloa. Kaupunkimaisema on kesken, liikkeessä ja muuttuvainen. Ihminenkään ei ole koskaan valmis:

– –
Rastitin sukupuolen,
nainen, mies, mikä.
Eikö sen pitänyt jo
olla selvä, katsoin
peilistä, ihminen on
rakennelma, elämä
on alussa ja lopussa,
– –

Runokirjassa on elämästä sekä laajoja näkyjä että pieniä pilkahduksia. Siinä on myös paljon selittämätöntä ja asioita, joista en saa kiinni. Hengästyin sen rytmissä. Vauhdin lisäksi sieltä löytyy paljon lohdullista: ”Tänään pieni päänliike riittää.”Töölönlahti

PS. Muita lukukokemuksia Töölönlahteen tarjoavat Kulttuuri kukoistaa ja Mari A:n kirjablogi.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: