Avainsana-arkisto: Sadie Jones

Sadie Jones: Käärmeet

Sadie Jonesin romaani Ehkä rakkaus oli totta ihastutti muutama vuosi sitten. Sen jälkeen Jonesin romaanit ovat aina herättäneet odotuksia, mutta samanmoiseen innostukseen ne eivät ole johdattaneet. Odotukseni olivat silti taas korkealla, kun aloitin uutuussuomennosta Käärmeet (Otava 2020).

Käärmeet kertoo nuorehkosta avioparista Beasta ja Danista, jotka sinnittelevät pienellä palkalla asuntolainalyhennyksineen. Muuten on kaikki hyvin: rakkautta riittää, eikä erilaisuus haittaa. Dan on komea mustan äidin ja valkoisen isän jälkeläinen, Bea on puolestaan valkoinen, tavallisen näköinen, homssuinen nainen, joka pitää etäisyyttä rikkaisiin vanhempiinsa. Danille selviää vasta vuosien jälkeen, kuinka rikkaiden: ökyrikkaiden.

Pariskunta laskee roposensa ja päätyy muutaman kuukauden matkailuirtiottoon, jonka on määrä alkaa Ranskasta. Ensimmäinen etappi on hotelli, jota isännöi Bean veli. Osoittautuu, että sekä hotelli että veli ovat rempallaan. Sitten hotelliin saapuvat Bean vanhemmat, tapahtuu traaginen käänne, ja pääpariskunnan täytyy selvitellä periaatteitaan.

wp-1583914532548.jpg

Jonesin psykologisesti terävä katse kohdistuu nuoreen pariin: romaani ottaa otteeseensa Bean ja Danin, pienikin liike mielessä ja asennossa tallentuu. Odottamattomasti kompastun siihen, sillä jostain syystä tapahtumien pikkutarkka pyöritys vieraannuttaa minut, enkä kiinnity henkilöihin. Lisäksi Bean ja Danin varovaisen kohtelias suhtautuminen toisiinsa tarttuu minuun.

En taida tavoittaa, miksi tämä tarina piti kertoa. Luulen ymmärtäväni kyllä muutamia teemoja, joita romaanissa kiemurtelee – okei, okei, siis käärmesymboliikka. Enkä nyt paneudu Freudiin, vaikka Bea on ammatiltaan terapeutti. Yksi teema on perheen ja alkuperän heijastuminen ihmisten tulkintoihin, esimerkiksi Danin ”mustuus” johtaa ihmisiä tekemään johtopäätöksiä ihonvärin perusteella. Toinen teema liittyy varallisuuteen. Vaikka Bea on hylännyt perheensä ja sen arvot, hän on kasvanut rikkauteen, hänellä on tavallaan varaa tehdä irtiottonsa (sillä hän voi aina muuttaa mielensä arvoristiriidoista huolimatta), kun taas Danin köyhyydessä ei ole ollut valinnan varaa. Kolmantena teemana pidän anteeksiantoa. Siihen ei kiltti Bea ole pystynyt vaan häntä pinnan alla jäytää viha lapsuudenkokemuksista. Sille verrokkina on veli, joka on päätynyt ymmärrykseen Simone Weilin filosofian johdattelemana: ”Kaikki synnit ovat yrityksiä täyttää tyhjyyttä.”

En päässyt romaanin imuun, vaikka koin monia tiiviitä tunnelmatilanteita. Pariskunnan ja Bean veljen yhteiset päivät olivat sakeanaan tehokkaan epämukavia hetkiä, ja pengonnat hotellin ullakolla värisivät pelkoa siitä, milloin ilmestyy mikäkin raato vastaan. Bean vanhempien epämiellyttävyys kuvastui voimakkaasti, ja kirjan viimeisen osan piinaavuus tehosi. Käärmeet ei antanut minulle kuitenkaan kaikkeaan.

– –

Sadien Jones
Käärmeet
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2020
450 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Jonesin romaanin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kotiinpaluu-romaanin (Otava 2016) kansikuva lupaa paljoin: 1950-lukutyylinen nuoripari halailee veden partaalla puuhun nojaten. Odotan kannen avattuani epookkista laatuproosaa, jossa henkilöiden tunnevyöryt nivoutuvat odottamattomaan juonenkuljetukseen ja makunystyröitä hellivään kerrontaan. Kaikkea tuota hyvää kohti johdattelee edellinen Sadie Jonesin proosan lukukokemus Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015).

Kotiinpaluu 1
Lupausten lunastus ei tapahdu Kotiinpaluu-romaanissa automaattisesti. Vaikka tarina tutustuttaa minut tehokkaasti nuoren Lewisin ahdinkoon, aste asteelta voimistuva synkkyys tuntuu raskaalta. Hoksaan, se on tyylikeino: siinä on vakuuttavasti 50-lukulaisten elokuvien melodraaman henki. Tarinan vaiheita voi ennakoida, paisutus kuuluu asiaan ja niin myös Tunne (isolla kirjaimella). 

Toteutus on tyylikäs. Näen kerrotun technicolor-värein sävytettynä, henkilöiden luoden viistoja silmäyksiä, hidasliikkeisesti tukahdutettuja tunteitaan padoten. Taustalla soi hillitty jatsi, jonka kontrabasso sykkii tummia, levottomuutta herättäviä taajuuksia kokijan vatsanpohjassa.

Kotiinpaluu huokuu tummaa tunnelmaa. Romaanin kohtauksissa viritellään toinen toistaan seuraavia katastrofeja. Niissä pysäytetään sää, miljöö ja henkilöt otoksiin, joissa tapahtumat viedään räjähdyksen partaalle, räjähdyksiin, ja asetetaan uudelleen sytytyslanka kytemään.

Julkinen häväistys sai Gilbertin avuttoman vihan valtaan, ja kotona hän sulki Lewisin huoneeseensa. Alice meni kylpyyn ja kaunistautumaan Gilbertiä varten, ja päivällisen jälkeen kaikki oli taas kohdillaan: Lewis oli mahdoton, Alice oli tehnyt parhaansa ja Gilbert antoi heille molemmille anteeksi. Alicelle hän antoi anteeksi sängyssä, kun taas Lewis ei koskaan saanut tietää anteeksiannosta. Hän söi illallista huoneessaan ja nukkui vaatteet yllään. Aamiaisella kukaan ei maininnut edellisen päivän tapahtumia.

Lewis rikkoutuu rakastavan äidin kuoleman vuoksi. Pojan tuska kääntyy sisäänpäin, muille näkyväksi se purskahtaa murrosikäisenä. Onnetonta kierrettä ruokkivat Gilbert-isän ymmärtämättömyys, Alice-äitipuolen taitamattomuus ja porvariston hillitty charmi, joka pysyy hengissä kangistuneen tapakulttuurin ulkokultaisen asenneilmapiirin varassa.

Oikeastaan romaani kertoo siitä, miten sisäoppilaitoksissa kasvanut aikuisväki on jäänyt lämpöä vaille eikä osaa sitä siten jakaa. Lisäksi sodan jälkeen oli vaikea jatkaa perhe-elämää. Etenkin miesten paluu rujoista oloista siistiin porvaripikkupiirin ei vaurioitta onnistunut. Sukupuolten roolit ja perhemalli jäykistyivät ahtaisiin asemiin. Tunteita ei saanut näyttää, ulospäin piti olla kunnollista, mutta aggressiivisuus vaikutti joko passiivisena tunnekylmyytenä tai kodin suojissa aktiivisena väkivaltana. Uhka piilotettiin ja pelon ilmapiiri peitettiin teeskentelyyn. Ahdistus siirtyi näin seuraavan sukupolveen. Siitä ovat esimerkkinä Lewis ja Carmichaelin perheen tyttäret Tamlin ja Kit.

Kotiinpaluu 2

Talvipäivän taikaa: kirja vie toiseen tunnelmaan, aikaan ja paikkaan.

Myötätunto ja toivonkipinä kaltoinkohdeltuja Lewisiä ja Kitiä kohtaan kantavat lukuprosessiani – antaudun sittenkin melodraaman virran vietäväksi. Ja viehän se! Jones osaa upottaa henkilöiden mielenliikkeisiin, mikä jouduttaa eläytymistä tapahtumiin ja toivomaan romaanin lempihahmoille parasta ja käsittämään monien ei-mieluisten tyyppien käytöksen.

Miksi The Outcast -otsikko on käännetty Kotiinpaluuksi? Onhan se sisältöön sopiva ja hienovarainen, mutta alkuperäinen antaa raamit sille, mistä on kysymys. On myös kysymys siitä, että lasin ja peilin voi rikkoa itsensä ja maailman väliltä ja nähdä eteenpäin. Ja siten hylkiökin voi nähdä hyväksyvän katseen, edes yhden. Ja kuulla:

”Minä ymmärrän sinua. Uskot olevasi synkkä, ja sinun ympärilläsi on kauheasti kaikkea synkkää, mutta kun minä katson sinua… Sinä kiillät. Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.”

– – –
Sadie Jones
Kotiinpaluu
The Outcast
Suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2016
romaani
355 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Leena LumiPieni kirjasto ja Sivutiellä.

 

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus