Avainsana-arkisto: A.S. Byatt

”Laiha lapsi mietti vähemmän (ainakin jälkikäteen ajatellen) sitä, mistä hän itse oli tullut, ja enemmän vanhaa kysymystä siitä, miksi on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään.”

A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho (suom. Titia Schuurman, Tammi 2013) on kuvaus älykkään lapsen sota-ajan pelastuksesta. Uppoutuminen skandinaavis-germaaniseen mytologiaan selittää hänelle pelon, uhan ja arvaamattomuuden aikaa. Pohjolan myytit voittavat antiikin ja Raamatun vastaavat, ja välkky lapsi ymmärtää näiden kaikkien olevan ihmisen mielen luomuksia.

Lapsi lukee kirjaa ”Asgård ja jumalat”. Siinä jumalolennot, puolijumalat, jättiläiset ja muut alkumaailman olennot vehkeilevät ja tuhoutuvat. Kirjan lumo on vastustamaton, vaikka se on saksalainen ja kaikki saksalaisuus on sodan aikana demonisoitu. Lasta kalvaa pelko lentäjäisän puolesta, ja hän ratkaisee uhan uskomalla, ettei isä palaa taisteluista saksalaisia vastaan. Öisin unissakin saksalaiset tuhoavat vanhempia. Kun kaikki voi romahtaa hetkessä, pitää olla jotain omaa. Pohjoisen myytit ovat hänen. Tuhosta nekin kertovat, eikä niillä ole muuta sanomaa.

Suuri osa romaania on mytologian uusiksi kirjoittamista lapsen näkökulmasta selostaen. Hahmoja piisaa, nimiä vilisee, tapahtumakuvaukset rönsyävät. Jos lukija on mytologiaa tuntematon tai siitä piittaamaton, myyttihahmovyörytys on melkoinen. Sitä halkoo vain hetkittäin laihan lapsen tilanteen kuvaus. Mutta millainen kuvaus – se on Byattia sattuvimmillaan. Kerronta on selkeää, tarkaa, ilmavaa.

On turha tulkita kirjaa tätä laajemmin, sillä Byatt tekee sen itse romaanin loppuun liitetyssä esseistisessä luvussa. Hän esittelee ajatuksiaan myyteistä ja niiden muusta kuin tarinallisesta voimasta. Myytit ovat ihmisen keinoja ymmärtää asioita, ja ne kumpuavat kuoleman pelosta. Selityksen saa myös romaanin omaelämänkerrallisuus. Suoraa on lisäksi kirjailijan pessimismi meidän tuntemamme maailman ja luonnon selviytymisestä.

Taruilla ja kertomuksilla on oleellinen rooli tylsyyden torjunnassa, joskin niillä hallitaan ahdistustakin. Byattin myyttiromaani on samlla tiivis ja runsas. Laihan lapsen kiinnostavan kertomuksen kriteerit siihen pätevät: ”Se oli hyvä tarina, siinä oli merkitystä, siinä oli pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita.”

”Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekihtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista, jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuottavalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme.”

A S Byatt on kirjoittanut kimurantin kudelman romaaniinsa Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990, suom. 2008). Kaksi viktoriaanisen kirjallisuuden tutkijaa yhdistää voimansa tutkimuskohteidensa yhteyksien selvittämisessä. Yhteistyöstä kehkeytyy omaehtoinen, paikkaansa hakeva hauras suhde. Toimeen sotkeutuvat muut intohimoiset reliikkien metsästäjät kirjallisuudentutkimuspiireistä. Lisäksi herkutellaan postmodernistien, biografistien ja feministitutkijoiden fraseologialla.

Toinen kerronnan taso viipyilee viktoriaanisen ajan paineissa kamppailevien kirjailijoiden suhteen kehittymisen seuraamisessa ja seuraamuksissa. Rakkaus on joka ajassa, vaikkakin vaihtuvissa paineissa, piinallisen hankalaa. Kerrontaa katkovat monisivuiset mytologiset runoelmat, päiväkirjatekstit ja tutkimustulkinnat.

Kerronta on täyteläistä, latautunutta, kiemuraista ja ilmaisuvoimaista. Kirja pitäisi lukea useita kertoja uudelleen. Tenhoava juoni on nyt selvitetty, toisella lukukerralla voisi pureutua viktoriaaniseen kirjallisuuskäsitykseen ja siihen kuuluvan kielen symbolisiin kätköihin. Kolmannella lukukerralla voisi pureutua metaforisuuteen. Neljäs lukukerta voisi keskittyä uudelleen tutukimusmetodien irvailuun ja tyyppipiirteisiin.

Kesäni on kulunut toinen toistaan kirjallisimpien teosten parissa, ja välillä minua on askarruttanut päälleliimattu elitistisyys.Tämä teos on kuitenkin kaikesta krumeluurista huolimatta vaikuttava taidonnäyte ja lisäksi elävä, koskettava, monitasoinen ja vetoava. Kiitos Kersti Juvalle, joka vinkkasi hienoa teosta elokuun alun koulutuspäivillä, ja lisäkiitos Sadulle, joka vahvisti suositusta!

”Rolandille oli opetettu, että kieli on väistämättä riittämätöntä, ettei se kyennyt koskaan puhumaan siitä mikä oli, että se puhui vain itsestään. – -. Hänelle oli käynyt niin, että se, miten monella tavalla jokin on sanottavissa, oli kiinnostavampaa kuin ajatus, että jokin ei ollut sanottavissa.”