Aihearkisto: Tietokirja

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen

Selkokielen tarve on tunnustettu tosiasia, ja monet viranomaiset ovat sen jo ymmärtäneet. Siksi tärkeitä tiedotteita ja ohjeistuksia julkaistaan yleiskielen ohella myös selkokielisinä. Selkoa löytää myös niin THL:n koronasivuilta kuin museoiden esittelyteksteistäkin. Lisää kuitenkin kaivataan, ja siksi lisätieto selkokielestä ja sen kirjoittamisesta on paikallaan. ”Selkokieli ei ole keneltäkään pois”, vahvistaa Ari Sainio.

Ari Sainion kirja Avaimet selkokieleen (Opike 2022) on tuiki tarpeellinen lisä tietokirjallisuuteen, joka perehdyttää selkokielen kirjoittamiseen – tai ylipäätään asiakirjoittamisen taitoon. Takakannen ja koko kirjan alkuvirke tiivistää kirjan lähestymistavan: ”Tämä kirja luottaa esimerkin voimaan.”

Sainion kirjassa tarkastellaan informoivia tieto- ja ohjetekstejä, tiedotteita, kyselyitä ja esittelytekstejä. Teos jakautuu 14 lukuun, joissa selkokirjoittamisen perusteiden lisäksi tapahtuu tarkka tekstien ruumiinavaus. Lukijalle paljastetaan konkreettisesti, miten selkokielen periaatteet siirtyvät käytäntöön: yleiskielinen teksti ja sen mukautus selkokielelle ovat rinnakkain, ja Sainio selittää ja selventää, mitä yleiskieliselle tekstille on tehty ja miksi.

Avaimet selkokieleen juhlii siis konkretialla ja päästää lukijan mukaan kemuihin. Siksi kirja toimii erinomaisesti – ja se on kirjoitettu erinomaisen selkeästi ja havainnollisesti. Lisäksi muutamat asiantuntijakommentit virkistävät kokonaisuutta. Kaikesta heijastuu asiantuntemus ja suhteellisuudentaju.

Sainio muistuttaa heti alussa, että selkokieli muuttuu, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tai ratkaisua sitä kirjoittaa eli soveltaa selkokielen periaatteita. Siksi kirjan esimerkit ovat herkullisia: jokainen voi miettiä kirjassa esiteltyjen tekstien selkoistusratkaisuja.

Selkokieli ei ole köyhää tai vähemmän ilmaisuvoimaista kuin jokin muu kielimuoto. Hyvä selkokieli on elävää ja taipuu moneksi. Selkokielellä on mahdollista välittää tietoa melko monimutkaisistakin asiakokonaisuuksista, samoin syviä ja koskettavia tunteita ja tunnelmia. Keinovalikoima on vain kapeampi.”

Juuri tällaista kirjaa olen kaivannut. Se täydentää ansiokkaita selkokielen teoriakirjoja.  Suosittelen teosta jokaiselle, jota kiinnostaa kirjoittaminen ylipäätään, sillä tarkka tekstikokonaisuuden, rakenteiden, virkkeiden ja sanaston tarkastelu auttaa kaikkia kirjoittajia miettimään tekstin vastaanottajan tarpeita ja kielellisiä valintoja. Eikä kenellekään ole pahitteeksi lukea kirjan lopun listausta selkotekstin kirjoittajan ominaisuuksista, jotka vaikuttavat päteviltä edellytyksiltä kaikille kirjoittajille.

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen. Opike 2022, 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

Lukupinoni lomaan solahti uutta asiaproosaa, ja siihen tutustuminen tuntui mukavalta muun lukemisen ohessa. Jonna Riikosen kirja Nainen on naiselle tuki (Atena 2022) korjaa sanonnan ”Nainen on naiselle susi”:

”Tämän kirjan innoittimena oli haluni pohtia sekä esikuvallisuutta että naisten merkitystä toisilleen mutta myös vallitsevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä erityisesti suhteessa naisiin. Haastatellut ovat kertoneet tässä kirjassa paitsi esikuvistaan myös siitä, minkälaisia asioita he ihailemissaan naisissa arvostavat.”

Kirjan alaotsikko on Tärkeitä esikuvanaisia. Jonna Riikonen on haastatellut 14 eri alojen naisia eri puolelta Suomea, ja lisäksi joukossa on tutkimusten tietoja ja muutama asiantuntijahaastattelu. Monet haastateltavatkin ovat oman alansa osaajia esimerkiksi talouden, politiikan tai urheilun alueelta – tunnetuimpana Tarja Halonen – mutta myös harrastajia ja pienen piirin vaikuttajia. Ja heti perään ”pienestä piiristä”: muita kannustava vaikutus voi levitä laajalle.

Kirja rakentuu siten, että kirjoittaja johdattaa omakohtaisesti tiettyyn teemaan ennen kutakin haastattelua. Se vaikuttaa viehättävältä: tuntuu kuin Riikonen olisi kylässä ja kertoilisi kuulumisiaan elämänsä varrelta. Jakamisen kokemus kantaa koko kirjaa, ja se saa yksityisen tuntumaan yleiseltä ja kohottavalta. Kirja tekee todeksi kirjoittajan alkusanojen toiveen:

”Ehkä lukija saattaa kirjan luettuaan tarkkailla omaa ympäristöään uusin silmin ja huomata, että esikuvia voi löytyä lähempää kuin hän arvaakaan. Toivon, että lukijalle haastattelut tarjoavat mahdollisuuksia katsoa omaa elämää ja erityisesti ympärillä olevia naisia uusin silmin.”

Riikosen esikuva Hilkka on sopusoinnussa muiden haastateltujen esikuvien kanssa, jotka voivat olla esimerkiksi BeyoncéTove Jansson, Anna-kirjasarjan nimihenkilö, Tarja Halonen, vanha alakoulun opettaja tai lähipiirin kannustaja. Niistä on kiinnostava lukea.  Kaikki puheenvuorot puoltavat kirjassa paikkaansa. Minun mielessäni pyörii nyt somelääkäri Anni Saukkolan tarina. Haastattelun jälkeen somen varjopuolet saivat hänet lopettamaan suositun ja rohkaisevan lääkäripalstansa.

Kirja nojaa feminismin perustaan yksilöiden arjen, juhlan ja työn kokemuksina, ja samalla nousee yhteiskunnallinen näkökulma. Minulle tärkeää luokkaretkeä käsitellään eri kulmista. Kirjan mittaan käsitellään myös muun muassa misogyniaa, Mee too -liikettä, lasikattoja, naisten ja miesten palkkaeroja sekä sukupuolittumista ja sen purkamista. 

Riikonen tuo esille oman maalaistyttötaustansa ja sen, ettei lähipiirissä ollut mallia maisteriudelle. Sen, muun omakohtaisen, tutkimustiedon ja haastattelut Riikonen välittää mutkattoman luistavalla kerronnalla. Jonna Riikonen käy itse verrattomaksi esikuvaksi urakaarineen ja luokkaretkineen. Ja muistetaanpa, että hän on tietokirjallisuuden ja äidinkielen opettajuuden lisäksi kirjabloggaaja, Kirjakaapin kummitus.

Palaan mielessäni omaan luokkaretkeeni, valintoihini, haluuni lukea ja opiskella – sekä päätyä maalaistytöstä äidinkielenopettajaksi ja kirjoittajaksi Jonna Riikosen tapaan. Näen pääkannustajana lähinnä isäni, mutta sitten siellä taustalla luuraa monia naishahmoja – etenkin kirjallisuudesta tuttuja. Pian ymmärrän, että eri käänteissä on ollut joku todellinen nainen, joka on vinkannut ja kannustanut uuteen. Kyllä, nainen on ollut naiselle tuki, ja toivottavasti jokainen meistä jatkaa tukemisen kulttuuria. 

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Selkokirjoista: tietotaitoa ja viihdykettä & kaksi kirjaesittelyä

Helsingin Sanomat on kunniakkaasti nostanut vuoden alussa esille lukutaitoasioita. Viimeksi 20.1.2021 kulttuurisivulta sain lukea jutun Lukuliikkeestä: ”Lukemisen eteen ahkeroidaan jo”. Artikkelissa vain yhdessä virkkeessä mainittiin selkokieli (selkokirjoja ei lainkaan): ”Suomessa on myös eri kieliryhmiä ja muita erityisryhmiä, joiden lukutaito on muita huonompi ja joilla on tarvetta selkokielelle ja palvelumuotoilulle.”

Näen riskin siinä, että selkokieli typistetään erityisryhmien tarpeisiin. Toki on totta, että selkokielestä on ilmeinen hyöty ihmisille, joilla on syistä tai toisista kielellisiä vaikeuksia. Toisilla ne ovat pysyviä, toisilla kielen taidot kehittyvät. Silti on muistettava, että selkokielen tarpeen syyt ovat varsin vaihtelevia.

Vaarana on, että selkokieli yhä edelleen sysätään marginaalin tarpeisiin. Mielestäni 13 % teineistä (HS:n mainitsema määrä 15-vuotiaista) ei ole marginaalinen ryhmä, eikä Selkokeskuksen arvio eli kaikkiaan noin 750 000 Suomessa asuvaa. Eikä tämä luku sisällä lapsia, nuoria ja aikuisia, joista nyt erityisesti ollaan huolissaan: lukuhaluttomat, lukemiseen tottumattomat ja hitaat lukijat tai henkilöt, joiden keskittyminen muuten vain herpaantuu nopeasti tai jotka väsyvät vaikean tekstin lukemiseen. Siis ihan tavallisia ihmisiä – ja heitä, joiden syrjäytymistä pelätään lukutaidon vuoksi.

Edellä esittämästäni syystä hämmästelen, miten lähes joka ikisestä lukutaitoa pähkäilevästä artikkelista jäävät puuttumaan selkokirjat. Ne todistetusti tarjoavat vaihtoehdon: helposti hahmotettavaa, helppoa kieltä. Siis mahdollisuus lukukokemukseen ja lukutaidon kehittämiseen.

En edes uskalla arvailla, josko taustalla piilee ajatus, että kirja, joka on helppo, on vähäarvoinen. Pikemmin näen koittavan hurraahuudon hetken: lukijalle, jolle tekstin tekninen lukeminen tai sisällön ymmärtäminen on vaikeaa, on suuriarvoinen voitto lukea helppo kirja. Kannustin lukea lisää on silloin merkittävä.

Viimeksi perjantaina aikuinen mies oppitunnillani sanoi minulle, että ”selkokieli on alku, että pääsee tielle”. Eikä lausuntoa tee vähäiseksi, että sanoja oli suomen kieltä harjoitteleva.

Uskon tietoon. Selkokirjoista ei tiedetä tarpeeksi, ja jos ei epäilijä, arvioija tai arvosteleva niitä lue, hän ei tiedä, millaista kieli ja kerronta niissä on tai millä periaatteilla ne kirjoitetaan. Suosittelen tutustumaan ennakkoluulottomasti kuitenkin ymmärtäen, että tavoitteena on helpon kielen kekseliäs käyttö. Kaikkea kirjallisuutta on monenlaista ja monen tasoista, niin myös selkokirjoja. Lähtökohta on kuitenkin se, että kielen ja ulkoasun keinot tukevat kielellistä saavutettavuutta.

Selkokielellä on kaikenikäisille tieto- ja kaunokirjallisuutta. Siksi esittelen juttuni lopussa lyhyesti yhden kumpaakin lajia, mutta kaunokirjallisuusesimerkkini on tällä kertaa lastenkirjallisuudesta. Kummankin kirjan kustantaja on Pieni Karhu.

Kustantajat ovat tuiki tärkeitä, jotta selkokirjoja ilmestyy. Isot kustantajat eivät pienlevikkisiä kirjoja juuri kustanna. Esimerkiksi WSOY on julkaissut yhden selkomukautuksen, selkokielisen version Mielensäpahoittajasta. ”Virallisista tahoista” mainitsen Opetushallituksen, joka on kustantanut vain muutaman selkokirjan. On myös rohkeita toimeen ryhtyjiä: Laatusalla on toistaiseksi yksi julkaistu selkokirja, mukatus Kiven Kullervosta, mutta lisää on luvassa.

Seuraavat kustantajat ovat olleet viime vuosina selkokirjojen selkäranka (linkit vievät kustantajien selkokirjatarjontaan):

Avain

Opike

Oppian

Pieni Karhu

Reuna.

Anna Vasala: Opi neulomaan

On hieno oivallus julkaista neulomisen perusopas aikana, jolloin himoneuloosi on vallannut koronakansan. Neulominen (tai murrealueesta riippuen kutominen) voi olla taito, joka kompastuu ohjeiden monimutkaisuuteen. Siksi helppo perusteos saattaa taidon perusteisiin.

Anna Vasalan Opi neulomaan -kirjasta (Pieni Karhu 2021) saa sitä, mitä alaotsikko lupaa: neulomisen perustaidot selkokielellä. Teksti on napakkaa ja helppolukuista. Oleellista on, että selkeät kuvat tukevat tekstiä. Niissä ei ole mitään ylimääräistä sälää – niin kuin ei kielessäkään. Kirjassa esitellään neulomisen käsitteet, välineet ja perustekniikat, ja lopun sanastosta voi kerrata neulontatermit.

Pari kohtaa ohjeissa on sellaisia, että toiminta on kuvattu turhan monimutkaisesti. Hienoa, että kirjan lopussa opastetaan muutama neulontatyö kuten tiskirätti ja lapaset. Sitä ihmettelen, että villasukkien neulomista ei neuvota. Ne ainakin itselleni tulevat ensimmäiseksi kutomisesta mieleen.

Anna Vasalan kirja Opi neulomaan. Neulomisen perustaidot selkokielellä (Pieni Karhu 2021), 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja

Noora Lehtinen on kirjoittanut ja Anne Muhonen kuvittanut jo kolme Aino ja Matias -kirjaa. Neljäs eli Ainon ja Matiaksen reissukirja (Pieni Karhu 2021) jatkavat vakaasti entistä linjaa. Olen jo aikaisempien kirjojen jutuissa kehunut sympaattista lapsiperhearjen kuvausta.

Uutuuskirjassa on kolme kertomusta. Siksi kirja sopii hyvin eskarilaisen ja kouluikäisen lukutuokioihin: lyhyt kertomus, iso fontti, lyhyet tekstikappaleet, kapea palsta ja selkeä tarina auttavat keskittymään lukemiseen. Tämän kirjan mukana voi muistella edellisiä kesiä ja suunnitella tulevaa – koronan varjossakin se voi tuoda hyvää mieltä.

Kertomuksissa ei suuria tapahdu, mutta uskon niiden siksi olevan lapsilukijalle samastuttavia. Lukuhetki aikuisen kanssa tukee vuorovaikutusta, ja keskustelua innostamassa on kirjassa joitain kysymyksiä. Lisäksi tarinoita konkretisoiva kuvitus lisää jutun juuria esimerkiksi tunteiden ja tunnelmien käsittelyyn.

Noora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, Pieni Karhu 2021, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Siru Kainulainen: Sillä kirjoittamasta en lakkaa

Sillä kirjoittamasta en lakkaa kuulostaa runosäkeeltä. Se voisi ollakin, sillä kutakuinkin niin on kirjoittanut kirjeessään runoilija Eila Kivikk’aho (1921 – 2004). Osuvan nimen elämäkertaan on poiminut Siru Kainulainen, alaotsikoltaan Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä (Partuuna 2021).

Kirja etenee kronologisesti esitellen runoilijan elämänvaiheet ja tuotannon osana niitä. Elämäkerturi itse kutsuu teosta episodimaiseksi ja ”esseistiseksi kudelmaksi”. Aineiston käytön ja roolinsa Kainulainen tiivistää: ”Kirjeitä, runoja, haastatteluja ja muuta aineistoa setviessäni olen tulkitsija, joka pohtii, mitä aineisto merkitsee. Sen lisäksi olen lukija, joka antautuu aineistolleen ihastellen ja hämmentyen, nauttien ja ihmetellen.”

Kirja ilmestyy nyt otollisen aikaan, sillä tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Eila Lambergin syntymästä. Sodan vuoksi Lambergin perhe evakoitui Sortavalasta Poriin, Eila muutti aika pian Helsinkiin, asui avioliiton alkuaikoina hetken Hyvinkäällä, mutta vuosikymmenet Helsinki oli kotipaikka. Teoksissaan hän käytti sukunimenä Sortavalan tienoon paikannimeä Kivikk’aho, ja avioiduttaan virallinen sukunimi muuttui Sammalkorveksi.

Lapsuuden ja nuoruuden tärkeys tulee esille elämäkerrassa, ja näkyy se myös Kivikk’ahon runoissa. Esikoiskokoelman Sinikallio (1942) rakastettu runo ”Nocturno” vie Laatokan rannalle. Silti kirja osoittaa, että runoilijalle annettu karjalaisleima ei ole tuotannon koko totuus. Kivikk’ahon kuuden kirjan runotuotanto (lisäksi usea painos valittuja ja koottuja runoja) sisältää monenlaista. Hän esimerkiksi jalosti suomalaista tanka- ja haiku-runoutta.

Kirjassa on runsaasti runoja, ja Kainulainen avaa niiden sisältöä, suhteuttaa ne kirjoitusaikaan sekä tuo esille runojen keinoja ja merkityksiä. Mukana on myös koonteja Kivikk’ahon kirjojen vastaanotosta. Hyvin taustoittuu runoilijan asema ja merkitys aikansa kirjallisuuskentällä perinteisen ja modernin välissä.

Tunteiden ja koetun vaihtelu tuottaa ainesta runoihin. Vaikuttavaa on, miten Kivikk’aho sanottaa vaikenemista. Se on yksi hänen runoutensa teemoista. Vaikeat tunteet jylläävät, esimerkiksi: ”Minussa vaikenevat taas / niin kvartsin-kireät tunteet, / enkä ymmärrä / mikä niitä hioo. – -.”

Minä kiinnitän huomiota kirjan runsaisiin kirjesitaatteihin. Niissä kuuluu kirjan kohteen oma ääni. Kivikk’aho kirjoitti kirjeitä ahkerasti ja säilytti myös lähettämättömiä kirjeluonnoksia. Niin ”seurallinen erakko” siirtyy elävänä kirjaan.

Kivikk’ahon vanhempien vastakkaiset luonteet ja intressit ovat pohjana sille, että Kivikk’ahossa vaihtelivat mielialat, tunteet ja tavoitteet. Kirjeissään Kivikk’aho ei säästele epäluuloisuutta, suuttumusta eikä katkeruutta, mutta niissä on myös lämpöä ja ajan ilmiöiden terävää tarkastelua. Perheen, omien lasten ja suvun tärkeys välittyy vahvana, vaikka ristiriitojakin syntyy. Mieleeni jää etenkin setä, joka riivaa Eilaa.

Runokirjoja ilmestyi harvakseen, viimeisin Ruusukvartsi vuonna 1995 ja Kootut runot vuonna 2001. Kivikk’ahon merkitystä kotimaisessa kirjallisuudessa ei mitata vain runotuotannon määrällä, hän esimerkiksi teki myös mittavan uran kääntäjänä. Monet lastenkirjallisuuden klassikot ovat hänen kääntämiään.

Vaikeneminen on monimielinen ilmaisu Kivikk’aholle. Se ei tarkoita, etteikö sanoja ja kirjoittamista olisi. Sen Siru Kainulaisen kirja tuo monipuolisesti esille, eli kirja on kiinnostava katsaus sodanjälkeiseen kirjallisuuteen ja kulttuurielämään yhden kirjailijan kannalta.

Tuntuu parhaalta päättää juttuni kirjan kohteen omaan tekstiin, kirjeeseen vuodelta 1960, ja vastata kirjeen kirjoittajan epäilyihin: kyllä kiinnostaa, myös vuonna 2021 kiinnostaa.

”Sillä kirjoittamastahan en lakkaa. Helmikuun alkupäivinä olen tosin, milloin selvemmin, milloin peitetyimmin, sanonut etten enää julkaise. Mutta ei se merkitse, että jättäisin kirjoittamisen. Aiheet vain eivät enää voi kiinnostaa muita kuin minua (nykyisin jopa tankojeni aiheena on terrori, vaino, vääryyden kärsiminen).

Mutta milloin aikaa on, silloin tietenkin kirjoitan.”

Siru Kainulainen

Sillä kirjoittamasta en lakkaa. Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä

Partuuna 2021

runoilijaelämäkerta

278 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Kirjoittajaparien kirjat suomen kielestä

Juhlin itsenäisyyspäivää äidinkielen voimin. Minun äidinkieleni on suomi, ja siksi olen valinnut kaksi kirjaa siitä. Arvostan monikielisyyttä, ja monikielisyys kuuluu Suomeen niin kuin on aina kuulunut. Valtakieli on kuitenkin suomi, ja olen iloinen, että siitä kirjoitetaan populaaristi ja innostetaan ihmettelemään kielen alkuperää, kehittymistä ja muuntautumiskykyä. Lisäksi voi riemastua puuhailusta kielen kera. 

Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta

”Tuttujenkin sanojen ja nimien taustalta löytyy yllättäviä kehityskulkuja, kun alun perin konkreettiset ilmaukset ovat saaneet abstraktin merkityksen tai muista kielistä lainatut ilmaisut ovat alkaneet suomessa elää omaa elämäänsä.”

Ja sen lisäksi sanoja johdetaan, yhdistetään ja kehitettään tarpeen mukaan. Esimerkiksi 1900-luvulla on ollut lukuisia kilpailuja, joissa on etsitty osuvaa suomenkielistä vastinetta uudelle ilmiölle. Niin sai sellofaani vastineekseen kelmun tai reklaami mainoksen. Joten kielen elastisuus ja ilmaisuketteryys herättää ihmetystä ja ihastusta, ja sellaisia tuntemuksia herättää myös kirja Sana sanasta (Tammi 2021).

Ville Eloranta ja Lotta Jalava ovat koonneet populaarin etymologiateoksen. Se on jaettu lukuihin teemojen perusteella, ja erityiskiitoksen kohdistan eloisasti nimetyille luvuille: kekseliästä, juuri sellaista kuin kielen monimerkityksellisyys ja osuvuus antaa myöden. Ja teksti on muutenkin luistavaa ja ilmeikästä.

Entäpä tämä tämänpäiväinen juhlakalu, Suomi – mikä on sanan alkuperä? Jotkut sanat säilyttävät salaisuuksia, ja suomi on yksi sellaisista. Teorioita on riittänyt ja uusia odotellaan. Ehkä suomi on samaa perua kuin kantasaamen kantasana säme (saamehäme ja suomi), ehkä jotain muuta, mutta kenties se vielä selviää: joka tapauksessa kielitieteen keinot kehittyvät yhä. Se on vissi, ettei mitään Suomi suomalaisille -realiteettia ole ollut koskaan:

”Varmaksi voi jo sanoa, että nimi Suomi on syntynyt osana eri muinaiskansojen monipuolista vuorovaikutusta sekä kielten pitkäaikaisia ja monivaiheisia muutoksia.”

Tämä kirja ei ehkä sovi kannesta kanteen ahmittavaksi, vaan luku silloin tällöin nautittavaksi. Tuhtia tavaraa se on paljastaessaan sanojen taustoja. Asiaan vihkiytyneelle ei ehkä Sana sanasta uutta tursua, mutta esimerkiksi itse olen autuaasti unohtanut muinaisia suomen kielen opintojani ja tässä välissä on kertynyt paljon uutta tietoa, joten kielen kerroksien ja sanasyntyjen ammattitaitoinen availu tuntuu minusta kerrassaan viihdyttävältä.

Ville Eloranta & Lotta Jalava

Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Tammi 2021

tietokirja

286 sivua.

Ostin kirjan.

Suvi Kaipainen & Annamari Saure: Äimän käkenä

Miten muikea ajatus koota harjoituskirja kielenkäytön kertaukseen ja harjoitteluun juuri tällä tavalla, rennosti ja ilomielin: 

”Tämän kielikirjan tavoite on innostaa nauttimaan kielestä ja tekemään kielellisiä havaintoja. Kirjoitusvirhe ei ole maailmanloppu, vaan joskus se saa meidät huomaamaan ilmaisun piileviä tasoja ja kirvoittaa iloista naurua.”

Kyllä minulla on hymy hyytynyt, kun olen huomannut painettuun tekstiin jääneet kielimokani, mutta ymmärrän täysin Suvi Kaipaisen ja Annamari Sauren tarkoituksen. Äimän käkenä sysää kertaamaan kielenhuoltomielellä sääntöjä ja havaitsemaan poikkeamia. Kirjan alaotsikko paljastaa kirjan luonteen: Äidinkielen puuhakirja aikuisille.

Voi olla kielen ammattilainen amatööri tai aloittelija, kaikki käy! Äimän käkenä -kirjan avulla treeni on valaisevaa ja hauskaa. Joka luvun alku johdattelee aiheeseen, ja joka luvussa on tiivistys tietolaatikossa, jokunen vinkki myös – muu osa täyttyy harjoituksista. Kirja käy läpi tyypillisiä kielenhuollon osa-alueita alkukirjaimista pilkkuihin, sananmuodostuksesta sanajärjestykseen, lauseenvastikkeista sanontoihin perinteisin oikeat vastaukset -menetelmin. Tai sekin todetaan, että aina ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Kielen havainnointi on hauskaa, sitä Äimän käkenä todistaa – kuten myös sitä, että omaa kielenkäyttöä kannattaa viilata. Ja muistaa:

”Jokaisen ilmaisu on persoonallista, ja joskus tahattomat virheet ilmaisevat enemmän kuin mihin penaalin terävinkään kynä kykenisi.”

Suvi Kaipainen & Annamari Saure

Äimän käkenä. Äidinkielen puuhakirja aikuisille

SKS 2021

Tieto- ja puuhakirja

158 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Lukemisen vähyydestä ja lukutaidon heikkenemisestä on julkinen huoli, mutta toisaalta on paljon lukuharrastajia ja kirjoista nauttivia. Yksi ilmiö on lukupiirit, joiden nosto on tervetullutta: niin näkyy se, että lukeminen on yhteinen ilo ja nautinto. Sen kiteyttää Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan alaotsikko Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo 2021).

Raninin kirja on viehättävä kombo kokemusasiantuntijuutta, tietoa, käytännön konkretiaa ja kirjakeskustelujen ilmavaa moninaisuutta. Kirjoittaja kertoo omakohtaisen kulkunsa kohti kirjapiirejä. Hän on mukana useammassa, ja kirjapiiri-innostus on vienyt hänet myös bloggaamaan ja podcastaamaan: hän emännöi Kirsin Book Clubia.

Tekstistä välittyy asialle omistautuminen. Ranin kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä tekstiä, jossa esimerkit havainnollistavat, lisäksi siteeraukset kirjapiiriläisiltä vahvistavat kirjoittajan havaintoja. Kirjan loppupuolella Ranin listaa yli 200 otollista lukupiirikirjaa ja esittelee ne osuvasti. Lukupiiri-kirjaa voi käyttää myös lukupiirin tukena, ei vain konkreettisten järjestelyvinkkien vuoksi vaan myös kirjan lopun muistiinpanopohjien avulla. Mutta nyt tiivistys siitä, miten kirjapiirissä voi yhdistyä kirjallisuus ja elämä:

”Lukeminen hyvä, keskustelu parempi. Lukupiirikeskustelu mahdollistaa ihmisten kohtaamisen, todellisen läsnäolon yhteisen teeman ympärillä. Keskustelu ja yhdessäolo saattavat avata reittejä syvälle sieluun ja yhtäkkiä huomaattekin keskustelevanne sellaisella tasolla ja tunteella, että arjessa ei ikinä. Esille tulevat nuoruuden rakkaudet, sukujen salaisuudet, oman elämän ongelmat ja onnen lähteet. Elämän perimmäiset kysymykset.”

Raninin kirjassa on herkullisia esimerkkejä kirjoittajan omien kirjapiirien kohokohdista kuten kirjailijavieraista tai retkistä. Korona-ajan ulkoilupiiri 17 asteen pakkasessa on varmasti jäänyt osallistujien mieleen. Siinä on hitusen samaa kuin omassa korona-ajan kävelykirjapiirissäni eli kahden hengen kirjakeskustelukimpassa. Olemme Johanna Kartion kanssa välttyneet kovilta pakkasilta, mutta olemme kävelleet esimerkiksi Seurasaaressa, Elfvikissä ja Malminkartanossa – eli avarramme ulkoillen kirjakokemuksiamme. Siitä saattaa jäädä hyvä tapa myös koronarajoitusten jälkeenkin.

Kävelykirjapiiri Malminkartanon täyttömäellä 23.9.2021.

On minulla ollut korona-aikana toinenkin kirjapiiri videoyhteyksin kolmen hengen kesken ja ennen koronaa noin kymmenen hengen porukka, jossa juttu lipsahti helposti kirjoista muuhun. Ei Raninkaan edellytä kirjapiireihin tiettyä kokoa, kokoontumistapaa tai kurinalaista rakennetta, mutta jos pääagendana on ajatusten vaihto luetusta, Ranin antaa hyviä vinkkiä tapaamisten organisoinnista, kirjavalinnoista ja keskusteluteemoista – sudenkuoppia unohtamatta. Ja kaikesta välittyy lukukokemusten taika, jonka vallassa minäkin leijun:

”Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voiko lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!”

Kirsi Ranin

Lukupiiri

Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Nemo 2021

tietokirja, lifestyle-kirje

220 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lifestyle, Tietokirja

Esoteerisuutta ja kuvittelua kesään kahden kirjan hengessä

Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa esittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.

Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus

Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.

Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.

”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”

Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.

Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.

Pirkko Kotirinta

Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa

Tammi 2021

tietokirja

244 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.

Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.

Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).

Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”

Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.

Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli Kannon Rottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.

Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.

Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki

Tietolipas 264

SKS 2020

350 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar

Naistenviikolle valitsen elämäkerran Ebba (Atena 2021), joka kertoo Ebba Stenbockista. Annan historiantutkija ja tietokirjailija Anu Lahtisen tiivistää:

”Tämä kirja kertoo Ebban elämänmittaisesta tiestä suureen yhteenottoon 1597 ja sen seurauksista sekä monista muista hänen elämänsä kannalta tärkeistä tapahtumista. Tämä on ensimmäinen alkujaankin suomeksi kirjoitettu, kirjan mittainen elämäkerta, joka kertoo 1500-luvun naisesta Suomessa – tai Ruotsin valtakunnassa.”

Itse Ebbalta ei ole juuri jäänyt arkistolähteitä, joissain aikalaisteksteissä hänet kyllä mainitaan. Tutkija täyttää aukkoja yleisellä tutkimustiedoilla aatelisnaisten elämästä ja aikakauden naisista. Mitään persoonaluotausta ei siis ole luvassa, mutta Ebbasta saa kokonaiskuvan kuningashuonetta lähellä olevasta nuoresta naisesta, naimakaupasta ristiriitaisen ja äkkiväärän Klaus Flemingin kanssa, linnanrouvaelämästä sekä äitiydestä aikana, jolloin raskaus, synnytys ja varhaislapsuus sisälsivät ilmeisen kuoleman riskin.

Ebban aikaa värittävät Ruotsin kuninkaitten epätasapainoisuus ja valtataistelut. Päitä putoaa herkästi. Niin käy Ebban läheisille. Siksi kirja kertoo myös siitä, miten aatelisnaiset selvisivät miestenvälisistä kahinoista. Tasa-arvosta ei silloin ollut puhettakaan, mutta naiset lapsineen olivat osallisina, kun miehet taistelivat asemastaan ja joutuivat koston kohteiksi.

Lahtinen kirjoittaa lukijaystävällisen selkeästi ja sulattaa tutkimustiedon tekstiinsä. Spekulaatiot epävarmoista asioista tuntuvat uskottavilta. Aatelissukujen namedroppailussa saa kyllä olla tarkkana. Kokonaisuutena kirja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. 

Ajattelin lukiessani, miten kotimaiset historialliset romaanit kietoutuvat tämän tietokirjan ympärille. Ne taisivat jopa fiktion vapauksien keinoin täydentää tietotekstiä. Ainakin muutama Kristiina Vuoren romaani kuvaa samoja aikoja ja sukua (mm. Filippa), myös Heli Gallianon kirjasarjassa liipataan Turun linnan kohtalonhetkiä. Tuumin, että Ebba-kirjassa on monta kiehtovaa tarinaa, joissa on romaaniainesta. Esimerkiksi Klaus Flemingin veljentyttären Anna-neidon naimapuuhien kiemuroissa riittää draaman aineksia.

Anu Lahtinen

Ebba kuningattaren sisar

Atena 2021

elämäkerta

196 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Silja Vuorikuru: Titanic

Hellepäivien viilentämisen hengessä luin selkokielisen tietokirjan Titanic (Avain 2021). Takakansitekstin mukaan Silja Vuorikurun kirja on suunnattu perheille, siis kaikenikäisille. Titanic oli aikanaan maailman suurin laiva, ja sen uppoaminen ensi matkallaan 1912 hyiseen Atlantin valtamereen on kauheudellaan kiehtonut ihmisiä siitä saakka.

Vuorikurun kirja sopii tekniikasta, laivoista ja ihmiskohtaloista kiinnostuneille. Kirja kertoo Titanicin rakentamisesta, laivan yksityiskohdista sekä laivan ensimmäisestä ja samalla viimeisestä matkasta. Lisäksi mukana on kertomuksia matkustajista, miehistöstä ja laivan eläimistä. Kirjan lopussa kerrotaan myös, miten Titanicin tarina on jatkunut lauluissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa.

Kustantaja on selvästi panostanut Titanic-kirjaan, sillä sen kovien kansien välissä on paljon valokuvia Titanicista ja sen matkustajista. Lisäksi Jussi Jääskeläisen taitavat, värikkäät piirrokset kannessa ja kirjan sivuilla elävöittävät tekstiä. Muutenkin kirjan taitto on tehty kauniisti.

Selkokieli tarkoittaa sitä, että teksti on helppoa kieltä. Vuorikuru kirjoittaa havainnollista ja tarkkaa selkosuomea. Joitain vaikeita rakenteita virkkeissä on, mutta kirja on malliesimerkki siitä, miten uudet sanat ja käsitteet avautuvat lukijalle.

”Titanic oli höyrylaiva

eli laiva, joka liikkuu höyrykoneen avulla.

Höyrykone on kone, joka käyttää höyryä.

Kun höyrykone on käynnissä,

laivan potkurit liikkuvat.”

Kirjan rakenne on selkeä, ja sisältö käsittelee aihetta monipuolisesti. Uskon kirjan monikäyttöisyyteen. Vanhempien ja lasten lukuhetkissä voidaan keskustella historiasta ja tekniikan muutoksista. Kirjan aiheissa ei voida välttää hukkumista ja kuolemaa, joten kirja voi auttaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Lukutaitoisille kouluikäisille ja nuorille kirja elävöittää laivojen ja matkustamisen historiaa sekä esimerkiksi yhä suositun Titanic-elokuvan taustoja. Aikuiset voivat miettiä maailman muuttumista ja sattumien sumaa onnettomuuksissa.

Silja Vuorikuru

Titanic. Maailman suurin laiva

Piirrokset Jussi Jääskeläinen

Avain 2021

selkotietokirja

149 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Selkokirja, Tietokirja

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Pekka Vartiainen: Ruttovuosi

”Tämä kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maailma muuttui.” Näin aloittaa Pekka Vartiainen kirjansa Ruttovuosi (Avain 2021). Käy kyllä ilmi, että maailma on muuttunut monesti tappavien epidemioiden seurauksena. Vartiainen kirjoittaa kirjallisuuden epidemiakuvauksista 1300-luvulta näihin päiviin, joten on aikojen saatossa kirjoitettu rutkasti rutosta koronaan ja siinä samalla monista inhimillisistä teemoista.

Vartiainen on jakanut kirjansa lukuihin, joissa hän käsittelee epidemiakuvauksia valituin teemoin. Joka luvussa on esimerkkeinä eri aikojen kirjallisuutta, ja lähes joka luvussa Vartiainen yllättää nostamalla teoksen, joka ei ole nykyisin suosionsa huipulla tai tekijänsä tuotannon yleisimmin ihastelluin teos.

Esimerkiksi Mary Shelleyn tuotannosta ei voi ohittaa Frankensteinia, mutta käsittely tarkentuu dystopiaan The Last Man. Siinä scifin pioneerityyliin käsitellään tulevaisuutta ihmiskunnan romahtaessa. Romaani sijoittuu 2070-luvulle, ja samaan aikaan sijoittuu Jack Londonin pienoisromaani Punainen rutto, jonka nimi jo tiivistää idean taudista, joka luhistaa yhteiskunnat.

Esimerkkejä erilaisista tautiteoksista on kirjassa lukuisia, ja niillä kirjoittaja osoittaa tietonsa kirjallisuudesta muualla ja meillä sekä taitonsa löytää teosten välille temaattisia yhteyksiä. Näin teokset keskustelevat Vartiaisen valinnoin. Sujuvasanaisuus edistää lukijaa nappaamaan havaintoja valituista kirjoista.

”Kirjallisuudenhistoria on eräänlainen tekstien epidemia, jossa tekstit tartuttavat tekstejä, joten sinänsä Boccaccion kertomusten tartuntahistoria on vain taudin normaali toimintamalli. Boccaccion kirjoittamat tarinat ovat sittemmin kulkeutuneet muille.”

Decamerone on itseoikeutetusti mukana, mutta mukaan on ehtinyt myös Anni Kytömäen Margareta poliokuvauksineen. Siispä ruton ohella tuhoisina tauteina näkyvät muutkin kansaa kaataneet vitsaukset muun muassa tuberkuloosista espanjantautiin. Ja vaikka kirjan kirjailijat ovat miesvoittoisia, Vartiainen tuntuu tekevän parhaansa saadakseen kaanoniin säröjä.

Vartiainen kehystää kirjansa alku- ja loppusanoin, joissa hän tiivistää korona-ajan ilmiöitä. Alkuun hän poimii viimeisen vuoden mullistukset, ja lopussa hän skenarioi pandemian vaikutuksia tulevaan kirjallisuuteen. Tuleeko kirjallisuus tulvimaan eristys- ja sairastumiskuvauksista vai ohittuuko outo aika? Se jää nähtäväksi, mutta kirjoittajaa näyttää viehättävän tarinat toivosta. Sitä kohti.

Pekka Vartiainen

Ruttovuosi. Kirjoituksia kaunokirjallisuuden epidemiakuvauksista

Avain 2021

tietokirja

188 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Katariina Ponteva: Pakkokeräily kuriin

Hyvää lukuviikkoa ja suomen kielen päivää! Mikael Agricolaa sopii tänään juhlia ja sitä, että hän sepitti sanoja suomen kieleen ja kehitti kirjoitetun kielen ilmiasua. Siitä on vuosisatoja vierinyt, ja kieli on muuttunut, kielenkäytön kirjo laventunut.

Ei ole kyse takapakista, kun kieltä kehitetään myös yleiskieltä helpommaksi. Osalle lukijoista muunlainen viestintä on vaikeaa hahmottaa ja ymmärtää. Voit vaikkapa tutkia THL:n selkosivuilta, miten tieto välittyy pelkistetysti ja yksiselitteisesti. Se sopii monille. (Teknisistä syistä koko linkki: ”Koronavirus selkokielellä – Infektiotaudit ja rokotukset – THL” https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/ajankohtaista/ajankohtaista-koronaviruksesta-covid-19/materiaalipankki-koronaviruksesta/koronavirus-selkokielella)

*

Selkokielisiä tietokirjoja ilmestyy aiheesta kuin aiheesta. Viimeksi olen esitellyt selkokirjan ilmastonmuutoksesta. Suomen kielen päivän merkeissä esittelen selkokirjan aiheesta, josta ei paljon ole kirjoja kirjoitettu eli pakkokeräilystä. Kyse on Katariina Pontevan omakustannekirjasta Pakkokeräily kuriin (BoD 2021).

”Pakkokeräilijä on ihminen,

jonka on vaikea heittää tavaroita pois.

Tavarat ovat hänelle liian tärkeitä.

Ne voivat olla hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset.”

Kirja esittelee hamstraamisen vaikutuksia ja syitä. Kirjan nimi viittaa siihen, että kirja tarjoaa keinoja pakkokeräilyn hillintään, mutta siitä kirjassa on vain kuusi sivua. Ymmärrys ilmiöstä ja hamstraamisen haitoista kyllä lisääntyy.

Kirja on taitettu väljästi, joten se on helppolukuinen. Jonkin verran on pitkähköjä virkkeitä ja rivejä, mutta pääasiassa kieli on sujuvaa selkoa.

Kirja tarjoaa paljon tietoa pakkokeräilystä ja sen psykolgiasta. Parasta antia ovat tapauskertomukset, joita kirjassa on monta ja erilaisia, sillä niissä aihe elää ja konkretisoituu. Niin lukija saa kokemuksen ihmisten tilanteesta ja pakkokeräilyn vaikutuksista elämään. Siksi kirjaa voi käyttää herättämään ajatuksia ihmisistä ongelmansa vankina ja miten se heihin vaikuttaa.

*

Katariina Ponteva

Pakkokeräily kuriin. Selkokirja

Katariina Ponteva / BoD 2021

selkokielinen tietokirja

89 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Laura Ertimo: Ilmastonmuutos selkokielellä

Mistä ilmastonmuutoksessa on kyse? Tästä:

”Maata ympäröi ilmakehä.

Kun ilmakehä lämpenee,

elämä muuttuu kaikkialla.

Lämpötilat, sademäärät,

jäätiköt ja meret muuttuvat,

ja luonto muuttuu mukana.”

Ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen ja sen hillitsemiseen käsittelee Laura Ertimon tietokirja Ilmastonmuutos selkokielellä (Opike 2021). Hienoa, että ajankohtaisesta aiheesta on nyt monipuolinen, selkeä ja helppolukuinen tietoteos.

Ilmastonmuutos ei ole helpoin aihe selkokielistää, sillä siihen liittyy paljon yleiskielestä poikkeavia käsitteitä. Kirjan lopussa on sanasto, siitä huolimatta kirjassa on selkokieleksi vaikeaa kieltä. Esimerkiksi yhdyssanojen runsaus tuntuu hankalalta. Mietin muun muassa, miten selittäisin S2-oppijoille talvikylmä, palauteilmiö, alkutuotanto tai mallintaminen. Kirja sopii kuitenkin monille perusteokseksi – kenelle vain.

Ymmärrän, että aika hankalan sanaston kanssa täytyy selvitä, sillä aihe on todella tärkeä. Ja kyllä siitä selviääkin! Ilahdun, miten kirjassa hyödynnetään monia tapoja konkretisoida asioita. Kirjassa on havainnollisia esimerkkejä, ja tietolaatikot selventävät asioita. Lukemista tukee sujuva virkerakenne ja lyhyet kappaleet.

Onnistunut kuvitus on oleellinen osa kirjaa. Sole Lätin tietokuvat konkretisoivat lukuja ja elävöittävät käsitteitä. Kirjan sininen hahmo johdattelee asiasta toiseen ja auttaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin sarjakuvatyylisesti; veikeän hahmon on luonut Pekka Rahkonen. Lisäksi on panostettu näyttävään mutta selkeään taittoon (Sole Lätti) ja valokuvien käyttöön. 

Tällä viikolla vieteään vuoden 2021 lukuviikkoa teemalla lukutaito on kansalaistaito. Koska ilmastomuutos ja kestävän kehityksen edistäminen ovat myös kansalaistaitoja, Laura Ertimon kirja on täydellinen kirjavalinta postattavaksi tälle viikolle. Siis olkaa hyvä: Ilmastonmuutos selkokielellä!

Laura Ertimo

Ilmastonmuutos selkokielellä

Opike 2021

tietokirja

88 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, Tietokirja