Aihearkisto: Tietokirja

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

Vierailin Seilin saarella kesällä 2019. Aikomus oli käydä jo vuosia aikaisemmin, mutta aina ilmeni jotain aikatauluja sotkevaa. Merimatka Nauvosta saarelle ja itse saarella vaeltelu sekoittuivat muistikuviini, mitä tiesin Seilin lepra- ja mielisairaalavaiheista. Mutta voimakkaimmin tunnelmiini vaikuttivat kaksi romaania, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saariKorvamatona soi Mariskan sanoittama biisi Seili, joka on oikeastaan runonovelli. ”Halki synkän veen lipuu hiljalleen / vene saareen syrjäiseen. / Halki synkän veen vene hiljalleen/ lipuu saareen syrjäiseen. / Seiliin soudetaan.”

Kaunokirjallisuus tekee eläviksi ihmiskohtalot, tosipohjaiset mahdolliset maailmat. Mainitsemieni romaanien taustalla ovat todelliset henkilöt, joista vaikuttuneet kirjailijat ovat luoneet koskettavat elämäntarinat. Kallion tapa kuvailla levottoman Amanda Aaltosen vaiheet ja loppusijoituspaikka, Seili, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Johanna Holmströmin romaani lavensi elämystä muihin mahdollisiin seililäisiin. Hänen kirjansa Karin on saanut herätteen ihmisestä nimeltä Saima Rahkonen. Romaanit saivat minun miettimään tapoja määritellä ihmisiä sekä sitä, miten rajoittava eristys vie itsemääräämisoikeuden mutta voi pelastaa jostain vielä pahemmasta. Kenties.

Sairaiden ihmisten eristäminen muusta maailmasta tuuliselle Turun saariston saarelle kiihdyttää mielikuvitusta, mutta voiko totuus olla tarua ihmeellisempää?

Seilin saarella työskennellyt professori Vuorinen huomasi metsässä vuonna 2010 kolmen lasipurnukan kätkön, joiden sisältä löytyi sairaalan asukin Saima Rahkosen tekstejä. Saima kuoli jo 1950-luvulla, mutta kätkö oli käsittämättömästi säilynyt luettavana. 

Susan Heikkinen on kirjoittanut Saiman tarinan kirjaan Pullopostia Seilin saarelta. Potilas numero 43 (SKS 2020) tutkimuksellisen tarkasti mutta siten, että siihen yhdistyy tarinallistusta ja kirjoittajan suoria väliintuloja. Heikkinen eläytyy, kysyy ja kommentoi välillä karjalanmurteisesti. Hetken hämmennyn näistä ulostuloista, vain hetken, sillä niiden henkilökohtaisuus alkaa lämmittää minua. Koska Heikkinen paljastaa eläneen, hauraan, sairaan ihmisen elämää, ehkä vähintä, mitä kirjoittaja voi antaa takaisin, on puhuttelutekstit, jotka on kirjoitettu kohteen äidinkielellä, kotimurteella.

”Kuule sie Saima. Saanks mie haastaa siust toisillekkii? Mie oon Heikkisen rouva Helsingist. Mie tiijän nyt siust enemmä ko kukka, eikä kukkaa muu juur mittää tiijäkkään. Mie en siult ennää vastauksii saa, mut mie kyl silviisii aattelin jot et sie harmistuis. Joku sannoo, et ei miu soo mittää oikeutta levitellä tuntemattoma viipurilaise vainaa kaikist kippeimpii asjoi pitki maailmaa. Mut sehä onkii nii päi, et ei miu soo mittää oikeuttaa olla levittelemättäkää. Siinhä mie vääryyven tekisin, jos mie nyt työntäisinkii siunt takasii historia komeroihi.”

Heikkisen kirjassa on kaivettu kivien alta muutakin kuin Saiman tekstikätköt. Skitsofreenisen Saiman omat tekstit toimivat taustana kronologisessa mikrohistoriaelämäkerrassa, jossa jokainen vaihe saa kontekstin Suomen, osin maailman, tapahtumista. Se, että Saima asetetaan vasten yleistä, tekee kirjasta monipuolisen ja avartavan. Tällä tavalla hahmotuu etenkin suomalainen mielisairaalahistoria ja psykiatrisen hoidon kehittyminen 1900-luvun alkupuoliskolla.

Saiman kirjeet leijuvat tajunnanvirtamaisina toden ja mielikuvien välillä. Ne ovat lähtökohta, mutta Heikkinen on kaivellut kaikki mahdolliset asiakirjat ja arkistomerkinnät Saimasta. Niiden rinnalla kirjoittaja päättelee yleisen tiedon pohjalta. Hän myös tietoisesti sepittää:

”Tässä teoksessa olen pyrkinyt luomaan ehjän kertomuksen, mutta myös huomauttamaan, milloin tapahtumienkulku on vain valistuneesti arvattu. Siksi läpi kirjan seikkailevat nuo epävarmuuden seitsemän sisarta: kai, kenties, lie, tokko, arvatenkin ja ehkä.”

Heikkisen teksti on sujuvaa ja ilmeikästä, mikä lisää sisällön sulattamista. Minua säväyttää Saiman taival köyhästä karjalaismökistä piikomaan Viipuriin ja viimein Helsingin seudun Suutarinkylään sekä sieltä vuosikymmeniksi vankilan ja muutaman mielisairaalan kautta Seiliin. Hieno kirja, yksityinen yhdistyy yleiseen! Saakoon Saima viimeisen sanan:

”Minä kun katson huoneeni akkunasta, niin näen merta, saaren ja muitakin saaria. Minä saan vaikka 15 kahvikupillista vettä juuvakseni, niin saanet sinäkin. Minulla on sinivuokkoja lähellä huonettani. Nyt on kai viites päivä. Nyt ei muuta kun näkemiin ja kuulumiin.”

Susan Heikkinen

Pullopostia Seilin saarelta. Poilas numero 43

SKS 2020

tietokirja

202 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Tietokirja

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Kun Ruotsin akatemian hajaannusta sivuttiin tv-uutisissa talvella 2017–2018, kimitin toistuvasti sohvannurkassani: mitä ihmeen merkitystä on yhden jäsenen aviomiehen toilailuilla akatemian toimintaan tai Nobel-palkinnon jakoon? Huokailin, etten voi käsittää, mistä tässä on kyse.

Nyt käsitän, mistä siinä oli kyse, kiitos Matilda Gustavssonin kirjan Yhdeksästoista jäsen (Otava 2019). Nyt vain kimitän ja huokailen sohvannurkassani, miten se kaikki mahdollistettiin, siis yhden akatemian jäsenen miehen puuttuminen akatemia-asioihin, tietovuodot Nobel-palkituista, kulttuurieliitin manipulointi ja apurahakähminnät. Eikä kähmintä rajoittunut apurahoihin tai menestymiseen taide- tai tutkimuspiireissä vaan karkeisiin naisten kourimisiin ja raiskauksiin.

wp-1595492556780.jpg

Aihe pöyristyttää ja kuohuttaa. Arvostetun runoilijan ja akatemiajäsenen Katarina Frostensenin aviomies Jean-Claude Arnauld tiedettiin tahmatassuna, joista naiset varottelivat toisiaan ja jonka kiusallisilta tyttöjen hiplailuilta miehet sulkivat silmänsä. Kaikki sallittiin, sillä pariskunta antoi Forum-tilan taiteilijoiden estradiksi lyödä itsensä läpi kulttuurieliittiin. Tietysti vähintään merkillisenä pidän runoilijavaimon ja raiskaaja-avioimiehen suhdetta, mutta se siitä. Kerrassaan merkillisenä pidän tasa-arvon ihannemaassa sitä, että vuosikymmeninä seksuaalinen ja taloudellinen hyväksikäyttö jatkui ja täyspäisinä pidetyt henkilöt suojelivat rikollista toimintaa.

”Jopa Ruotsin akatemiassa oli sellainen käsitys. Useat jäsenet ilmaisevat asian niin, että Jean-Claude Arnault saattoi edustaa naurettavaa ja vähän koomista hahmoa: ’Juuri siksi hänelle haluttiin olla erityisen reiluja.’”

Olen erittäin vaikuttunut Gustavssonin kirjasta, sillä sen journalistinen, tutkimuksellinen ja raportoiva ote lisää tapahtumien uskottavuutta ja järkyttävyyttä. Gustavsson kerii kirjassaan taustat, miten hän kokosi artikkelia Dagens Nyheteriin kulttuuripersoonasta, joka on raiskannut vähintää 18 naista. Artikkeli osuu marraskuussa 2017 #metoo-aikaan ja saa Ruotsin akatemian tolaltaan.

Kirja ei päästä otteestaan, siinä on jännärin koukuttavuutta ja kerronnallista joustavuutta. Haastateltujen henkilöiden osuuksia ahmin, en ajattele tirkisteleväni vaan todistavani rohkeaa kertojien elämää kuormittaneiden asioiden esille tuomista. Saan myös valaistusta akatemian ikiaikaisiin käytäntöihin.

Yhdeksästoista jäsen -kirjasta on moni kirjoittanut niin pätevästi ja erittäin osuvasti (esimerkiksi Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Luettua elämää), että siirryn suoraan siihen, että pidän kirjaa erittäin tärkeänä nimenomaan hyväksikäytettyjen tunteiden ja kokemusten jälkiseurauksien kuvauksena. Kirja varmasti avaa monelle lukijalle mekanismeja, joissa uhri joutuu kyseenalaistamaan tekojaan, kun kaltoinkohtelija ja hänen tukijoukkonsa porskuttavat ylimielisinä entiseen tapaan.

Kun alistavia, rikollisia rakenteita pönkittäviä ihmisiä liehuu kulttuurieliitin juhlahuoneissa, kauhistuttaa, mitä tapahtuu pimeissä kopperoissa, joissa tavallinen ja köyhä kansa taistelee leivänsyrjästä. Siis yhä on syytä olla huolissaan tyttöjen ja naisten riista-asemasta, vaikka päällisin puolin luulisi Pohjoismaissa olevan valveutunutta ja tasa-arvoista.

*

Matilda Gustavsson
Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus
suometanut Elina Lustig
Otava 2019
190 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Tiina Piilola on väitellyt tohtoriksi Kalevalan naisista, ja kirja Kalevalan naiset (S&S 2019) jatkaa siitä populaariin tyyliin. Kirja sopii täydellisesti naistenviikolle (haaste tässä, lista mukaan ilmoittautuneista blogeista: tässä), ei vain siksi, että kirjoittajan nimipäivä osuu viikolle. Onnittelut kaikille Tiinoille ja kalavalaisten naisten hengenheimolaisille, joille Piilolan kirja on omistettu!

naistenviikko 2020

Piilola avaa ensin esipuheessa kirjan lähtökohdan, kalevalaisten naisten tarinat:

”Ne kertovat, mitä on tehtävä silloin, kun maailmasta ei löydy tilaa olla sellainen kuin tuntee olevansa – että on sukellettava Ainon lailla kalana veteen, lehahdettava Louhen tavoin lintuna ilmaan tai uskallauduttava tutusta tuntemattomaan niin kuin Marjatta. Ja seurattava puolukan kutsua.”

Tuossa on jo lueteltu naishahmot, joihin kirjassa syvennytään, lisäksi kirjassa esiintyvät Ilmatar, Pohjan neito ja Lemminkäisen äiti, ja kaikista kirja tarjoaa muhevaa tulkintaa. Kalevalan naiset saa minut taas kerran innostumaan kansanrunoutemme ja Lönnrotin koontikirjan kielellisestä ja tarinallisesta moni-ilmeisyydestä. Piilolan lennokas tyyli sytyttää, ja reipas tapa sanailla vakuuttaa minut: juuri näin rempseästi perinteeseen täytyy tarttua.

wp-1591523842472.jpg

Kirjassa on tutkimuksellisen taustan ohella raikasta subjektiivisuutta. Kirjoittaja poimii aiempia tutkimuksia ja tulkintoja sekä esittelee omiaan. Nautin tällaisesta yhdistelystä ja esseistisestä otteesta. Lisäksi Kalevala-aiheiset kuvataideteokset saavat osansa, ja siitä syystä kaipaan kirjaan kuvaliiteittä.

Piilola kytkee myös nykyilmiöitä tutkimusaiheeseensa. Ja hän haastaa, esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilasta:

”Toivoa sopii, että tämä epäkohta toimii kuin puolukka Marjatalle ja saa nyky-Marjatat havahtumaan, kuulemaan kutsunsa sekä vaatimaan nykymenoon muutosta niin pontevasti, että Väinämöisten on kuultava se ja reagoitava siihen. Nykymeno ei voi enää jatkua.”

Hienoja symbolisia ulottuvuuksia irtoaa jokaisesta naisesta, mutta ehkä kirjottaja on innostunut etenkin Ainosta, Louhesta ja Lemminkäisen äidistä. Eikä Kalevalan miehiä voi ohittaa, noita erehtyväisiä turjakkeita, ukkopahoja kosio- ja kostoretkillään. Esimerkiksi Lemminkäisen äidin huivilipojasta kirjassa on muhevaa tulkintaa. Kiinnostavinta taitaa minulle silti olla se, miten kirjan hahmoista sukeutuu symbliikkaa ihmisyyden kehitysasteista, skaala kulkee reflektointiin kykenemättömistä omien tekojensa tunnustajiin ja muodonmuuttujiin.

Feministinen tarkastelu uppoaa minuun, ja viihdyn letkeästi etenevän tekstin kyydissä. Nyt mieleni minun tekevi lukea Kalevala taas kerran.

– –

 

Tiina Piilola

Kalevalan naiset

S&S 2019

255 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Akka.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Anders Schlieper ja Heike Reinecken: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

Tällainen asiaproosainen välipala sopii kesään! Sitä voi lukea luku kerrallaan, vaikkapa yhden jutun iltalukemiseksi silloin tällöin. Saa sen tietysti paahtaa yhtäjaksoisesti, niin tein minä. Ja minulla oli kirjaan sopivaa lukuseuraa: välillä Alma-kissani lepäili jalkojeni päällä, välillä se tuijotteli minua kiipeilytornistaan, ja useimmiten se oli omilla teillään jossain huushollimme lempipaikoistaan.

wp-1591595802505.jpg

Anders Schlieperin ja Heike Reinecken kirjassa on tietoa ja pikantteja yksityiskohtia. Kissanomistajia on kirjassa 30, ja juttuja tietysti yhdistävät kirjan otsikon mukaan omapäiset ja kiehtovat kotieläimet: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä (Bazar 2020). Tietysti on niin, että kissat tulevat kuuluisiksi vasta nyt, mutta otsikko ilmentää osuvasti kissoista huokuvaa omistajuutta.

Kirjan kissojen ihmiset ovat kulttuurihenkilöitä, suuri osa tunnettuja kirjailijoita kuten T.S. Elliot, Truman Capote, Ernest Hemingway, Haruki Murakami, Herman Melville ja Herman Hesse, ja myös muita menneiden aikojen kuuluisuuksia kissoineen esitellään, esimerkiksi Frida Kahlo ja Paul Klee.

Kirja ei pistä kehräämään suuresta mielihyvästä, mutta mukavasti myötäkarvaan se silittää aihettaan. Kirjan kirjoittajat ovat tiivistäneet päähenkilöistä taustatiedot, ja ne esitellään faktahengessä. Luvut ovat lyhyitä ja informatiivisia, tyyli on asiallista – nyt ei irrotella. Teksti on silti pinnistelemätöntä, siispä kissanomistajien elämäkerta- ja teostietoja virkistää kissallisuus.

wp-1591331379864.jpg

En tiennyt, että Englannin pääministerin virka-asuntoon kuuluu hiirenpyydystäjän virka, jonka tointa Churchillin aikana hoiti kiinnostava kolli. Kirja kääntää myös käsitystäni positiiviseen suuntaa henkilöistä, joihin minulle on ollut varauksia. Bukowskiin liittyvät negatiiviset mielikuvani hieman karisevat, kun luen hänen kissakäytöksestään.

Patricia Highsmith saa päättää juttuni. Kulmikas lady ei ihmisiä fanittanut, mutta kissat saivat hänen sympatiansa, ja näin hän on todennut:

”Kissat antavat kirjailijoille jotain, mitä ihmisten yhteiskunta ei pysty heille antamaan: tungettelematonta ja vähään tyytyvää kumppanuutta, rauhaisaa mutta ailahtelevaa kuin tyyni meri.”

Anders Schlieper & Heike Reinecke
Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä
suomentanut Heli Naski
Bazar 2020
tietokirja
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Seija Niinistö-Samela: Kurkistus hyönteisten maailmaan

Seija Niinistö-Samela on selkotekijä,
joka on kirjoittanut jo monta tietokirjaa.
Hän on saanut myös palkinnon työstä,
jota hän on tehnyt selkokirjojen puolesta.
Palkinnon antoi vuonna 2019 Suomen tietokirjailijat.

Niinistö-Samela on kirjoittanut esimerkiksi roboteista.
Hän on myös tehnyt tietokirjoja luonnosta.
Sinisiipi niityllä on hieno kirja,
jossa on tietoa kasveista ja eläimistä niityillä.
Uusi kirja on myös luontokirja:
Kurkistus hyönteisten maailmaan (Pieni Karhu 2020).

wp-1589949853167.jpg

Kuvia hyönteisistä

Kirja hyönteisistä on todella kaunis.
Kirjan kuvat on ottanut Juha Samela,
jonka valokuvia on myös kirjassa Sinisiipi niityllä.

Hyönteiskirjan kuvat ovat tarkkoja lähikuvia.
Siksi hyönteisten yksityiskohdat ja värit
erottuvat hienosti vihreistä taustoista.
Hyönteiset on kuvattu luonnollisessa ympäristössä,
joten ruoho, lehdet ja oksat ovat kuvissa mukana.

Tietoa hyönteisistä

Kirjassa on vähän tekstiä,
mutta aiheet on valittu tarkasti.
Kirjan joka aukeamalla on yksi aihe
ja siihen sopivat valokuvat.

wp-1589949806817.jpg

Kirja kertoo hyönteisten elämästä,
esimerkiksi niiden merkityksestä
ihmisille ja muille eläimille.
Lisäksi kirjassa esitellään muutamia lajeja,
kuten muurahaiset ja kuoriaiset.
Myös hyönteisten muodonmuutos
ja rakenne selitetään hyvin.

Toistan tämän: kirja on kaunis.
Sitä on mukava selata ja pysähtyä kuviin.
Kirjassa on joitain kuvia hyönteisistä,
joiden nimeä ei kerrota.
Toivoisin, että tekstissä olisi aina
kuvan hyönteisen nimi.

Hyönteiset ja me

Seija Niinistö-Samelan ja Juha Samelan kirja
on ilmestynyt hyvään aikaan.
Tämä hyönteiskirja on samalla asialla
kuin Yleisradion kampanja Pelasta pörriäinen.
Kumpikin kannustaa pitämään huolta hyönteisistä.

Kurkistus hyönteisten maailmaan sopii kaikille,
joita kiinnostaa luonto.
Kirja tuo tutuksi hyönteisten elämän
ja innostaa tarkkailemaan niitä luonnossa.

– –

Seija Niinistö-Samela
Kurkistus hyönteisten maailmaan
Kuvat Juha Samela
Pieni Karhu 2020
tietokirja
75 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Anneli Kanto avaa kirjan kirjoittamisen ja kirjaelämän vaiheita kirjassaan Kirjoittamassa (Reuna 2020). Kirja on mutkaton ja konkreettinen, ja mainiosti siinä yhdistyvät opasluonteisuus ja omakohtaisuus. Lähtökohta on, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

”Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua. Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.”

Kirjan lukijaystävällisyys näkyy mielekkäässä lukujaksottelussa, lyhyissä luvuissa ja lähestymistavassa. Etenkin innostun Kannon tavasta pysyä maan pinnalla. Hän vertaa kirjoittamisen vaiheita usein ja nasevasti muihin elämänilmiöihin.

”Teinin kanssa vanhempien on vain jaksettava hankalat vuodet ja toivottava parempaa. Käsikirjoituksen kanssa on jaksettava ja kirjoitettava romaani loppuun asti.”

Kirjan vaiheet ideasta oikolukuun ja valmiin kirjan vastaanottoon Kanto valaisee tyyliin, jossa suoruus ja huumori avittavat tämän kirjan lukijaa nauttimaan prosessista ja Kannon sujuvasta tekstistä. Kirjailijalle itselleen oman tekstin pyörittäminen ei ole aina nautittavaa mutta palkitsevaa.

”Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukenevat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.”


Suhteellisuudentaju säilyy kirjassa kaiken aikaa. Kirjoittamistapoja on monenlaisia, ja Kanto lainaa välillä muita kirjoittamiskirjoja ja kirjailijakollegoita. Ote on kannustava ja vertaistuellinen. Kanto korostaakin kirjoittajakollegoiden merkitystä, mutta myös sitä, miten omasta työkyvystä täytyy pitää huolta.

Kirjassa on käytännön vinkkejä esiintymisistä, haastatteluista ja apurahoista. Pääasiana pidän kuitenkin pohdintoja. Kirjan neljäs luku ”Versiosta versioon” purkaa hienosti hirmuista prosessia. Ihastelen, miten selkeästi Kanto esimerkiksi avaa Shakespeare-esimerkillä käsitteet aihe, teema, juoni ja tarina.

wp-1585830586105.jpg

Mielikseni maistelen Kirjoittamassa-kirjan makupaloja Kannon omasta tuotannosta. Olen romaanien VeriruusutPyöveli ja Lahtarit vankkumaton fani. Siksi nautin erityisesti elävistä esimerkeistä aineistotyöstä ja romaaneihin vaikuttaneista esineistä, paikoista ja elämyksistä. Ja ilahduttaahan sekin, että kirjassa on kirjablogeista oma luku, jossa kirjailija välittää arvostuksensa bloggaajien ilmaisesta talkootyöstä lukemisen puolesta.


Kirjoittamassa rohkaisee kirjoittajia ja avaa lukijoille kaikkea sitä, mitä piilee kirjan ympärillä. Tästä kirjasta välittyvät taito, kokemus ja elämys. Kanto tunnustaa oikeutetusti, ettei ole keinoja paljastaa kaikkea kirjoittamisesta. Ei myöskään kaikesta, mitä kirjoihin kätkeytyy, esimerkiksi teemojen teemaa.

”Sekä historiallisissa romaaneissani että lastenkirjoissani on teemojen alla salainen teema, jonka olen kaivanut esiin mutta jota en kenellekään paljasta. Kun tiedän sen itse, teema tihkuu kirjoittamiseeni. Hyvällä tavalla, uskon.”

Uskon.

– –
Anneli Kanto
Kirjoittamassa
Reuna 2020
tietokirja
199 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu

Jari O. Hiltunen paljastaa kirjansa Romuluksen sielu (Warelia 2020) nimen taustan. Se on peräisin Ciceron kirjasta Scipion unennäkö, siis ikuisen kaupungin perustajan sielu palaa aikojen pimeydestä alati yötaivaalle hehkumaan. Kyse on siis kiintotähdestä ja muista samankaltaisista – eli klassikkokirjoista.

”Tarinaniskentä ei ole muuttunut Romuluksen ajoista olennaisesti. Minäkin 2020-luvulle ehtinyt tarvitsin tarinoita aivan samalla tavalla kuin muinainen roomalainen. Todistin monen kunnon tarinan eläneen omaa elämäänsä, kuin leijan, joka nousi tuulten mukana korkeuksiin. Galaktisessa runousopissa ei korostunut aika, joka käytettiin klassikon valmisteluun. Enemmän vaikutti se, että teos oli päätetty ’suunnitella ikuisuutta varten’ – -.”

Hiltusen tietokirja esittelee kolmen kirjan tähtiryhmissä ikiloisteista, himmentymätöntä kirjallisuutta. Kolmikoiksi yhdistely on mainio idea, ja näitä ryppäitä on kirjassa viisi. Niiden kokoonpanot yllättävät, esimerkiksi ensimmäisessä kolmikossa hehkuvat ChurchillPlutarkhos ja Cicero, kolmannessa LinnaSteinbeck ja Aristoteles. Jokaisen kolmikon esittelyä edeltää huolella valittu sitaatti antiikin ajoilta. Se johdattelee kunkin kimppakivan perusteisiin.


Kovin paljon ei ilmesty yleistajuisia kirjallisuuskirjoja, siksi Hiltusen teos jo lähtökohtaisesti kiinnostaa. Kirjasta huokuu tiedonjano ja halu välittää tietoa, myös tietoa palveleva uteliaisuus sekä humanistisen sivistyksen arvostus. Kirjoittaja yhdistelee esseistisesti omia kirjailija- ja kirjavalintojaan ja havaintojaan runsaisiin taustatietoihin. Tiedon ja kommentoinnin tasapaino vaihtelee, ja Hiltusen pitkistä alaviitehuomioista syntyy ihan oma tarinalinjansa.

Virkistävää on, että antiikin tekstit tulevat tuoreenoloisesti tykö. Ja sallittakoon toisto: niistä paljastuu odottamatonta. Etenkin Churchillin kaunokirjallinen tuotanto Nobel-palkintoineen on ainakin minulle sopiva muistin virkistys, ja Väinö Linnasta Hiltunen onnistuu kaivelemaan kiinnostavasti piiloon jäänyttä proosaa. Joistain kirjailijoista kuten Kivestä Hiltunen kertaa tuttuja tietoja. Ja kovin on Hiltusen klassikkokimara äijävoittoinen, ainoana naisena (ja aikalaisklassikkona) tähtitaivaalle päätyy J. K. Rowling. Jokainen tietysti valitkoon klassikkokirjansa tavallaan – mutta onneksi edes Rowling.

wp-1583055663644.jpg


Hiltusen teksti etenee sujuvasti, ehkä tyylitietoisesti aiheeseen oikeassa suhteessa vanhakantaisesti, välillä jopa vanhahtavin sanavalinnoin. Ehkä tyyli on nimenomaa antiikkista esikuvaa kunnioittavaa. Tarkoitan sitä, että antiikin elämäkertojen mallin mukaisesti Hiltunen esittelee kohteittensa henkilöhistoriaa ja selostaa sitten valittujen teosten ydinsisältöjä. Teksti luistaa ajasta ja kirjailijasta toiseen yhteyksiä luoden, niin myös kirjoittajan tulkinnat, esimerkiksi:

”Kirjallisuuden tehtävänä voi olla lievittää terapeuttisesti sitä ahdistusta, jota vääryyksiä kokeva ihminen tuntee. Aisopoksen faabelit olivat tässä mielessä kuin suorasanaisen psykiatrin neuvokokoelma. Ne eivät romantisoineet luonnollista maailmaa, jossa monenlaiset vastoinkäymiset odottivat ihmispoloisia ja muita eliöitä. Sitä vastoin faabeleissa oli tarjolla aimo annos raakaa realismia, josta järkevä lukija saattoi oppia jotakin tulevaisuuden varalle.”


Tyylillisesti Romuluksen sielu tasapainottelee asiatyylisen tietopakettiproosan ja persoonallisen esitystavan välillä. Minun makuuni mukana on liikaa huutomerkkejä, mutta se on Hiltusta. Niin on sekin, ettei suuria näkyjä himmailla, siitä todistaa myös kirjan reipas alaotsikko: Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille. Näin alkusanoissa:

”Lähdinpä tarkkailemaan kaunokirjallisia kiintotähtiä. Oliko niiden takana näkyvissä toinen, mahdollisesti kirkkaampi valonlähde, sellainen, josta valo olisi lähtenyt liikkeelle vuosisatoja tai tuhansia vuosia aikaisemmin? Syntyikö tällaisia kirjallisia ketjuja erittelemällä runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille? – – Heittäydyin matkalle tähtien taakse menneeseen aikaan ja kulttuuriin, menneiden viisaiden sanoihin.” 

Runousopista tai runousoppineista en tiedä, en myöskään kosmologeista, mutta muille tarkkailijoille Hiltusen kirja muistuttaa kirjallisen sivistyksemme alkujuurista ja niiden vaikutuksista sekä eri aikojen kirjailijoiden säteilystä toisiinsa. Siksipä Hiltusen koonti ilman muuta ansaitsee päivänvalon.

– –

Jari Olavi Hiltunen
Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille
Warelia 2020
tietokirja
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

En tiennyt, että Sigmund Freud aloitti ankeriastutkijana. No, en tiennyt ylipäätään ankeriaasta mitään, oikeastaan muistan vain puistattavan mielikuvan Günter Grassin romaanista Peltirumpu. Eli kirjallisuus tekee taas taikatemppunsa: tietoni lisääntyy elämyksin. Aiheena on ankerias ja siitä kertova kirjailija.

Patrik Svenssonin tietotarinointikirja Ankeriaan testamentti (Tammi 2020) loksahtaa lajiin, johon kuuluvat Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonladin H niin kuin haukka ja Mia Kankimäen kirjat. Niissä kirjoittaja solahtaa persoonallisesti aiheeseensa ja vie lukijan seikkailuun tutkimuskohteen yksityiskohtiin. Aihe voi olla mitä tahansa kummallisen kuumailmapallolennon tai ankeriaan väliltä, ja vaikka aiheellakin on merkitystä, tekstin tehon ratkaisee koukuttava, linjakas kerrontataito yhdistellä tietoa ja kokemusta.


”Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.”

Ankeriaan testamentti avaa arvoituksellisen kalan olemusta, muodonmuutosten ja salaisuuksien otusta. Kirja kuljettaa ankeriastutkimuksen päälinjojen kautta nykyiseen hätätilaan, jossa ankeriasta uhkaa kato. Tavallisen kalan, vaikkapa ahvenen, testamentti ei todennäköisesti olisi yhtä tempaiseva kuin ankeriaan, jonka miljoonia vuosia mudassa möyrineessä lajissa on yhä paljon tuntematonta valtamerivaelteluineen ja lisääntymissalaisuuksiineen. Se lisää aiheeseen jopa mystisiä piirteitä. Ja se herättää uteliasuutta.

wp-1580651710288.jpg

Ihastun Svenssonin taitavuuteen taiteilla tutkimustietoon tukeutuvan selostuksen ja tunteisiin vetoavien havaintojen välillä. Ankerias osin mystifioituu monitahoiseksi symboliotukseksi ihan elämänkulun ihmeen allegorisuuteen asti. Ja mitäpä kertoo kirjasta tai minusta se, että nieleskelen kyyneleitä lukiessani oivalluksia, jotka koskevat ankeriasta ja aikaa.

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkilliseen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.”

”Ne tietävät, minne ovat menossa, vaikka reitti johdattaisi niitä mitä mutkittelevimpiin ja arvaamattomimpiin suuntiin.”

Joskus Svensson tekee reippaita johtopäätöksiä. Esimerkiksi Freudin turhautuminen ankeriastutkimuksen epäonnistumiseen johti psykoanalyysikeksijäksi. Toisaalta reippaat yhteenvedot sopivat hyvin tähän kirjaan.

Hetkittäin skeptistelen, koska olen jostain juuri lukenut lauseen ”luonnossa ei ole salaisuuksia”, eli ihminen kehittää merkityksiä asioille, joita niissä itsessään ei ole. Tässä kirjassa ei merkityksenannossa säästellä. Svensson esimerkiksi tarttuu luontokappaleiden inhimillistämisen kysymyksiin esittelemällä meribiologi Rachel Carsonin ajatuksen: ”Voidakseen todella ymmärtää toista elävää olentoa oli voitava nähdä siinä palanen itseään.” Tämän linjauksen jälkeen otan vastaan mukisematta mielikuvitusta kiihottavat ankeriassalaisuudet.

”Ankeriaan syntymä ja vaellukset voivat kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta tuntua samastuttavilta, jopa tutuilta: pitkä ajautuminen virtojen mukana pois ja päättäväinen, työläs matka takaisin, kaikki, mitä olemme valmiit tekemään päästäksemme kotiin.”

”Ensisijaista on olemassaolo.”

Ankeriaan testamentti vie moniin Svenssonin ja isän kalastusretkiin, jotka tartuttivat kirjailijaan jo lapsena ankeriaskiinnostuksen. Tyylikkäästi teos kehittyy muistelukirjaksi kirjailijan lapsuudesta ja isäsuhteesta, tavallaan isän muistokirjaksi samalla kuin ankeriaslajien muistokirjaksi. Kertomuksia katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta.

”Tunsin hänen omat kertomuksensa pyydystetyistä tai pakoon päässeistä ankeriaisista siksi, että olin itse ollut mukana. Hänen kertomuksensa olivat myös minun. Niin kuin meitä ennen ei olisi ollut mitään.”

Hienosti myös Ruotsin hyvinvointivaltion synty tallentuu kirjaan: duunaritaustaiset vanhemmat omakotitaloineen ja kirjailijan sukupolvi koulutusmahdollisuuksineen kuvastavat viime vuosikymmenten nopeaa yhteiskuntakehitystä. Sen ovat mahdollistaneet ihmiset. Ja kehityksen toinen puoli: sama, siis hyvään kykenevä eläinlaji, ihminen, saa häviämään muutamassa vuosikymmenessä miljoonia vuosia eläneen eläinlajin.

Svensson toden totta on laatinut vetoavan testamentin.

– –

Patrik Svensson
Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

11 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Selkotekijä: Seija Niinistö-Samela

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka RahkonenHanna MännikkölahtiTittamari Marttinen, Tapani Bagge ja Ari Sainio.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Seija Niinistö-Samela, kuka olet?

Olen espoolainen yrittäjä ja selkokirjailija. Minulla on aviomies ja kolme aikuista tytärtä. Olen selkokirjojen lisäksi kirjoittanut verkkotekstejä, lehtijuttuja ja muun muassa tekstejä postikortteihin sekä kaksi helppolukuista teosta veteraaniperinnöstä. Harrastan joogaa ja puutarhanhoitoa. 

Miten sinusta tuli selkotekijä?

20191114_075638_resize_71.jpg

Kuva Juha Samela

Kun yli kymmenen vuotta sitten luin artikkelin selkokielestä, aihe oli niin mielenkiintoinen, että halusin tutustua tarkemmin selkokieleen. Jotenkin selkokieli vain vähitellen sai yhä suuremman osan omassa kirjoitustyössä. 

Ensimmäinen selkokirjani Neljä vuodenaikaa (2007) syntyi, kun aloimme valokuvausta harrastavan puolisoni kanssa pohtia, kuinka voisimme yhdistää helpot tietotekstit ja luontokuvat. Kun sitten löytyi aiheesta kiinnostunut kustantaja, pääsimme toteuttamaan idean selkokirjasta.   

Kenelle kirjoitat?

Kirjoitan kaikille lukijoille, joilla on vaikeuksia ymmärtää tavallista yleiskieltä. Tavoitteenani on yrittää lisätä tasa-arvoa helppojen tekstien avulla, koska nykyisin on kyllä paljon viestintää ja tietoa, mutta monella ihmisellä on vaikeuksia selvitä ihan arkipäiväisissä asioissa kuten tietotekniikan käytössä.  

Mitä otat huomioon, kun teet selkokielisen tietokirjan?

Tietokirjan tekemisessä on tärkeää tiedon tarkkuus ja näkökulma. Esimerkiksi fysiikan näkökulmasta energiasta ei voida kirjoittaa puhtaasta energiasta vaan konkretisoida sitä esimerkein. Koetan havainnollistaa asioita mahdollisimman selkeästi. Puolisoni ottamat valokuvat usein selventävät aiheita. 

Mitä Tietopöllö-palkinto merkitsee sinulle?

Tietopöllö-palkinnon jakaa Suomen tietokirjailijat ry tietokirjailijalle, joka on julkaissut ansiokkaasti lapsille ja nuorille tarkoitettuja tietoteoksia. Tänä vuonna se myönnettiin minulle. Palkinto on todella merkittävä kannustin jatkaa selkokirjoittamista. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen palkinnosta, joka toi myös näkyvyyttä selkokirjallisuudelle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi? 

Kaikki kirjat ovat omalla tavalla tärkeitä, mutta ehkä Paras ystävämme on sillä lailla merkittävä ja erilainen, että sen tekeminen vaati yhteistyötä monien muiden kanssa, kun  mukana oli paljon hauskoja nelijalkaisia ystäviä ja niiden omistajia.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mervi Heikkilän teosta Kissatalon asukit, joka kertoo kodittomista kissoista. Nyt talven lähestyessä kirjan hienosti kerrotut tarinat muistuttavat siitä, että kissa ei kuulu Suomen luontoon, vaan jokainen kissa tarvitsee kodin ja hyvää hoitoa. Kirjassa on myös kaunis kuvitus. 


Selkoteksti esille: Robotit

”Robottien käyttö lisääntyy nopeasti.
Elämme yhteiskunnassa,
jossa kännykät, tietokoneet ja internet
ovat meille jo tuttuja.
Seuraavaksi arkeemme tulevat robotit.”

Näin alkaa Seija Niinistö-Samelan tietokirja Robotti ihmisen apuna ja perustelee kirjan tarpeellisuuden. Kirja kertoo robottien historiasta ja kehityksestä. Siinä myös esitellään robotteja, joita käytetään eri aloilla. Lisäksi kirjassa suunnataan jo tulevaisuuteen ja pohditaan tekoälyä ja työelämän muutosta.

20191124_121306_resize_92.jpgKirja etenee selkeästi. Lyhyet luvut lisäävät lukemisen helppoutta ja kertovat siitä, että Niinistö-Samela osaa tiivistää. Tekniikan sanasto ei ole helppoa, mutta kirjassa selitetään hyvin vaikeat termit. Esimerkiksi sensorit selitetään konkreettisesti verraten niitä ihmisen aisteihin. Robotti-tietokirjassa on paljon kuvia, mikä onkin aiheelle tärkeää. Kuvat havainnollistavat tekstiä.

On hyvä, että kirjassa mietitään paljon tulevaa ja tulevaisuuden taitoja ihmisen ja robottien kannalta. Ja kirjassa on kiinnostavia tutkimustietoja. Esimerkiksi se, että tutkimusten mukaan ihmisiä pelottavat robotit, jotka muistuttavat liikaa ihmistä.

 


Seija Niinistö-Samelan selkokirjoja

Kurkistus hyönteisten maailmaan. Ilmestyy 2020, Pieni Karhu.
Robotti ihmisen apuna. Pieni Karhu 2017.
Sinisiipi niityllä. Kuvat Juha Samela. Avain 2016.
Paras ystävämme – koiratietoa selkokielellä. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2013.
Mitä on energia? Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2013.
Valon ja värien maailma. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2010.
Neljä vuodenkaikaa. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2007.



Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Sapiens – kirja ja teatteriesitys

”Sapiensien keksimien kuvitteellisten todellisuuksien valtava moninaisuus ja tästä seuraava käyttäytymismallien moninaisuus ovat meidän ’kulttuureiksi’ kutsumamme ilmiön tärkeimmät osatekijät. Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutustaan ’historiaksi’.”

Näin tiivistää Yuval Noah Harari isot käsitteet kirjassaan Sapiens (Bazar 2019/2016), ja moninaisuutta lakkaamattomine muutoksineen vie osaltaan eteenpäin Kansallisteatterin näyttämöversio Hararin tietokirjasta. Näin tietokirja taipuu teatteriksi ja teatteri omaperäiseksi esitykseksi helsinkiläisessä Apinan korttelissa.

20190914_090137_resize_76.jpg

Hararin kirja on oivalluskooste yli 100 000 vuotta vierähtäneestä ihmiselämästä. Harari yhdistelee tutkittua tietoa niin, että hän rinnastaa vanhaa ja uutta, uskomuksia ja ilmiöitä, faktoja ja kannanottoja. Suuren vaikutuksen minuun tekee, miten pitkin kirjaa Harari todistelee ihmisen kykyä rakentaa todellisuutta mielikuvituksen varaan.

”Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta.”

Teatteri on kuvitteellisuuden ydintä, joten sinne vain sapiens, mars, mars! Näet tuhansien vuosien kehityskavalkadimme vajaassa kahdessa tunnissa. Voit kuvitella, että katsot luontodokumenttia, jota selostaa luontodokumenttien vakioääni Jarmo Heikkinen. Hänen selostusäänensä toisin on totta. Ehkä hetkittäin voit turtua puhevirtaan, sillä esityksessä ei ole repliikkejä eikä dialogeja. Vaan ei se mitään, silloin voit keskittyä silmänruokaan ja äänikarkkiin.

20190914_090315_resize_99.jpg



Lavalla on naamiokasvoisia sapiens-edustajia. He muodostavat dioraama-asetelmia, välistä liikkuvia, välistä vitriiniin pysäytettyjä kolmiulotteisia havainnekuvia. Pitkiä pysäytyksiä pidän esiintyjille vaativana, siksi katsojalle vaikuttavina. Liikkuvissa tilanteissa ilmeikäs ruumiinkieli ja osittain myös tanssillisuus elävöittävät.

Esityksen musiikki on pitkälti sävelletty Sapiensiin, vaikka joitain tuttuja melodioita voi tunnistaa yllättävissä yhteyksissä. Minä ainakin huvituin Boleron tahdeista. Äänimaailma on muutenkin kekseliäs, esimerkiksi näyttämön museovieraiden askelten narina. Ja koska teatteriesitys on kokonaisuus, puvustuksella, maskeerauksella, rakennelmilla ja valoilla on suuri vaikutus historian esillepanoon.

Nautin monista näyttämökuvista, mutta viljapellon kasvu maanviljelyksen mullistavan vaikutuksen ilmentäjänä on hienoin. Siinä edellisen kohtauksen savu leijuu hentoina pilvinä ihmisten ja vehnäpellon päällä tummaa taivasta vasten. Komea kuva on ihmisen historian kulminaatio – maanviljelyä seuraava ihmistoiminta nakertaa maapallon elinmahdollisuudet.

Kansallisteatterin, Wauhausin ja Zodiakin yhteistyönä kehittelemässä kuvittelun taideteoksessa kiinnitin huomiota Hamlet-henkiseen henkilöön, joka silloin tällöin pistäytyy lavalla pääkalloineen. Tätä on kiinnostava teatteri: se näyttää ja inspiroi katsojaa ajattelemaan ja tuntemaan. Sillä on asiaa, se keksii uusia tapoja välittää se, se lainaa konsteja sieltä sun täältä ja tekee omalakisen kokonaisuuden. Mutta tämä Hamlet-hemmo. Se ei kysynyt, ollako vai eikö olla. Ei sen tarvinnut, sillä sapiensin kohtalonkysymys siirtyi äänettömänä katsojaan, tässä maailmanajassa.

”Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys ’Miksi haluamme tulla’ vaan ’Mitä haluamme haluta?’ Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.”

– –

Yuaval Noah Harari
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar 2019, 11. painos (2016)
491 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sapiens
Kansallisteatteri, ensi-ilta ja kantaesitys 11.9.2019
Yhteistyössä Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen
Kertoja Jarmo Heikkinen
Lisää: Kansallisteatterin kotisivut.
Sain Bloggariklubi-lipun.

Blogeissa mm. Katsomossa, Kirjaluotsi ja Kirsin Book Club ja Teatterinna.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Selkotekijä: Tittamari Marttinen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka Rahkonen ja Hanna Männikkölahti.

 Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Tittamari Marttinen, kuka olet?

Olen Rovaniemellä asuva lasten- ja nuortenkirjailija. Olen kirjoittanut lähes 100 kirjaa, valtaosan lapsille ja nuorille, muutaman aikuisillekin. Asuin pitkään Helsingissä, nyt olen viihtynyt Lapissa kolme ja puoli vuotta. Kirjoitustöiden vastapainona luonnossa liikkuminen on tullut minulle entistäkin tärkeämmäksi. Kaunokirjallisuuden lisäksi olen viime vuosina kiinnostunut yhä enemmän myös tietokirjoittamisesta.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Marttinen_Tittamari_väri copy_resize_98.jpg

Kuva: Ville Palonen

Olen kirjoittanut monia eri kirjallisuuden lajeja, ja vuosikausia sydäntäni lähellä olivat helppolukuiset eli juuri lukemaan oppineiden kirjat. Huomasin niiden tärkeyden omien lasten kanssa: lukemaan oppiminen on hieno ihme.

Osallistuin jokunen vuosi sitten Selkokeskuksen ja Kirjailijaliiton seminaariin, jossa sain tietoa selkokirjoista. Silloin päätin kokeilla sellaisen kirjoittamista. Selkokirjojen tekeminen on kiinnostava haaste, jonka avulla on hyvä pohtia myös omaa kirjoittamista sekä kirjoittamisen ja lukemisen eri muotoja.

Olen kirjoittanut selkokirjoja lapsille ja varhaisnuorille. Välituntirakkautta (Pieni Karhu 2007) oli Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon ehdokkaana. Uusin selkokirjani on tietokirja nuorille: Selkoa seksistä (Avain 2019).

Miten selkokirja eroaa muusta tuotannostasi?

Selkokirjoista jokaisella on oma maailmansa – niin kuin kaikilla kirjoilla. Selkokirjoja kirjoittaessani ajattelen ehkä tavallista enemmän niiden lukijoita ja toivon niiden kiinnostavan monenlaisia ja -ikäisiä ihmisiä tarttumaan niihin rohkeasti. Jokainen kirja avartaa ja muuttaa lukijansa ja kokijansa maailmaa. Teksti on selkeää, mutta samaan aikaan sujuvaa ja hyvää suomen kieltä, eli sopii kenelle tahansa lukijalle. Selkokielessä on oleellista, että teksti välittyy helposti ja kommunikoi lukijan kanssa, antaa aineksia ajattelulle ja kuvittelulle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Tämä uusin, Selkoa seksistä. Uskon että aihe on tärkeä ja ajankohtainen nuorille ja kaikenikäisille, ja siksi sitä oli erityisen mukavaa kirjoittaa. Ihmiskeho on aika ihmeellinen! Halusin tuoda positiivisen näkökulman seksuaalisuuteen ja kehon toimintaan sekä seurusteluun, mutta samalla muistuttaa turvataidoista ja siitä, että aina on mahdollisuus myös kieltäytyä seksistä silloin, kun sitä ei halua. Ihmisellä on oikeus yksityisyyteen, ja toisten pitää kunnioittaa sitä. Kahden ihmisen välinen läheinen suhde on myös aivan eri asia kuin elokuvien ja videoiden seksi. Seksuaalisuus voi joskus tuntua aiheena jännittävältä, ehkä jopa pelottavalta tai nololta, ja siksi on tärkeää puhua siitä avoimesti, kevyesti ja hauskasti. Faktoja voi höystää myös huumorilla. Sanotaan, että puhuminen on tärkein seksitaito.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mimmu Tihisen mainiota nuortenkirjaa Kello tuhat (Pieni Karhu 2016). Jesse rakastaa jalkapalloa ja Ninni runoja. Mitä tapahtuu, kun nämä nuoret tekevät yhdessä kirja-arvostelun? Kirjassa on sympaattista huumoria ja lämmin tunnelma.


Selkoteksti esille: Selkoa seksistä

Selkoa seksistäNuorille suunnattu tietokirja seurustelusta ja seksistä Selkoa seksistä (Avain 2019) sopii hienosti Tittamari Marttisen työksi. Hän on kirjoittamisen ohessa valmistunut seksuaalineuvojaksi, ja hän suorittaa paraikaa seksologian jatko-opintoja.

Tietokirja seksistä sisältää paljon muutakin kuin sukupuolielinten anatomiaa, seksisanastoa tai erilaisten seksitapojen esittelyä. Kirjassa korostuu arvostus, itsestä huolta pitäminen sekä hyvän olon saaminen ja antaminen.

”Jokainen voi sanoa itselleen:
Tällainen minä olen.
Olen arvokas ja hyvä,
olen juuri oikeanlainen ihminen.”

Yhtä tärkeää kuin seksin ja hyvän olon harjoitteleminen on puhuminen, turvallisuuden tunne ja omien rajojen tunnistaminen. Kirja lähestyy aihetta tunnetaitojen kannalta. Esimerkiksi rakkaushuolet ja hylkäämisen tunteet otetaan huomioon:

Sinussa ei ole mitään vikaa.
Olet mahtava tyyppi
– ihan niin kuin ennenkin.
Sinun pitää vain hyväksyä,
että rakkaus ei aina onnistu
.”

Marttisen hyväntuulinen tietokirja osoittaa, että hyväksyvä ja moniarvioinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on oleellinen osa hyvinvointia. Kirjassa on tarpeellisia varoitusosuuksia, ja kirjan lopussa on osuvia tiivistyksiä pääasioista, mutta sen sanoma on: itsensä ja toisten hyväksyminen sellaisenaan on A ja O – ja piste I:n päälle on avoin ja turvallinen keskustelu. Hienosti korostuu, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla seksuaalinen tai nauttia seksistä yksin, kaksin – tai ei ollenkaan. Mutta kumppanin kanssa:

Seksi voi olla hidasta hyväilyä
tai villiä hauskanpitoa sängyssä:
sinä ja kumppanisi päätätte yhdessä,
mitä haluatte
ja mistä nautitte.”

Seksisanasto voi olla hankalaa, mutta sitä avataan kirjassa selkeäksi. Aiheen havainnollistaminen on mukavan arkista. Kirjan kuvitus tukee raikkaasti sisältöä, sillä Jussi Jääskeläisen kuvat ovat selkeitä, silti ilmeikkäitä. Jos  aihe tuntuu kiusalliselta, nyt on tarjolla kirja, josta saa apua niin nuoret kuin aikuisetkin. Tuloksena on joka kodin ja koulun seksikirja.


Tittamari Marttisen selkotuotanto

Selkoa seksistä. Avain 2019. Kuvitus Jussi Jääskeläinen. Kirja ilmestyy 15.9.2019.
Maalivahdin salaisuus. Opike 2017.
Kultaiset naamiot. Kirjoitettu yhdessä Ritva Toivolan kanssa. Saarnikirjat 2013.
Välituntirakkautta. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2007.
Kassu vauhdissa. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2006.


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 Islanti eteni jyrän lailla, ja viikinkihenkinen kannustusjoukko uhohuutoineen jäi mieleen. Ja pääsi 300 000 -väkisen kansan jalkapallojoukkue myös MM-kisoihin. Kova saavutus! Pärjäämismielikuvaa vahvistaa Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka alaotsikko kuvaa meininkiä: Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015).

Mitä tiedän Islannista? Pääosin ymmärrykseni perustuu Arnaldur Indriðasonin dekkareihin, ja hieman lisää kokemusta olen hankkinut Loukussa-tv-dekkarisarjasta. Tiedän naispresidentti Vigdiksen ja huiman pankkikriisin. Satu Rämön kirjassa lähes kaikki esiintyvät (ei Loukussa), ehkä liiaksi pankkikriisi, mutta ymmärrän sen syvävaikutuksen kansaan.

Koska tänä aamuna matkustan Islantiin, kartutin pohjatietojani Rämön kirjan avulla. Luin kirjan jo vuoden alussa reissun varattuani, ja postaan lukukokemukseni nyt matkan alkuitäpinöissä.

20190122_055748.jpg

Rämön kirjassa blogipostauksellinen ote kohtaa matka- ja elämäntapaesittelyproosan. Siinä on henkilökohtaista, sillä kirjoittaja asuu Reykjavikissä vaellusopasmiehensä ja lapsensa kera, ja on hän myös paikallisen Suomi-desing-kaupan osakas. Hieman liikaa minun makuuni kirjassa on toistoa, mutta mukavasti juteltua kirjassa on paljon. Kokonaisuus on kiva orientaatio Islantiin.

Nautiskelen islantilaishistorian kertauksista, ja hauskoja juttuja riittää sukurakkaudesta ja siitä, miten melkein kaikki ovat jotenkin sukulaisia. Geenijuhlat ovat hupaisat: Rämö rikastaa pikkusaaren perimää, ja siitäkös miehen ystävät pykäävät juhlat. Mukava on myös lukea ainutlaatuisen luonnon kuvauksia, ja menköön luonnon piikkiin myös se, miten elävästi Rämö todistaa islantilaisten vankkumatonta uskoa itseensä.

Ja vielä Arnaldur Indriðasonista, sielukkaiden dekkareiden kirjoittajasta. Elävästi Rämö kertoo, miten hän sai ongittua haastattelun dekkaristilta, joka ei haastatteluja anna. Ja voin täysin yhtyä kuvailuun:

”Näkökulmien ja tyylin ohella ihailen avoimesti Arlandurin lahjakkuutta. Tarinoissa siirrytään aikakaudelta toiselle kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukija tuntuu astuvan aikakoneeseen ja siirtyvän hetkessä 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Elävät, kuolleet, kadonnet ja löytyneet liukuvat aikatasolta toiselle niin upealla tavalla, että lukiessa tuntuu kuin pienet oravat juoksisivat selkää pitkin.”

– –

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015, pokkariversio 2016
asiaproosaa
279 sivua.
Työkaveri lainasi.
Kirjan kirjoittajan blogi: salamatkustaja.com

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Leealaura Leskelä: Selkokieli

Mitä ikinä olet halunnutkaan tietää selkokielestä, sen tämänhetkinen ymmärrys on nyt kirjojen ja kansien välissä. Leealaura Leskelä on koonnut saavutettavan kielen oppaan: Selkokieli (Opike 2019).

Kenelle?

Kirja on ehdoton käsikirja selkokielen ammattilaisille. Lisäksi pidän sitä kaikille kirjoittajille ja viestintäalalla työskenteleville vähintään avartavana, ellen jopa pakollisena. Jokainen kielen ammattilainen ja ylipäätään kielestä kiinnostunut hyötyy keinoista tuottaa helppoa kieltä.

Mitä ja miten?

En lähde purkamaan selkokieltä tämän tarkemmin: se on yleiskieltä helpompi kielen muoto, jossa sisältö, rakenne ja sanasto valitaan mahdollisimman helpoiksi. Leskelän kirjan erinomainen puoli on se, että se avaa monin tavoin, mitä tekstille tapahtuu, kun kieli on selkoa. Ansiokkaasti esitellään taulukoin ja havainnollistavin tekstikatkelmin selkokriteerit teoriassa ja osoitetaan ne käytännössä.

Selko-oivallus voi olla pienestä kiinni: valitse helpoin muoto. Esimerkiksi:

viestintäasiantuntija > viestinnän asiantuntija
laukkuineen > laukun kanssa
Valehtelusta syytetty todistaja sai syytteen.
>Todistajaa syytettiin valehtelusta. Siksi hän sai syytteen.

Aiemmissa selkokielen teoriakirjoissa ei ole käsitelty selkokielen jakoa helppoon, perusselkokieleen ja vaativaan selkokielen tasoon. Toistan edellisen kappaleen kehuni: konkreettiset esimerkit näyttävät, mistä tasojaossa on kyse. Kaikille kieli-ihmisille on varmasti kiinnostavaa tarkistaa kirjan taulukoista, mitkä kielen muodot koetaan helpoiksi ja mitkä vaikeiksi.

20190408_145816.jpg

Mitä kaikkea?

Leskelän kirjassa on kokonaisvaltainen lähestymistapa. Selkokieli-opas alkaa kielen ja sen saavutettavuuden merkityksestä, etenee selkokielen kriteereihin kirjoittamisen, taiton ja kuvituksen kannalta ja päätyy puheeseen ja vuorovaikutukseen.  Kirjan loppuluvussa on vielä kooste selkokielisistä sovelluksista kirjoista nettisivuihin ja videoihin. Myös tutkijoissa on virinnyt kiinnostus selkokieltä kohtaan, siitäkin on kirjassa sananen.

Miksi?

Leealaura Leskelä kirjoittaa esipuheessa: ”Selkokieltä ei ole ilman ihmisiä, joille se on tarkoitettu.” Uusimman arvion mukaan selkokielistä viestintää tarvitsee 11–14 %:a Suomessa asuvista. Syystä ja toisesta he tarvitsevat yleiskieltä helpompaa viestintää. Käyttäjät ovat keskenään erilaisia, mutta helpon kielen tarve yhdistää. Sen lisäksi on tilanteita, joissa kuka tahansa hyötyy tiedoista, jotka on mahdollisimman helposti välitetty. Silloin välitetään viestin vastaanottajista.

Kirjan luettuani toivon sanan leviävän: selkokieli ja sen opas käyttöön!

Leealaura Leskelä
Selkokieli. Saavutettavan kielen opas.
Opike 2019
311 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, selkotekijä, Tietokirja