Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.
Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.
Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:
”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”
•
Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.
Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:
”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”
•
Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:
”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”
•
Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.
Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.
Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.
•
Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.
Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.
•
Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.
Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.
•
Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Katariinoista kirjoittaessani mietin kuitenkin usein sitä, onnistunko tuomaan heistä esille mitään sellaista, mitä heistä ei olisi jo aikaisemmin kerrottu. Päätän luottaa omaan näkökulmaani ja siihen, että pystyn 2000-luvulla elävän naisen katseella tarkastelemaan heitä erilaisessa valossa kuin aiemmat kirjoittajat.”
Jenna Kostetin näkökulma toimii mainiosti. Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) kuuluu tietokirjallisuuteen, jossa kirjoittaja liittyy oleellisesti aineistoonsa ja sen käsittelyyn. Kostet on pitkään työskennellyt Turun linnassa ja se on hänelle tuttu paikka myös lapsuudesta isän työn vuoksi. Siksi luontevasti kirjaan siirtyvät kirjoittajan kokemukset, tuntemukset ja koko kirjoitusprosessi – ajankuvineen ja covideineen päivineen.
Kirjassa seurataan linnan historian dramaattisia vaiheita kuuden naisen avulla. Renessanssin muutamat kukoistushetket välittyvät Katariina Stenbockin, Katariina Hannuntyttären ja Katariina Jagellonican linnavuosista. Keskimmäinen oli jalkavaimo, muut kuningattaria 1500-luvulla. Kuningatar oli hetken myös Katariina Maununtytär, mutta hänelle Turun linna oli vankila. Viides nainen, Kristiina Katariina Stenbock, johdattelee 1600-luvun Turkuun, ja kuudes, Carin Bryggman, hyppää 1900-luvun loppupuoliskon Turun linnan entisöintiin.
•
Katariinoista irtoaa kirjaan Ruotsi-Suomen historiaa ja elinoloja, ja naisen asemaa Kostet pohtii myös. Kirjan luonteeseen kuuluu spekulointi, sillä kaikkeen kiinnostavaan eivät tietolähteet anna vastauksia. Kostet tuumii monesti muun muassa Katariinojen suhdetta puolisoihin ja lapsiin, kiintymystä linnaan tai ajatuksia elämästä. Ymmärrän sen hyvin, joskin jonkin verran kuvittelupähkäilyä karsisin, niin myös asioiden toistoa.
Kirjoittajan oman elämän kytkentä Katariina-tutkimuksiin ja siitä kirjoittamiseen tuo ilmaa historiankirjoitukseen. Tuttavallisen jutusteleva tyyli osoittautuu mukavaksi. Kirjoittajan kiinnostuksen aitous ja kirjan tekotunnelmien vaihtelu työn imusta epävarmuuteen välittyvät elävästi. Lukija on eturivissä seuraamassa, irrottautuuko kirjailija kirjoitusprosessin aikana linnastaan.
•
Kuuden Katariinan jäljillä pistää miettimään myös omaa kokemusta paikasta, paikan merkitystä. Näin Kostet:
”Paikka määrittelee meidät samalla kun me määrittelemme paikan. Jos kokemus paikasta on henkilökohtainen, onko minun linnani silloin mielikuvituksen tuotetta? Käytävät, tuoksut, askelten äänet? Kun kävelen linnassa, ajattelen: ovatko nämä lattiat, seinät ja tuoksut todella totta vai olenko keksinyt kaiken itse?”
Tähän kirjaan minut innosti oma suhteeni paikkaan, Turun linnaan. Olin siellä puolisen vuotta museovartijana juhlanäyttelyssä Kirja 500, vuosi oli 1988. Muistan laastin, kalkin, kiven ja vanhojen kirjojen tuoksut, lähestyvien askeleiden kopinan kaiut, aavemaisen hiljaiset hetket turisteista autioissa linnakäytävissä, kiviseinien kylmän hohkaamisen – ja ennen kaikkea sen huiman historian tunteen: mitä linnan paksut seinät ovat vuosisatoina nähneet? Nämä kaikki Katariinat ja lukuisat nimettömiksi jääneet ajan saatossa vaeltajat? Siksi on kirjallisuus, tämäkin kirja.
Paluu 35 vuoden jälkeen esilinnan puistoon; Kirja 500 -näyttelyssä vuonna 1988 museonvartijan tuli pukeutua 1700-luvun piian asuun, huhtikuussa 2023 asu oli vapaa.
•
Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä, Aula & Co 2023, 307 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Lari Kotilaisen tietokirja suomen kielestä Kielen elämäilmestyi viitisen vuotta sitten (Siltala 2017). Nyt kirjan voi lukea tiiviinä, selkokielisenä versiona Hanna Männikkölahden mukauttamana (Laatusana 2022).
Kielihistorian esittely selkokielellä ei ole helppo homma, mutta havainnollisesti kirjassa hahmottuvat suomen kielen vaiheet kantauralista tähän päivään. Kirja etenee johdonmukaisesti, ja konkreettiset esimerkit sanoista ja rakenteista havainnollistavat kielen kehitysvaiheita. On kiinnostavaa lukea, mitkä tavalliset sanat tulevat kaukaa menneisyydestä. Hienosti kaikessa näkyy, että kieli on myös puhujayhteisön sopimus. Esimerkiksi nyt on vain niin, että puhumme historiasta, emme aikoinaan ehdotetusta tosineesta.
Kirjan elävät esimerkit osoittavat, miten kieli muuttuu. Kirja ottaa myös kantaa: englannin käyttö tieteessä ja yrityksissä on lyhytnäköistä. Tästä voi lukea myös Janne Saarikiven tuoreesta artikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä (2/2023), mutta Kotilaisen kirjan selkomukautuksessa asia tiivistyy näin:
”Jotkut ovat ehdottaneet,
että englannista tulisi virallinen kieli
suomen ja ruotsin rinnalle.
Jos olet lukenut tätä kirjaa tähän asti,
tiedät, millaisen taistelun ja millaisten ongelmien kautta
suomen kielestä tuli virallinen kieli.
Siksi tuntuu uskomattomalta,
että jotkut haluavat vapaaehtoisesti
alentaa suomen kielen asemaa.”
Männikkölahden mukautuksesta erottaa Kotilaisen reippaan ja rennon tyylin. Kaikkein helpointa selkokieltä kirja ei ole, sillä esimerkiksi välillä sanavalinnat, virkkeiden pituus ja rivitys hipovat selkokielen ylärajaa. Mutta kaikkiaan kirja avaa hienosti ja pelkistetysti suomen kielen kehitystä.
Kielen elämä on osuvan kiteyttävä teos lukijoille, joita kiinnostavat suomen kielen kehityksen päävaiheet tai jotka haluavat kerrata ne. Lisäksi kirja on kerrassaan kätevä materiaali opetukseen: taitto on selkeä, kapeaa palstaa on helppo lukea, kuvitus elävöittää ja kirjan lopun taulukko tiivistää ytimet.
On erittäin perusteltua, että tämä kirja on myös selkoversiona: se sopii kirjan henkeen, joka arvostaa suomen kielen eri variaatioita – kielimuodon valinnat tarkoituksenmukaisesti tilanteen mukaan. Ja näin suomen kielen menestystarina tavoittaa myös lukijoita, jotka eivät ehkä tohtisi tarttua Kotilaisen alkuperäiseen teokseen.
•
Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen, selkomukautus Hanna Männikkölahti, kuvitus Ina Majaniemi. Laatusana 2022, 123 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Perinteiseen tapaan kirjabloggaajilta aukeaa adventtiaikana joka päivä juttuluukku. Tarkista Ankin kirjablogista postausvuorot. Jokainen joulukalenterin kirjoittaja löytää oman kulmansa adventtiajan juttuihin – tyyli on vapaa niin kuin se bloggaamisessa tuleekin olla. Minun kalenteripäiväni on tänään, ja päädyin pohtimaan kansanperinnettä.
•
Tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Suomi on ollut itsenäinen 105 vuotta. Suomalaisuutta on ollut itsenäistä valtiota kauemmin, eikä se ole koskaan ollut yhdenlaista. Kiinnostavasti siitä kertovat vanhat uskomukset: jotkut asiat toistuvat paikasta toiseen, jotkut tulevat muualta ja jotkut muuttuvat merkityksiltään.
Valitsin itsenäisyyspäivän kirjaksi Pasi Klementtisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS 2022). Valintani ei ole mikään viesti synkistä ajoista vaan se johtuu kirkkaasti kiinnostuksestani kansanperinteeseen, jossa uskomustarinoilla on ollut tärkeä merkitys. Tarinat tarjosivat selityksiä ilmiöille, ja ne saivat käsittämättömyyksille käsitettävän, konkreettisen ja personoidun pohjan.
Ajatellaan vaikkapa koliikkivauvan öistä, piinaavaa itkua tai aikaihmisen kammottavia painajaisia. Pienokaisen parkumisen hyväksyminen käy järkeen, kun tietää, että asialla on pahanilkinen Yöitkettäjä ja millä konstein se saadaan lähtemään: heitä kirves. Entäpä pahat unet? Silloin Mara tai Painajainen asettuu yöllä nukkujan päälle ahdistaen ja kauhua nostattaen. Nämä ilkiöt voidaan karkottaa taikakonstein ja loitsuin.
Tuollaiset syy-seuraus-sepitykset ovat hyvin ymmärrettäviä kuten sekin, miten ihmiset yhä vain kaipaavat tarinoita eri muodoissa tai selityksiä selittämättömyyksille.
•
Kansanuskon yöpuoli on helppolukuinen tietokirja. Pasi Klemettinen on koonnut vakuuttavasti ja kattavasti tietoja meiltä ja muualta ja esittää ne havainnollisesti. No, esimerkiksi tästä Painajaisen kaverista Marasta ja sen englanninkielisestä sukulaisesta: ”Itse asiassa nightmare on alun perin tarkoittanut naispuolista pahaa henkeä joka ahdistelee miehiä (tai hevosia) heidän nukkuessaan siten, että he kokevat tukehtuvansa.”
Yöpuolen uskomusolennot -kirjassa eläimet, vainajat, haltiat, hirviöt ja muut uskomusolennot esitellään aakkosjärjestyksessä ja esittelyjä elävöittävät suorat lainaukset loitsuista, runoista ja kansantarinoista. Mukana on myös osuvaa kuvitusta, joka virkistää kokonaisuutta. Aiemmin ei ole ilmestynyt suomenkielistä tietokirjaa, johon on koottu nämä pahanilkiset ja kammottavat olennot.
”Monet olennoista ovat yleensä varsin harmittomia, mutta nyt esittelen niistä tarkoituksella kielteiseksi koottuja piirteitä. Myyttisten olentojen suhteen paneudun antamaan vastauksia siihen, mistä ja miten ne ovat muinoin syntyneet ja tulleet pohjoisen havumetsän kansan rieskasi. Kuva voidaan toki kääntää toisin päin: jospa ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunkeutuneet aikoinaan toisten olentojen alueille ja reviireille.”
•
Mistä me olemme rakentuneet? Jokainen on sukupolvien ketjun osanen, ja on innostavaa kuvitella, mitä kolme, viisi tai kymmenen ketjun osaa sitten uskottiin, kuviteltiin, pelättiin ja toivottiin. Sitä raottavat tämäntyyppiset kirjat. Kansanuskon yöpuolen perusteella etenkin kuoleman arvoitus, vääjäämättömyys ja pelottavuus on vaikuttanut ihmisiin aina, ja sitä varten on tarvittu käsittelytapoja – kuten kirjan moninaisia vainajaotuksia. Ja aina on ollut syytä varoittaa vaaroista, ja siihenkin tarkoituksiin on tarvittu kavahduttavia uskomusolentoja.
Kovin kiehtovaa! Kun tietää asioita menneistä ajoista ja ajattelutavoista, näkee tästä päivästä enemmän kuin ennen. Näissä tunnelmissa toivotan tarinallista, myös toiveikasta itsenäisyyspäivää ja adventtiaikaa 2022!
•
Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit, SKS 2022, 320 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Selkokielen tarve on tunnustettu tosiasia, ja monet viranomaiset ovat sen jo ymmärtäneet. Siksi tärkeitä tiedotteita ja ohjeistuksia julkaistaan yleiskielen ohella myös selkokielisinä. Selkoa löytää myös niin THL:n koronasivuilta kuin museoiden esittelyteksteistäkin. Lisää kuitenkin kaivataan, ja siksi lisätieto selkokielestä ja sen kirjoittamisesta on paikallaan. ”Selkokieli ei ole keneltäkään pois”, vahvistaa Ari Sainio.
Ari Sainion kirja Avaimet selkokieleen (Opike 2022) on tuiki tarpeellinen lisä tietokirjallisuuteen, joka perehdyttää selkokielen kirjoittamiseen – tai ylipäätään asiakirjoittamisen taitoon. Takakannen ja koko kirjan alkuvirke tiivistää kirjan lähestymistavan: ”Tämä kirja luottaa esimerkin voimaan.”
•
Sainion kirjassa tarkastellaan informoivia tieto- ja ohjetekstejä, tiedotteita, kyselyitä ja esittelytekstejä. Teos jakautuu 14 lukuun, joissa selkokirjoittamisen perusteiden lisäksi tapahtuu tarkka tekstien ruumiinavaus. Lukijalle paljastetaan konkreettisesti, miten selkokielen periaatteet siirtyvät käytäntöön: yleiskielinen teksti ja sen mukautus selkokielelle ovat rinnakkain, ja Sainio selittää ja selventää, mitä yleiskieliselle tekstille on tehty ja miksi.
Avaimet selkokieleen juhlii siis konkretialla ja päästää lukijan mukaan kemuihin. Siksi kirja toimii erinomaisesti – ja se on kirjoitettu erinomaisen selkeästi ja havainnollisesti. Lisäksi muutamat asiantuntijakommentit virkistävät kokonaisuutta. Kaikesta heijastuu asiantuntemus ja suhteellisuudentaju.
Sainio muistuttaa heti alussa, että selkokieli muuttuu, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tai ratkaisua sitä kirjoittaa eli soveltaa selkokielen periaatteita. Siksi kirjan esimerkit ovat herkullisia: jokainen voi miettiä kirjassa esiteltyjen tekstien selkoistusratkaisuja.
”Selkokieli ei ole köyhää tai vähemmän ilmaisuvoimaista kuin jokin muu kielimuoto. Hyvä selkokieli on elävää ja taipuu moneksi. Selkokielellä on mahdollista välittää tietoa melko monimutkaisistakin asiakokonaisuuksista, samoin syviä ja koskettavia tunteita ja tunnelmia. Keinovalikoima on vain kapeampi.”
•
Juuri tällaista kirjaa olen kaivannut. Se täydentää ansiokkaita selkokielen teoriakirjoja. Suosittelen teosta jokaiselle, jota kiinnostaa kirjoittaminen ylipäätään, sillä tarkka tekstikokonaisuuden, rakenteiden, virkkeiden ja sanaston tarkastelu auttaa kaikkia kirjoittajia miettimään tekstin vastaanottajan tarpeita ja kielellisiä valintoja. Eikä kenellekään ole pahitteeksi lukea kirjan lopun listausta selkotekstin kirjoittajan ominaisuuksista, jotka vaikuttavat päteviltä edellytyksiltä kaikille kirjoittajille.
•
Ari Sainio: Avaimet selkokieleen. Opike 2022, 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).
Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:
”Fariinisokerin värinen,
cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,
leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),
menee runkoa kiertäessään
kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”
Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.
•
Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:
”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.
Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:
paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.
Reaktiota voi mallintaa kotona:
’Rakas, meidän pitää puhua.’”
Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.
•
Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.
•
Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Lukupinoni lomaan solahti uutta asiaproosaa, ja siihen tutustuminen tuntui mukavalta muun lukemisen ohessa. Jonna Riikosen kirja Nainen on naiselle tuki (Atena 2022) korjaa sanonnan ”Nainen on naiselle susi”:
”Tämän kirjan innoittimena oli haluni pohtia sekä esikuvallisuutta että naisten merkitystä toisilleen mutta myös vallitsevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä erityisesti suhteessa naisiin. Haastatellut ovat kertoneet tässä kirjassa paitsi esikuvistaan myös siitä, minkälaisia asioita he ihailemissaan naisissa arvostavat.”
Kirjan alaotsikko on Tärkeitä esikuvanaisia. Jonna Riikonen on haastatellut 14 eri alojen naisia eri puolelta Suomea, ja lisäksi joukossa on tutkimusten tietoja ja muutama asiantuntijahaastattelu. Monet haastateltavatkin ovat oman alansa osaajia esimerkiksi talouden, politiikan tai urheilun alueelta – tunnetuimpana Tarja Halonen – mutta myös harrastajia ja pienen piirin vaikuttajia. Ja heti perään ”pienestä piiristä”: muita kannustava vaikutus voi levitä laajalle.
•
Kirja rakentuu siten, että kirjoittaja johdattaa omakohtaisesti tiettyyn teemaan ennen kutakin haastattelua. Se vaikuttaa viehättävältä: tuntuu kuin Riikonen olisi kylässä ja kertoilisi kuulumisiaan elämänsä varrelta. Jakamisen kokemus kantaa koko kirjaa, ja se saa yksityisen tuntumaan yleiseltä ja kohottavalta. Kirja tekee todeksi kirjoittajan alkusanojen toiveen:
”Ehkä lukija saattaa kirjan luettuaan tarkkailla omaa ympäristöään uusin silmin ja huomata, että esikuvia voi löytyä lähempää kuin hän arvaakaan. Toivon, että lukijalle haastattelut tarjoavat mahdollisuuksia katsoa omaa elämää ja erityisesti ympärillä olevia naisia uusin silmin.”
Riikosen esikuva Hilkka on sopusoinnussa muiden haastateltujen esikuvien kanssa, jotka voivat olla esimerkiksi Beyoncé, Tove Jansson, Anna-kirjasarjan nimihenkilö, Tarja Halonen, vanha alakoulun opettaja tai lähipiirin kannustaja. Niistä on kiinnostava lukea. Kaikki puheenvuorot puoltavat kirjassa paikkaansa. Minun mielessäni pyörii nyt somelääkäri Anni Saukkolan tarina. Haastattelun jälkeen somen varjopuolet saivat hänet lopettamaan suositun ja rohkaisevan lääkäripalstansa.
•
Kirja nojaa feminismin perustaan yksilöiden arjen, juhlan ja työn kokemuksina, ja samalla nousee yhteiskunnallinen näkökulma. Minulle tärkeää luokkaretkeä käsitellään eri kulmista. Kirjan mittaan käsitellään myös muun muassa misogyniaa, Mee too -liikettä, lasikattoja, naisten ja miesten palkkaeroja sekä sukupuolittumista ja sen purkamista.
Riikonen tuo esille oman maalaistyttötaustansa ja sen, ettei lähipiirissä ollut mallia maisteriudelle. Sen, muun omakohtaisen, tutkimustiedon ja haastattelut Riikonen välittää mutkattoman luistavalla kerronnalla. Jonna Riikonen käy itse verrattomaksi esikuvaksi urakaarineen ja luokkaretkineen. Ja muistetaanpa, että hän on tietokirjallisuuden ja äidinkielen opettajuuden lisäksi kirjabloggaaja, Kirjakaapin kummitus.
•
Palaan mielessäni omaan luokkaretkeeni, valintoihini, haluuni lukea ja opiskella – sekä päätyä maalaistytöstä äidinkielenopettajaksi ja kirjoittajaksi Jonna Riikosen tapaan. Näen pääkannustajana lähinnä isäni, mutta sitten siellä taustalla luuraa monia naishahmoja – etenkin kirjallisuudesta tuttuja. Pian ymmärrän, että eri käänteissä on ollut joku todellinen nainen, joka on vinkannut ja kannustanut uuteen. Kyllä, nainen on ollut naiselle tuki, ja toivottavasti jokainen meistä jatkaa tukemisen kulttuuria.
•
Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.
Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.
Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.
Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.
Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.
Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)
Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)
Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)
Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.
2 pistettä, Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta
Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.
Helsingin Sanomat on kunniakkaasti nostanut vuoden alussa esille lukutaitoasioita. Viimeksi 20.1.2021 kulttuurisivulta sain lukea jutun Lukuliikkeestä: ”Lukemisen eteen ahkeroidaan jo”. Artikkelissa vain yhdessä virkkeessä mainittiin selkokieli (selkokirjoja ei lainkaan): ”Suomessa on myös eri kieliryhmiä ja muita erityisryhmiä, joiden lukutaito on muita huonompi ja joilla on tarvetta selkokielelle ja palvelumuotoilulle.”
Näen riskin siinä, että selkokieli typistetään erityisryhmien tarpeisiin. Toki on totta, että selkokielestä on ilmeinen hyöty ihmisille, joilla on syistä tai toisista kielellisiä vaikeuksia. Toisilla ne ovat pysyviä, toisilla kielen taidot kehittyvät. Silti on muistettava, että selkokielen tarpeen syyt ovat varsin vaihtelevia.
Vaarana on, että selkokieli yhä edelleen sysätään marginaalin tarpeisiin. Mielestäni 13 % teineistä (HS:n mainitsema määrä 15-vuotiaista) ei ole marginaalinen ryhmä, eikä Selkokeskuksen arvio eli kaikkiaan noin 750 000 Suomessa asuvaa. Eikä tämä luku sisällä lapsia, nuoria ja aikuisia, joista nyt erityisesti ollaan huolissaan: lukuhaluttomat, lukemiseen tottumattomat ja hitaat lukijat tai henkilöt, joiden keskittyminen muuten vain herpaantuu nopeasti tai jotka väsyvät vaikean tekstin lukemiseen. Siis ihan tavallisia ihmisiä – ja heitä, joiden syrjäytymistä pelätään lukutaidon vuoksi.
•
Edellä esittämästäni syystä hämmästelen, miten lähes joka ikisestä lukutaitoa pähkäilevästä artikkelista jäävät puuttumaan selkokirjat. Ne todistetusti tarjoavat vaihtoehdon: helposti hahmotettavaa, helppoa kieltä. Siis mahdollisuus lukukokemukseen ja lukutaidon kehittämiseen.
En edes uskalla arvailla, josko taustalla piilee ajatus, että kirja, joka on helppo, on vähäarvoinen. Pikemmin näen koittavan hurraahuudon hetken: lukijalle, jolle tekstin tekninen lukeminen tai sisällön ymmärtäminen on vaikeaa, on suuriarvoinen voitto lukea helppo kirja. Kannustin lukea lisää on silloin merkittävä.
Viimeksi perjantaina aikuinen mies oppitunnillani sanoi minulle, että ”selkokieli on alku, että pääsee tielle”. Eikä lausuntoa tee vähäiseksi, että sanoja oli suomen kieltä harjoitteleva.
•
Uskon tietoon. Selkokirjoista ei tiedetä tarpeeksi, ja jos ei epäilijä, arvioija tai arvosteleva niitä lue, hän ei tiedä, millaista kieli ja kerronta niissä on tai millä periaatteilla ne kirjoitetaan. Suosittelen tutustumaan ennakkoluulottomasti kuitenkin ymmärtäen, että tavoitteena on helpon kielen kekseliäs käyttö. Kaikkea kirjallisuutta on monenlaista ja monen tasoista, niin myös selkokirjoja. Lähtökohta on kuitenkin se, että kielen ja ulkoasun keinot tukevat kielellistä saavutettavuutta.
Selkokielellä on kaikenikäisille tieto- ja kaunokirjallisuutta. Siksi esittelen juttuni lopussa lyhyesti yhden kumpaakin lajia, mutta kaunokirjallisuusesimerkkini on tällä kertaa lastenkirjallisuudesta. Kummankin kirjan kustantaja on Pieni Karhu.
Kustantajat ovat tuiki tärkeitä, jotta selkokirjoja ilmestyy. Isot kustantajat eivät pienlevikkisiä kirjoja juuri kustanna. Esimerkiksi WSOY on julkaissut yhden selkomukautuksen, selkokielisen version Mielensäpahoittajasta. ”Virallisista tahoista” mainitsen Opetushallituksen, joka on kustantanut vain muutaman selkokirjan. On myös rohkeita toimeen ryhtyjiä: Laatusalla on toistaiseksi yksi julkaistu selkokirja, mukatus KivenKullervosta, mutta lisää on luvassa.
Seuraavat kustantajat ovat olleet viime vuosina selkokirjojen selkäranka (linkit vievät kustantajien selkokirjatarjontaan):
On hieno oivallus julkaista neulomisen perusopas aikana, jolloin himoneuloosi on vallannut koronakansan. Neulominen (tai murrealueesta riippuen kutominen) voi olla taito, joka kompastuu ohjeiden monimutkaisuuteen. Siksi helppo perusteos saattaa taidon perusteisiin.
Anna VasalanOpi neulomaan -kirjasta (Pieni Karhu 2021) saa sitä, mitä alaotsikko lupaa: neulomisen perustaidot selkokielellä. Teksti on napakkaa ja helppolukuista. Oleellista on, että selkeät kuvat tukevat tekstiä. Niissä ei ole mitään ylimääräistä sälää – niin kuin ei kielessäkään. Kirjassa esitellään neulomisen käsitteet, välineet ja perustekniikat, ja lopun sanastosta voi kerrata neulontatermit.
Pari kohtaa ohjeissa on sellaisia, että toiminta on kuvattu turhan monimutkaisesti. Hienoa, että kirjan lopussa opastetaan muutama neulontatyö kuten tiskirätti ja lapaset. Sitä ihmettelen, että villasukkien neulomista ei neuvota. Ne ainakin itselleni tulevat ensimmäiseksi kutomisesta mieleen.
Anna Vasalan kirja Opi neulomaan. Neulomisen perustaidot selkokielellä (Pieni Karhu 2021), 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja
Noora Lehtinen on kirjoittanut ja Anne Muhonen kuvittanut jo kolme Aino ja Matias -kirjaa. Neljäs eli Ainon ja Matiaksen reissukirja (Pieni Karhu 2021) jatkavat vakaasti entistä linjaa. Olen jo aikaisempien kirjojen jutuissa kehunut sympaattista lapsiperhearjen kuvausta.
Uutuuskirjassa on kolme kertomusta. Siksi kirja sopii hyvin eskarilaisen ja kouluikäisen lukutuokioihin: lyhyt kertomus, iso fontti, lyhyet tekstikappaleet, kapea palsta ja selkeä tarina auttavat keskittymään lukemiseen. Tämän kirjan mukana voi muistella edellisiä kesiä ja suunnitella tulevaa – koronan varjossakin se voi tuoda hyvää mieltä.
Kertomuksissa ei suuria tapahdu, mutta uskon niiden siksi olevan lapsilukijalle samastuttavia. Lukuhetki aikuisen kanssa tukee vuorovaikutusta, ja keskustelua innostamassa on kirjassa joitain kysymyksiä. Lisäksi tarinoita konkretisoiva kuvitus lisää jutun juuria esimerkiksi tunteiden ja tunnelmien käsittelyyn.
Noora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, Pieni Karhu 2021, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Sillä kirjoittamasta en lakkaa kuulostaa runosäkeeltä. Se voisi ollakin, sillä kutakuinkin niin on kirjoittanut kirjeessään runoilija Eila Kivikk’aho (1921 – 2004). Osuvan nimen elämäkertaan on poiminut Siru Kainulainen, alaotsikoltaan Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä (Partuuna 2021).
Kirja etenee kronologisesti esitellen runoilijan elämänvaiheet ja tuotannon osana niitä. Elämäkerturi itse kutsuu teosta episodimaiseksi ja ”esseistiseksi kudelmaksi”. Aineiston käytön ja roolinsa Kainulainen tiivistää: ”Kirjeitä, runoja, haastatteluja ja muuta aineistoa setviessäni olen tulkitsija, joka pohtii, mitä aineisto merkitsee. Sen lisäksi olen lukija, joka antautuu aineistolleen ihastellen ja hämmentyen, nauttien ja ihmetellen.”
•
Kirja ilmestyy nyt otollisen aikaan, sillä tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Eila Lambergin syntymästä. Sodan vuoksi Lambergin perhe evakoitui Sortavalasta Poriin, Eila muutti aika pian Helsinkiin, asui avioliiton alkuaikoina hetken Hyvinkäällä, mutta vuosikymmenet Helsinki oli kotipaikka. Teoksissaan hän käytti sukunimenä Sortavalan tienoon paikannimeä Kivikk’aho, ja avioiduttaan virallinen sukunimi muuttui Sammalkorveksi.
Lapsuuden ja nuoruuden tärkeys tulee esille elämäkerrassa, ja näkyy se myös Kivikk’ahon runoissa. Esikoiskokoelman Sinikallio (1942) rakastettu runo ”Nocturno” vie Laatokan rannalle. Silti kirja osoittaa, että runoilijalle annettu karjalaisleima ei ole tuotannon koko totuus. Kivikk’ahon kuuden kirjan runotuotanto (lisäksi usea painos valittuja ja koottuja runoja) sisältää monenlaista. Hän esimerkiksi jalosti suomalaista tanka- ja haiku-runoutta.
Kirjassa on runsaasti runoja, ja Kainulainen avaa niiden sisältöä, suhteuttaa ne kirjoitusaikaan sekä tuo esille runojen keinoja ja merkityksiä. Mukana on myös koonteja Kivikk’ahon kirjojen vastaanotosta. Hyvin taustoittuu runoilijan asema ja merkitys aikansa kirjallisuuskentällä perinteisen ja modernin välissä.
Tunteiden ja koetun vaihtelu tuottaa ainesta runoihin. Vaikuttavaa on, miten Kivikk’aho sanottaa vaikenemista. Se on yksi hänen runoutensa teemoista. Vaikeat tunteet jylläävät, esimerkiksi: ”Minussa vaikenevat taas / niin kvartsin-kireät tunteet, / enkä ymmärrä / mikä niitä hioo. – -.”
•
Minä kiinnitän huomiota kirjan runsaisiin kirjesitaatteihin. Niissä kuuluu kirjan kohteen oma ääni. Kivikk’aho kirjoitti kirjeitä ahkerasti ja säilytti myös lähettämättömiä kirjeluonnoksia. Niin ”seurallinen erakko” siirtyy elävänä kirjaan.
Kivikk’ahon vanhempien vastakkaiset luonteet ja intressit ovat pohjana sille, että Kivikk’ahossa vaihtelivat mielialat, tunteet ja tavoitteet. Kirjeissään Kivikk’aho ei säästele epäluuloisuutta, suuttumusta eikä katkeruutta, mutta niissä on myös lämpöä ja ajan ilmiöiden terävää tarkastelua. Perheen, omien lasten ja suvun tärkeys välittyy vahvana, vaikka ristiriitojakin syntyy. Mieleeni jää etenkin setä, joka riivaa Eilaa.
•
Runokirjoja ilmestyi harvakseen, viimeisin Ruusukvartsi vuonna 1995 ja Kootut runot vuonna 2001. Kivikk’ahon merkitystä kotimaisessa kirjallisuudessa ei mitata vain runotuotannon määrällä, hän esimerkiksi teki myös mittavan uran kääntäjänä. Monet lastenkirjallisuuden klassikot ovat hänen kääntämiään.
Vaikeneminen on monimielinen ilmaisu Kivikk’aholle. Se ei tarkoita, etteikö sanoja ja kirjoittamista olisi. Sen Siru Kainulaisen kirja tuo monipuolisesti esille, eli kirja on kiinnostava katsaus sodanjälkeiseen kirjallisuuteen ja kulttuurielämään yhden kirjailijan kannalta.
Tuntuu parhaalta päättää juttuni kirjan kohteen omaan tekstiin, kirjeeseen vuodelta 1960, ja vastata kirjeen kirjoittajan epäilyihin: kyllä kiinnostaa, myös vuonna 2021 kiinnostaa.
”Sillä kirjoittamastahan en lakkaa. Helmikuun alkupäivinä olen tosin, milloin selvemmin, milloin peitetyimmin, sanonut etten enää julkaise. Mutta ei se merkitse, että jättäisin kirjoittamisen. Aiheet vain eivät enää voi kiinnostaa muita kuin minua (nykyisin jopa tankojeni aiheena on terrori, vaino, vääryyden kärsiminen).
Mutta milloin aikaa on, silloin tietenkin kirjoitan.”
•
Siru Kainulainen
Sillä kirjoittamasta en lakkaa. Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä
Juhlin itsenäisyyspäivää äidinkielen voimin. Minun äidinkieleni on suomi, ja siksi olen valinnut kaksi kirjaa siitä. Arvostan monikielisyyttä, ja monikielisyys kuuluu Suomeen niin kuin on aina kuulunut. Valtakieli on kuitenkin suomi, ja olen iloinen, että siitä kirjoitetaan populaaristi ja innostetaan ihmettelemään kielen alkuperää, kehittymistä ja muuntautumiskykyä. Lisäksi voi riemastua puuhailusta kielen kera.
Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta
”Tuttujenkin sanojen ja nimien taustalta löytyy yllättäviä kehityskulkuja, kun alun perin konkreettiset ilmaukset ovat saaneet abstraktin merkityksen tai muista kielistä lainatut ilmaisut ovat alkaneet suomessa elää omaa elämäänsä.”
Ja sen lisäksi sanoja johdetaan, yhdistetään ja kehitettään tarpeen mukaan. Esimerkiksi 1900-luvulla on ollut lukuisia kilpailuja, joissa on etsitty osuvaa suomenkielistä vastinetta uudelle ilmiölle. Niin sai sellofaani vastineekseen kelmun tai reklaamimainoksen. Joten kielen elastisuus ja ilmaisuketteryys herättää ihmetystä ja ihastusta, ja sellaisia tuntemuksia herättää myös kirja Sana sanasta (Tammi 2021).
Ville Eloranta ja Lotta Jalava ovat koonneet populaarin etymologiateoksen. Se on jaettu lukuihin teemojen perusteella, ja erityiskiitoksen kohdistan eloisasti nimetyille luvuille: kekseliästä, juuri sellaista kuin kielen monimerkityksellisyys ja osuvuus antaa myöden. Ja teksti on muutenkin luistavaa ja ilmeikästä.
Entäpä tämä tämänpäiväinen juhlakalu, Suomi – mikä on sanan alkuperä? Jotkut sanat säilyttävät salaisuuksia, ja suomi on yksi sellaisista. Teorioita on riittänyt ja uusia odotellaan. Ehkä suomi on samaa perua kuin kantasaamen kantasana säme (saame, häme ja suomi), ehkä jotain muuta, mutta kenties se vielä selviää: joka tapauksessa kielitieteen keinot kehittyvät yhä. Se on vissi, ettei mitään Suomi suomalaisille -realiteettia ole ollut koskaan:
”Varmaksi voi jo sanoa, että nimi Suomi on syntynyt osana eri muinaiskansojen monipuolista vuorovaikutusta sekä kielten pitkäaikaisia ja monivaiheisia muutoksia.”
Tämä kirja ei ehkä sovi kannesta kanteen ahmittavaksi, vaan luku silloin tällöin nautittavaksi. Tuhtia tavaraa se on paljastaessaan sanojen taustoja. Asiaan vihkiytyneelle ei ehkä Sana sanasta uutta tursua, mutta esimerkiksi itse olen autuaasti unohtanut muinaisia suomen kielen opintojani ja tässä välissä on kertynyt paljon uutta tietoa, joten kielen kerroksien ja sanasyntyjen ammattitaitoinen availu tuntuu minusta kerrassaan viihdyttävältä.
•
Ville Eloranta & Lotta Jalava
Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä
Tammi 2021
tietokirja
286 sivua.
Ostin kirjan.
Suvi Kaipainen & Annamari Saure: Äimän käkenä
Miten muikea ajatus koota harjoituskirja kielenkäytön kertaukseen ja harjoitteluun juuri tällä tavalla, rennosti ja ilomielin:
”Tämän kielikirjan tavoite on innostaa nauttimaan kielestä ja tekemään kielellisiä havaintoja. Kirjoitusvirhe ei ole maailmanloppu, vaan joskus se saa meidät huomaamaan ilmaisun piileviä tasoja ja kirvoittaa iloista naurua.”
Kyllä minulla on hymy hyytynyt, kun olen huomannut painettuun tekstiin jääneet kielimokani, mutta ymmärrän täysin Suvi Kaipaisen ja Annamari Sauren tarkoituksen. Äimän käkenä sysää kertaamaan kielenhuoltomielellä sääntöjä ja havaitsemaan poikkeamia. Kirjan alaotsikko paljastaa kirjan luonteen: Äidinkielen puuhakirja aikuisille.
Voi olla kielen ammattilainen amatööri tai aloittelija, kaikki käy! Äimän käkenä -kirjan avulla treeni on valaisevaa ja hauskaa. Joka luvun alku johdattelee aiheeseen, ja joka luvussa on tiivistys tietolaatikossa, jokunen vinkki myös – muu osa täyttyy harjoituksista. Kirja käy läpi tyypillisiä kielenhuollon osa-alueita alkukirjaimista pilkkuihin, sananmuodostuksesta sanajärjestykseen, lauseenvastikkeista sanontoihin perinteisin oikeat vastaukset -menetelmin. Tai sekin todetaan, että aina ei ole yhtä oikeaa vastausta.
Kielen havainnointi on hauskaa, sitä Äimän käkenä todistaa – kuten myös sitä, että omaa kielenkäyttöä kannattaa viilata. Ja muistaa:
”Jokaisen ilmaisu on persoonallista, ja joskus tahattomat virheet ilmaisevat enemmän kuin mihin penaalin terävinkään kynä kykenisi.”
Lukemisen vähyydestä ja lukutaidon heikkenemisestä on julkinen huoli, mutta toisaalta on paljon lukuharrastajia ja kirjoista nauttivia. Yksi ilmiö on lukupiirit, joiden nosto on tervetullutta: niin näkyy se, että lukeminen on yhteinen ilo ja nautinto. Sen kiteyttää Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan alaotsikko Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo 2021).
Raninin kirja on viehättävä kombo kokemusasiantuntijuutta, tietoa, käytännön konkretiaa ja kirjakeskustelujen ilmavaa moninaisuutta. Kirjoittaja kertoo omakohtaisen kulkunsa kohti kirjapiirejä. Hän on mukana useammassa, ja kirjapiiri-innostus on vienyt hänet myös bloggaamaan ja podcastaamaan: hän emännöi Kirsin Book Clubia.
•
Tekstistä välittyy asialle omistautuminen. Ranin kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä tekstiä, jossa esimerkit havainnollistavat, lisäksi siteeraukset kirjapiiriläisiltä vahvistavat kirjoittajan havaintoja. Kirjan loppupuolella Ranin listaa yli 200 otollista lukupiirikirjaa ja esittelee ne osuvasti. Lukupiiri-kirjaa voi käyttää myös lukupiirin tukena, ei vain konkreettisten järjestelyvinkkien vuoksi vaan myös kirjan lopun muistiinpanopohjien avulla. Mutta nyt tiivistys siitä, miten kirjapiirissä voi yhdistyä kirjallisuus ja elämä:
”Lukeminen hyvä, keskustelu parempi. Lukupiirikeskustelu mahdollistaa ihmisten kohtaamisen, todellisen läsnäolon yhteisen teeman ympärillä. Keskustelu ja yhdessäolo saattavat avata reittejä syvälle sieluun ja yhtäkkiä huomaattekin keskustelevanne sellaisella tasolla ja tunteella, että arjessa ei ikinä. Esille tulevat nuoruuden rakkaudet, sukujen salaisuudet, oman elämän ongelmat ja onnen lähteet. Elämän perimmäiset kysymykset.”
•
Raninin kirjassa on herkullisia esimerkkejä kirjoittajan omien kirjapiirien kohokohdista kuten kirjailijavieraista tai retkistä. Korona-ajan ulkoilupiiri 17 asteen pakkasessa on varmasti jäänyt osallistujien mieleen. Siinä on hitusen samaa kuin omassa korona-ajan kävelykirjapiirissäni eli kahden hengen kirjakeskustelukimpassa. Olemme Johanna Kartion kanssa välttyneet kovilta pakkasilta, mutta olemme kävelleet esimerkiksi Seurasaaressa, Elfvikissä ja Malminkartanossa – eli avarramme ulkoillen kirjakokemuksiamme. Siitä saattaa jäädä hyvä tapa myös koronarajoitusten jälkeenkin.
On minulla ollut korona-aikana toinenkin kirjapiiri videoyhteyksin kolmen hengen kesken ja ennen koronaa noin kymmenen hengen porukka, jossa juttu lipsahti helposti kirjoista muuhun. Ei Raninkaan edellytä kirjapiireihin tiettyä kokoa, kokoontumistapaa tai kurinalaista rakennetta, mutta jos pääagendana on ajatusten vaihto luetusta, Ranin antaa hyviä vinkkiä tapaamisten organisoinnista, kirjavalinnoista ja keskusteluteemoista – sudenkuoppia unohtamatta. Ja kaikesta välittyy lukukokemusten taika, jonka vallassa minäkin leijun:
”Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voiko lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!”
Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessaesittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.
Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).
Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus
Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.
Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.
”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”
Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.
Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.
•
Pirkko Kotirinta
Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa
Tammi 2021
tietokirja
244 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia
”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.
Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.
•
Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).
Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”
Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.
•
Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli KannonRottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.
Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.
Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.
•
Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia
Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki
Naistenviikolle valitsen elämäkerran Ebba (Atena 2021), joka kertoo Ebba Stenbockista. Annan historiantutkija ja tietokirjailija Anu Lahtisen tiivistää:
”Tämä kirja kertoo Ebban elämänmittaisesta tiestä suureen yhteenottoon 1597 ja sen seurauksista sekä monista muista hänen elämänsä kannalta tärkeistä tapahtumista. Tämä on ensimmäinen alkujaankin suomeksi kirjoitettu, kirjan mittainen elämäkerta, joka kertoo 1500-luvun naisesta Suomessa – tai Ruotsin valtakunnassa.”
•
Itse Ebbalta ei ole juuri jäänyt arkistolähteitä, joissain aikalaisteksteissä hänet kyllä mainitaan. Tutkija täyttää aukkoja yleisellä tutkimustiedoilla aatelisnaisten elämästä ja aikakauden naisista. Mitään persoonaluotausta ei siis ole luvassa, mutta Ebbasta saa kokonaiskuvan kuningashuonetta lähellä olevasta nuoresta naisesta, naimakaupasta ristiriitaisen ja äkkiväärän Klaus Flemingin kanssa, linnanrouvaelämästä sekä äitiydestä aikana, jolloin raskaus, synnytys ja varhaislapsuus sisälsivät ilmeisen kuoleman riskin.
Ebban aikaa värittävät Ruotsin kuninkaitten epätasapainoisuus ja valtataistelut. Päitä putoaa herkästi. Niin käy Ebban läheisille. Siksi kirja kertoo myös siitä, miten aatelisnaiset selvisivät miestenvälisistä kahinoista. Tasa-arvosta ei silloin ollut puhettakaan, mutta naiset lapsineen olivat osallisina, kun miehet taistelivat asemastaan ja joutuivat koston kohteiksi.
•
Lahtinen kirjoittaa lukijaystävällisen selkeästi ja sulattaa tutkimustiedon tekstiinsä. Spekulaatiot epävarmoista asioista tuntuvat uskottavilta. Aatelissukujen namedroppailussa saa kyllä olla tarkkana. Kokonaisuutena kirja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan.
Ajattelin lukiessani, miten kotimaiset historialliset romaanit kietoutuvat tämän tietokirjan ympärille. Ne taisivat jopa fiktion vapauksien keinoin täydentää tietotekstiä. Ainakin muutama Kristiina Vuoren romaani kuvaa samoja aikoja ja sukua (mm. Filippa), myös Heli Gallianonkirjasarjassa liipataan Turun linnan kohtalonhetkiä. Tuumin, että Ebba-kirjassa on monta kiehtovaa tarinaa, joissa on romaaniainesta. Esimerkiksi Klaus Flemingin veljentyttären Anna-neidon naimapuuhien kiemuroissa riittää draaman aineksia.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 