Aihearkisto: Tietokirja

Sapiens – kirja ja teatteriesitys

”Sapiensien keksimien kuvitteellisten todellisuuksien valtava moninaisuus ja tästä seuraava käyttäytymismallien moninaisuus ovat meidän ’kulttuureiksi’ kutsumamme ilmiön tärkeimmät osatekijät. Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutustaan ’historiaksi’.”

Näin tiivistää Yuval Noah Harari isot käsitteet kirjassaan Sapiens (Bazar 2019/2016), ja moninaisuutta lakkaamattomine muutoksineen vie osaltaan eteenpäin Kansallisteatterin näyttämöversio Hararin tietokirjasta. Näin tietokirja taipuu teatteriksi ja teatteri omaperäiseksi esitykseksi helsinkiläisessä Apinan korttelissa.

20190914_090137_resize_76.jpg

Hararin kirja on oivalluskooste yli 100 000 vuotta vierähtäneestä ihmiselämästä. Harari yhdistelee tutkittua tietoa niin, että hän rinnastaa vanhaa ja uutta, uskomuksia ja ilmiöitä, faktoja ja kannanottoja. Suuren vaikutuksen minuun tekee, miten pitkin kirjaa Harari todistelee ihmisen kykyä rakentaa todellisuutta mielikuvituksen varaan.

”Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta.”

Teatteri on kuvitteellisuuden ydintä, joten sinne vain sapiens, mars, mars! Näet tuhansien vuosien kehityskavalkadimme vajaassa kahdessa tunnissa. Voit kuvitella, että katsot luontodokumenttia, jota selostaa luontodokumenttien vakioääni Jarmo Heikkinen. Hänen selostusäänensä toisin on totta. Ehkä hetkittäin voit turtua puhevirtaan, sillä esityksessä ei ole repliikkejä eikä dialogeja. Vaan ei se mitään, silloin voit keskittyä silmänruokaan ja äänikarkkiin.

20190914_090315_resize_99.jpg



Lavalla on naamiokasvoisia sapiens-edustajia. He muodostavat dioraama-asetelmia, välistä liikkuvia, välistä vitriiniin pysäytettyjä kolmiulotteisia havainnekuvia. Pitkiä pysäytyksiä pidän esiintyjille vaativana, siksi katsojalle vaikuttavina. Liikkuvissa tilanteissa ilmeikäs ruumiinkieli ja osittain myös tanssillisuus elävöittävät.

Esityksen musiikki on pitkälti sävelletty Sapiensiin, vaikka joitain tuttuja melodioita voi tunnistaa yllättävissä yhteyksissä. Minä ainakin huvituin Boleron tahdeista. Äänimaailma on muutenkin kekseliäs, esimerkiksi näyttämön museovieraiden askelten narina. Ja koska teatteriesitys on kokonaisuus, puvustuksella, maskeerauksella, rakennelmilla ja valoilla on suuri vaikutus historian esillepanoon.

Nautin monista näyttämökuvista, mutta viljapellon kasvu maanviljelyksen mullistavan vaikutuksen ilmentäjänä on hienoin. Siinä edellisen kohtauksen savu leijuu hentoina pilvinä ihmisten ja vehnäpellon päällä tummaa taivasta vasten. Komea kuva on ihmisen historian kulminaatio – maanviljelyä seuraava ihmistoiminta nakertaa maapallon elinmahdollisuudet.

Kansallisteatterin, Wauhausin ja Zodiakin yhteistyönä kehittelemässä kuvittelun taideteoksessa kiinnitin huomiota Hamlet-henkiseen henkilöön, joka silloin tällöin pistäytyy lavalla pääkalloineen. Tätä on kiinnostava teatteri: se näyttää ja inspiroi katsojaa ajattelemaan ja tuntemaan. Sillä on asiaa, se keksii uusia tapoja välittää se, se lainaa konsteja sieltä sun täältä ja tekee omalakisen kokonaisuuden. Mutta tämä Hamlet-hemmo. Se ei kysynyt, ollako vai eikö olla. Ei sen tarvinnut, sillä sapiensin kohtalonkysymys siirtyi äänettömänä katsojaan, tässä maailmanajassa.

”Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys ’Miksi haluamme tulla’ vaan ’Mitä haluamme haluta?’ Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.”

– –

Yuaval Noah Harari
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar 2019, 11. painos (2016)
491 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sapiens
Kansallisteatteri, ensi-ilta ja kantaesitys 11.9.2019
Yhteistyössä Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen
Kertoja Jarmo Heikkinen
Lisää: Kansallisteatterin kotisivut.
Sain Bloggariklubi-lipun.

Blogeissa mm. Katsomossa, Kirjaluotsi ja Kirsin Book Club ja Teatterinna.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Selkotekijä: Tittamari Marttinen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka Rahkonen ja Hanna Männikkölahti.

 Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Tittamari Marttinen, kuka olet?

Olen Rovaniemellä asuva lasten- ja nuortenkirjailija. Olen kirjoittanut lähes 100 kirjaa, valtaosan lapsille ja nuorille, muutaman aikuisillekin. Asuin pitkään Helsingissä, nyt olen viihtynyt Lapissa kolme ja puoli vuotta. Kirjoitustöiden vastapainona luonnossa liikkuminen on tullut minulle entistäkin tärkeämmäksi. Kaunokirjallisuuden lisäksi olen viime vuosina kiinnostunut yhä enemmän myös tietokirjoittamisesta.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Marttinen_Tittamari_väri copy_resize_98.jpg

Kuva: Ville Palonen

Olen kirjoittanut monia eri kirjallisuuden lajeja, ja vuosikausia sydäntäni lähellä olivat helppolukuiset eli juuri lukemaan oppineiden kirjat. Huomasin niiden tärkeyden omien lasten kanssa: lukemaan oppiminen on hieno ihme.

Osallistuin jokunen vuosi sitten Selkokeskuksen ja Kirjailijaliiton seminaariin, jossa sain tietoa selkokirjoista. Silloin päätin kokeilla sellaisen kirjoittamista. Selkokirjojen tekeminen on kiinnostava haaste, jonka avulla on hyvä pohtia myös omaa kirjoittamista sekä kirjoittamisen ja lukemisen eri muotoja.

Olen kirjoittanut selkokirjoja lapsille ja varhaisnuorille. Välituntirakkautta (Pieni Karhu 2007) oli Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon ehdokkaana. Uusin selkokirjani on tietokirja nuorille: Selkoa seksistä (Avain 2019).

Miten selkokirja eroaa muusta tuotannostasi?

Selkokirjoista jokaisella on oma maailmansa – niin kuin kaikilla kirjoilla. Selkokirjoja kirjoittaessani ajattelen ehkä tavallista enemmän niiden lukijoita ja toivon niiden kiinnostavan monenlaisia ja -ikäisiä ihmisiä tarttumaan niihin rohkeasti. Jokainen kirja avartaa ja muuttaa lukijansa ja kokijansa maailmaa. Teksti on selkeää, mutta samaan aikaan sujuvaa ja hyvää suomen kieltä, eli sopii kenelle tahansa lukijalle. Selkokielessä on oleellista, että teksti välittyy helposti ja kommunikoi lukijan kanssa, antaa aineksia ajattelulle ja kuvittelulle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Tämä uusin, Selkoa seksistä. Uskon että aihe on tärkeä ja ajankohtainen nuorille ja kaikenikäisille, ja siksi sitä oli erityisen mukavaa kirjoittaa. Ihmiskeho on aika ihmeellinen! Halusin tuoda positiivisen näkökulman seksuaalisuuteen ja kehon toimintaan sekä seurusteluun, mutta samalla muistuttaa turvataidoista ja siitä, että aina on mahdollisuus myös kieltäytyä seksistä silloin, kun sitä ei halua. Ihmisellä on oikeus yksityisyyteen, ja toisten pitää kunnioittaa sitä. Kahden ihmisen välinen läheinen suhde on myös aivan eri asia kuin elokuvien ja videoiden seksi. Seksuaalisuus voi joskus tuntua aiheena jännittävältä, ehkä jopa pelottavalta tai nololta, ja siksi on tärkeää puhua siitä avoimesti, kevyesti ja hauskasti. Faktoja voi höystää myös huumorilla. Sanotaan, että puhuminen on tärkein seksitaito.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mimmu Tihisen mainiota nuortenkirjaa Kello tuhat (Pieni Karhu 2016). Jesse rakastaa jalkapalloa ja Ninni runoja. Mitä tapahtuu, kun nämä nuoret tekevät yhdessä kirja-arvostelun? Kirjassa on sympaattista huumoria ja lämmin tunnelma.


Selkoteksti esille: Selkoa seksistä

Selkoa seksistäNuorille suunnattu tietokirja seurustelusta ja seksistä Selkoa seksistä (Avain 2019) sopii hienosti Tittamari Marttisen työksi. Hän on kirjoittamisen ohessa valmistunut seksuaalineuvojaksi, ja hän suorittaa paraikaa seksologian jatko-opintoja.

Tietokirja seksistä sisältää paljon muutakin kuin sukupuolielinten anatomiaa, seksisanastoa tai erilaisten seksitapojen esittelyä. Kirjassa korostuu arvostus, itsestä huolta pitäminen sekä hyvän olon saaminen ja antaminen.

”Jokainen voi sanoa itselleen:
Tällainen minä olen.
Olen arvokas ja hyvä,
olen juuri oikeanlainen ihminen.”

Yhtä tärkeää kuin seksin ja hyvän olon harjoitteleminen on puhuminen, turvallisuuden tunne ja omien rajojen tunnistaminen. Kirja lähestyy aihetta tunnetaitojen kannalta. Esimerkiksi rakkaushuolet ja hylkäämisen tunteet otetaan huomioon:

Sinussa ei ole mitään vikaa.
Olet mahtava tyyppi
– ihan niin kuin ennenkin.
Sinun pitää vain hyväksyä,
että rakkaus ei aina onnistu
.”

Marttisen hyväntuulinen tietokirja osoittaa, että hyväksyvä ja moniarvioinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on oleellinen osa hyvinvointia. Kirjassa on tarpeellisia varoitusosuuksia, ja kirjan lopussa on osuvia tiivistyksiä pääasioista, mutta sen sanoma on: itsensä ja toisten hyväksyminen sellaisenaan on A ja O – ja piste I:n päälle on avoin ja turvallinen keskustelu. Hienosti korostuu, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla seksuaalinen tai nauttia seksistä yksin, kaksin – tai ei ollenkaan. Mutta kumppanin kanssa:

Seksi voi olla hidasta hyväilyä
tai villiä hauskanpitoa sängyssä:
sinä ja kumppanisi päätätte yhdessä,
mitä haluatte
ja mistä nautitte.”

Seksisanasto voi olla hankalaa, mutta sitä avataan kirjassa selkeäksi. Aiheen havainnollistaminen on mukavan arkista. Kirjan kuvitus tukee raikkaasti sisältöä, sillä Jussi Jääskeläisen kuvat ovat selkeitä, silti ilmeikkäitä. Jos  aihe tuntuu kiusalliselta, nyt on tarjolla kirja, josta saa apua niin nuoret kuin aikuisetkin. Tuloksena on joka kodin ja koulun seksikirja.


Tittamari Marttisen selkotuotanto

Selkoa seksistä. Avain 2019. Kuvitus Jussi Jääskeläinen. Kirja ilmestyy 15.9.2019.
Maalivahdin salaisuus. Opike 2017.
Kultaiset naamiot. Kirjoitettu yhdessä Ritva Toivolan kanssa. Saarnikirjat 2013.
Välituntirakkautta. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2007.
Kassu vauhdissa. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2006.


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 Islanti eteni jyrän lailla, ja viikinkihenkinen kannustusjoukko uhohuutoineen jäi mieleen. Ja pääsi 300 000 -väkisen kansan jalkapallojoukkue myös MM-kisoihin. Kova saavutus! Pärjäämismielikuvaa vahvistaa Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka alaotsikko kuvaa meininkiä: Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015).

Mitä tiedän Islannista? Pääosin ymmärrykseni perustuu Arnaldur Indriðasonin dekkareihin, ja hieman lisää kokemusta olen hankkinut Loukussa-tv-dekkarisarjasta. Tiedän naispresidentti Vigdiksen ja huiman pankkikriisin. Satu Rämön kirjassa lähes kaikki esiintyvät (ei Loukussa), ehkä liiaksi pankkikriisi, mutta ymmärrän sen syvävaikutuksen kansaan.

Koska tänä aamuna matkustan Islantiin, kartutin pohjatietojani Rämön kirjan avulla. Luin kirjan jo vuoden alussa reissun varattuani, ja postaan lukukokemukseni nyt matkan alkuitäpinöissä.

20190122_055748.jpg

Rämön kirjassa blogipostauksellinen ote kohtaa matka- ja elämäntapaesittelyproosan. Siinä on henkilökohtaista, sillä kirjoittaja asuu Reykjavikissä vaellusopasmiehensä ja lapsensa kera, ja on hän myös paikallisen Suomi-desing-kaupan osakas. Hieman liikaa minun makuuni kirjassa on toistoa, mutta mukavasti juteltua kirjassa on paljon. Kokonaisuus on kiva orientaatio Islantiin.

Nautiskelen islantilaishistorian kertauksista, ja hauskoja juttuja riittää sukurakkaudesta ja siitä, miten melkein kaikki ovat jotenkin sukulaisia. Geenijuhlat ovat hupaisat: Rämö rikastaa pikkusaaren perimää, ja siitäkös miehen ystävät pykäävät juhlat. Mukava on myös lukea ainutlaatuisen luonnon kuvauksia, ja menköön luonnon piikkiin myös se, miten elävästi Rämö todistaa islantilaisten vankkumatonta uskoa itseensä.

Ja vielä Arnaldur Indriðasonista, sielukkaiden dekkareiden kirjoittajasta. Elävästi Rämö kertoo, miten hän sai ongittua haastattelun dekkaristilta, joka ei haastatteluja anna. Ja voin täysin yhtyä kuvailuun:

”Näkökulmien ja tyylin ohella ihailen avoimesti Arlandurin lahjakkuutta. Tarinoissa siirrytään aikakaudelta toiselle kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukija tuntuu astuvan aikakoneeseen ja siirtyvän hetkessä 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Elävät, kuolleet, kadonnet ja löytyneet liukuvat aikatasolta toiselle niin upealla tavalla, että lukiessa tuntuu kuin pienet oravat juoksisivat selkää pitkin.”

– –

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015, pokkariversio 2016
asiaproosaa
279 sivua.
Työkaveri lainasi.
Kirjan kirjoittajan blogi: salamatkustaja.com

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Leealaura Leskelä: Selkokieli

Mitä ikinä olet halunnutkaan tietää selkokielestä, sen tämänhetkinen ymmärrys on nyt kirjojen ja kansien välissä. Leealaura Leskelä on koonnut saavutettavan kielen oppaan: Selkokieli (Opike 2019).

Kenelle?

Kirja on ehdoton käsikirja selkokielen ammattilaisille. Lisäksi pidän sitä kaikille kirjoittajille ja viestintäalalla työskenteleville vähintään avartavana, ellen jopa pakollisena. Jokainen kielen ammattilainen ja ylipäätään kielestä kiinnostunut hyötyy keinoista tuottaa helppoa kieltä.

Mitä ja miten?

En lähde purkamaan selkokieltä tämän tarkemmin: se on yleiskieltä helpompi kielen muoto, jossa sisältö, rakenne ja sanasto valitaan mahdollisimman helpoiksi. Leskelän kirjan erinomainen puoli on se, että se avaa monin tavoin, mitä tekstille tapahtuu, kun kieli on selkoa. Ansiokkaasti esitellään taulukoin ja havainnollistavin tekstikatkelmin selkokriteerit teoriassa ja osoitetaan ne käytännössä.

Selko-oivallus voi olla pienestä kiinni: valitse helpoin muoto. Esimerkiksi:

viestintäasiantuntija > viestinnän asiantuntija
laukkuineen > laukun kanssa
Valehtelusta syytetty todistaja sai syytteen.
>Todistajaa syytettiin valehtelusta. Siksi hän sai syytteen.

Aiemmissa selkokielen teoriakirjoissa ei ole käsitelty selkokielen jakoa helppoon, perusselkokieleen ja vaativaan selkokielen tasoon. Toistan edellisen kappaleen kehuni: konkreettiset esimerkit näyttävät, mistä tasojaossa on kyse. Kaikille kieli-ihmisille on varmasti kiinnostavaa tarkistaa kirjan taulukoista, mitkä kielen muodot koetaan helpoiksi ja mitkä vaikeiksi.

20190408_145816.jpg

Mitä kaikkea?

Leskelän kirjassa on kokonaisvaltainen lähestymistapa. Selkokieli-opas alkaa kielen ja sen saavutettavuuden merkityksestä, etenee selkokielen kriteereihin kirjoittamisen, taiton ja kuvituksen kannalta ja päätyy puheeseen ja vuorovaikutukseen.  Kirjan loppuluvussa on vielä kooste selkokielisistä sovelluksista kirjoista nettisivuihin ja videoihin. Myös tutkijoissa on virinnyt kiinnostus selkokieltä kohtaan, siitäkin on kirjassa sananen.

Miksi?

Leealaura Leskelä kirjoittaa esipuheessa: ”Selkokieltä ei ole ilman ihmisiä, joille se on tarkoitettu.” Uusimman arvion mukaan selkokielistä viestintää tarvitsee 11–14 %:a Suomessa asuvista. Syystä ja toisesta he tarvitsevat yleiskieltä helpompaa viestintää. Käyttäjät ovat keskenään erilaisia, mutta helpon kielen tarve yhdistää. Sen lisäksi on tilanteita, joissa kuka tahansa hyötyy tiedoista, jotka on mahdollisimman helposti välitetty. Silloin välitetään viestin vastaanottajista.

Kirjan luettuani toivon sanan leviävän: selkokieli ja sen opas käyttöön!

Leealaura Leskelä
Selkokieli. Saavutettavan kielen opas.
Opike 2019
311 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, selkotekijä, Tietokirja

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? 

Minna Canthin 175-juhlavuosi poikii julkaisuja, jossa klassikkojuhlakalua esitellään nykyihmisille. Canthia ei pysty kaluamaan lihattomaksi, verettömäksi, joten julkaisujoukon jatkoksi sopii Suvi Aholan koonti Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019). Esipuhetta lainaten:

”Suora, terävä puhe 1800-luvulta kuuluu hyvin 2000-luvulle saakka. Yhä meitä kiinnostaa, mitä Minna Canth todella sanoi.”

Kirja on jaettu teemoihin, jotka nousevat Canthin lehtikirjoituksista, kirjeistä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Aiheita kertyy muun muassa ikävaiheista, sukupuolisuudesta, köyhyydestä ja kirjoittamisesta. Kirjan seitsemään teemaan Ahola johdattelee faktatiedoin Canthin elämästä, ajasta, aikalaisista ja tuotannosta, ja joukossa on myös niihin perustuvia tulkintoja. Esittelyosuuden jälkeen teema syventyy Canthin autenttisin tekstein.

20190303_175816.jpg

Pidän rakennetta lukijaystävällisenä. Kirjan voi lukea oitis alusta loppuun, mutta siitä voi nauttia haukkapaloina yhden teema poimien silloin ja toisen tällöin. Canth-enthusiaistille (elämäkerran monesti lukeneille, tuotannon ja kirjekokoelmat kahlanneille) ei kirja ehkä uusia ulottuvuuksia tarjoa, vaan se ei kirjan merkitystä vähennä. Mitä Canth todella sanoi? on kätevä ytimennävertäjä: pääteemojen kertaaja tai ensikertalaisten perehdyttäjä Canthin ajatusmaailmaan ja tekstityyliin.

Jälleen kerran ihastelen Canthin virkeää verbaliikkaa. Kirjakieli hakee vielä uomiaan, joten Canthin kieli virtaa vapaana. Kiistakirjoituksia lukiessani hymähtelen pisteliäisyydelle ja sille, miten satiiri iskee: Canth muka-myötäilee vastustajiaan ja antaa ymmärtää heidän ajattelunsa umpisolmut. Ja kyllä ajatonta ainesta on siellä täällä, murheellisen ajankohtaista tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”

Viimeaikaiset tulkinnat vakuuttavat, että aiempaan ymmärrykseen Canthista ovat vaikuttaneet ensimmäiset elämäkerrat, joissa tulkitaan Canthin näytelmiä ja kertomuksia omaelämäkerrallisina. Välillä mietin tämän kirjan kaunokirjallisuuskatkelmien asemaa kirjakokonaisuudessa. Totta kai ne ovat tarkoitushakuisesti kutakin teemaa kuvaavia, ja toisaalta niiden poiminnassa vivahtaa jotain samaa, mitä ensimmäiset agenda-canthilaiset tekivät.

Canth on siksikin kiinnostava kirjailija, että hän heilahtelee. Impulsiivisuus ja mielialavaihtelut näkyvät proosassa ja etenkin kirjeissä, joista usein siteerataan voima- ja mietelauseita. Ajatelmat voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Siksi juuri Canth vetoaa inhimillisinä vaikkakin ylivoimaisena taitonaisena.

” – menen tavallisesti kirjoineni, paperineni ja kynineni puutarhaan koivujen alle ja elämä tuntuu silloin niin sanomattoman suloiselta, – kumma kyllä, vaikka hyvin tiedän ja syvästi tunnen kuinka muuttuvaista, puuttuvaista ja katoovaista kaikki täällä on.” (Canthin kirje 1878)

– –

Suvi Ahola
Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019
asiatekstiä kootuin proosakatkelmin
271 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

minna canth_haaste

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila: Naisia nimittäin

Hyvää naistenpäivää! Päivän juhlintaan sopii kirja, johon on koottu kotimaisen kirjallisuuden naishahmoja. Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan esseissä Naisia nimittäin (SKS 2019) luodaan katsaus 50 naisnimen kantajiin. Kirjoittajat tiivistävät lähtökohdat seuraavasti:

”Tässä kirjassa olemme kiinnostuneita siitä, minkälaiset kaunokirjallisuuden etunimet toistuvat vuosikymmenistä ja kirjailijasta toiseen. – -. Valintaperusteina eivät olleet niinkään nimet sinänsä vaan se, minkä nimien kautta pääsemme käsittelemään kirjallisuutemme tärkeitä naishahmoja.”

Esseet on nimetty naisnimin ja ne etenevät aakkosjärjestyksessä. Napakat esseet rakentuvat yhden tai parin kirjallisuuden naishenkilön esittelyllä. Esseiden pääasia on nimihenkilöiden luonnehdinta, silti kirjojen juonista paljastuu perusasioita. Usein nimeä taustoitetaan ja kerrotaan sen suosiosta. Monessa esseessä on laatikoksi kehystetty lisäys, jossa on nimeen liittyvä näkökulmatähdennys.

Kirjavalinnat ovat suurelta osin yllätyksettömiä, ja sen perustelee tekijöiden rajaus: ”Olemme pyrkineet valitsemaan teoksia, jotka ovat kirjallisuutemme historiassa osoittautuneet tai osoittautumassa merkittäviksi.” Siksi esimerkiksi KalevalaAleksis KiviVäinö Linna ja Hella Wuolijoki toistuvat. Kyllä uutuuksiakin huomioidaan: muun muassa Tommi KinnuseenKari HotakaiseenMikko Rimmiseen ja Johanna Sinisaloon kirjoihin viitataan. Ilahdun genrekirjosta. Esimerkiksi ”Tiina” on itseoikeutetusti Anni Polvan tyttökirja-Tiina, ”Helena” Aino Räsäsen viihdesarja-Helena ja ”Maria” Leena Lehtolaisen dekkarisarjan Maria Kallio.

20190303_103435.jpg

Halttusen ja Uusi-Hallilan kirja sopii pohjustukseksi kotimaiseen kirjallisuuteen. Laajasti lukeneet kirjoittajat poimivat kirjaansa esseisiin eri aikojen kirjailijoita tai muuten erilaisia, esimerkiksi ”Liisa”-luvussa esiintyvät ripirinnan Aleksis Kivi, Minna CanthJuhani AhoTeuvo Pakkala ja Hilja Valtonen. Välillä lukija voi yllättyä siitä, että nimet voivat olla enteitä ja nimikaimat ajasta toiseen keskenään samansorttisiksi tunnistettavia. Lyhyet, sujuvat nimikatsaukset ovat täkyjä, jotka parhaimmillaan innostavat tutustumaan aiemmin lukemattomiin kirjoihin, joista naisnimihenkilöitä on poimittu.

Mutta yksi nimi puuttuu: MINNA! Naisia nimittäin on yksi Minna Canthin 175-vuotta juhlistavista kirjoista, ja siksi Canthin tuotannon naiset esiintyvät kirjassa tiuhaan. Minna-nimelle ei kuitenkaan omaa lukua löydy. Siinä olisi voinut esitellä vaikka Minna Rytisalon Rouva C:n

– –

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila
Naisia nimittäin. Kirjallisuutemme naishahmoja
SKS 2019
esseitä
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Avaan tänään naistenviikkohaasteen: lue naiskirjoja – vaikkapa naisnimikirjoja. Kokoan lukukokemukset heinäkuussa naistenviikolla. Tutustu haasteohjeisiin, klikkaa tästä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tietokirja

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Sakari Kilkki: Kerron Suomesta

Kerron Suomesta (Opike 2018) esittelee Suomea maahan saapuville tai täällä jo jonkin aikaa olleille. Kirjan alussa suomalainen nuori nainen Elli tapaa kiinalaisen ystävänsä Mein lentokentällä. Ja siitä se sitten lähtee, selkokielinen katsaus Suomesta.

Sakari Kilkki on valinnut 12 aihetta, jotka sidotaan kehyskertomukseen eli Ellin ja Mein tapaamiseen. Suomi-asiat kerrotaan Ellin ja Mein vuoropuhelun avulla. Se on mainio keino välttää opettavainen tyyli. Dialogi myös välittää ajatusta tasaveroisista keskustelijoista, vaikka Elli onkin eniten äänessä. Hyvin asiankäsittely ottaa huomioon maahan tulijan omasta kulttuurista lähtevät ihmettelyt ja kysymykset.

Kirjaan on poimittu perusasioita esimerkiksi yhteiskunnasta, ruuasta, luonnosta, arkielämästä ja juhlista, joten saunaa, muumeja, eukonkantoa tai karjalanpiirakoita ei voi välttää, mutta kirjassa on myös paljon tuoretta. Esimerkiksi mukana ovat niin poptähti Alma, tubettajat ja keppihevostytöt kuin kuvionuotitkin. Pidän siitä, että asiaesittelyiden lisäksi on myös selityksiä.

– Suomalaisten hiljaisuus tarkoittaa
usein myös sitä, että hän kuuntelee
tarkasti toista henkilöä.

– No nyt alan ymmärtää
suomalaista hiljaisuutta.

– Suomessa omista tunteista ja
henkilökohtaisista asioista
puhutaan harvoin,
jos ei tunneta toista kovin hyvin.
Mutta kun tutustuu suomalaiseen,
niin hänestä saa usein hyvän ja
luotettavan ystävän.

Kirjan selkokieli ei ihan vasta-alkajalle käy, vaikka se on sujuvaa ja helppoa. Rivitys noudattaa ajatusta kapeapalstaisuudesta muttei orjallisesti noudata selkokriteereitä, mikä on perusteltua kohderyhmän kannalta. Sivut ovat aika moniaineksisia: tekstin väri vaihtelee puhujan mukaan, valokuvat ja piirrokset havainnollistavat ja joukossa on lisäksi tietolaatikoita. Ei visuaalinen ilme kuitenkaan ole sekava.

20181123_134509.jpg

Kirja Kerron Suomesta sopii omatoimiseen kulttuurituntemuksen lisäämiseen ja erittäin hyvin kieli- ja kulttuuriopintoihin. Joka lukuun on muutama tehtävä, joten tietokirja toimii silläkin tavoin oppikirjana. Mieleeni juolahtaa ajatus, että kielitaidon kartuttua tämän kirjan jälkeen voi lukea maahanmuuttajien omia tarinoita Satu Leiskon kirjasta Tulin Suomeen. Suomalaisuusaiheesta voi joustavasti jatkaa Tuija Hannulan pakinakokoelmaan Toppatakin alla on sydänja sitten voi siirtyä hakemaan lisätietoja Pertti Rajalan tietokirjasta 100 totuutta Suomesta.

– –

Sakari Kilkki
Kerron Suomesta
kuvitus: Anna Polkutie
taitto: Birgit Tulla
Opike 2018
selkokielinen tietokirja
58 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni

Aleksis Kivi ei kulu, vaikka perusasiat ovat miten tuttuja hyvänsä. Tunnettu on tarina köyhästä räätälinpojasta, joka omin päin rustaili runoja, näytelmiä ja yhden kertomuksen seitsemästä miehestä. Tiedämme Kiven elinkaareen (1834 – 1873) kuuluneen opintoja Helsingissä, asuinvuosia Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin luona ja viimeiset ajat mielisairaalassa, kuolema veljen hoteissa.

20181105_180434.jpg

Keskisarjan kirja Saapasnahka-torni (Siltala 2018) kertaa Kiven vaiheet ja havahduttaa väenpaljouteen, joka tuki ja uskoi lahjakkuutta, vippasi ja kuittasi velkoja, elätti tuottamatonta taiteilijaa. Vaikka ankaran puutarhurin Seitsemän veljeksen lyttäys on tuttu juttu, silti teilauksen armottomuus järkyttää taas. Keskisarja taustoittaa Ahlqvistin tilanteen: hän oli juuri menettänyt kolme lasta sekä hakemansa pomopaikat SKS:stä ja Kielitieteellisestä seurasta.

Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa. Miksi? Järkeä sumensivat Seuran jäsentenväliset ja kolmoiskuolema, mutta urostyö ei ollut raivokohtaus tai hetken houre. Muutaman vuoden päästä Ahqvist julkaisi saman Helsingfors Dagbladissa ja suomeksi Kielettäressä aivan laimentamattomana. Hän todella koki, että Seitsemän veljestä on huonointa, mitä suomen kielellä voi kukaan ja mikään ulosantaa. Ei tukkapöllyä vaan niskat nurin -asenne ansaitsi tietyn kunnioituksen. Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.”

Tuosta sitaatista saan irrotettua Keskisarjan kirjan ilonaiheet: lähteitä on plärätty läjäpäin, niitä yhdistellään luovasti, kirjoittajan kieli kalkkaa vapaasti ja on uskallusta tulkintoihin. Verrokkina pidän Juha Hurmetta, ja edellisessä sitaatissa viitataankin Hurmeeseen. Myös tämän syksyn hitti eli Kari Hotakaisen Kimi-kirja tulee mieleen. Kummankin kirjoittaja on avoimen ihastunut kohteeseensa (ja kummankin kohteelle on maittanut miestä väkevämpi). Keskisarja voi kuitenkin ruotia kohdettaan aikojen päästä aika suruttomasti, ja välillä hän roimii reippaasti Kiven haahuilua, ruikuttamista ja säälikirjeitä.

Nautin kirjan kielestä, jonka taustalla tempoilee Kiven virkerytmi, vapaa sanajärjestys ja ilmaisurikkaus. Kiven vaiheet olivat traagisia, ja silti nauran vesissä silmin kuvattuja tilanteita, joissa Kivi sössii lukutilaisuuksiaan tai karkaa ainoasta uransa huippuhetkestä (Lea-ensi-ilta). Jotkut jutut tökkivät, kuten Kiven puristelemien piikojen metoo-tuntemusten vähättely.

Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä. Esimerkiksi Keskisarja siteeraa ensin Kiven kirjettä, joka koskee Nummisuutareita, ja sitten konkretisoi:

”Puuskittainen [Kiven] toivorikkaus ei perustunut Mitä Suomi lukee -listoihin. Markkinoiden ainoa kestomenestyjä oli 300 vuotta sitten kuollut Martti Luther. Runebergin ja Topeliuksen hömppäuutuudet eivät pärjänneet Katekismukselle, suomenkielisten maallisten tekstien tuotteistaminen oli hädin tuskin aluillaankaan.”

Välillä tekstissä on kitkeryyttä ja terää, välillä eläytyvyyttä ja toisinaan eläväistä kuvailevuutta. Jälkimmäisestä sopii esimerkiksi kuvaus nälkävuoden synnystä:

”Ilmoja on pidellyt -keskusteluissa elämän ja kuoleman kysymys oli vilja. Pitkälti yli puolet suomalaisten ravinnosta oli leipää ja puuroa. Sadon pelastaisi vai pari kuukautta kestävä elokuu. Sitä ihmettä ei tapahtunut.
   Kaikkien aikojen kansallisonnettomuus varmistui 4. syyskuuta 1867 kirkkaana, kuulaana yönä. Halla surmasi keskenkasvuiset vihreät tähkäpäät. Aamulla ne helisivät jäähilettä. Kuura narskui saappaiden alla kuin lumi.”

Lähdemateriaali Kiven ajoilta on tunnetusti rajallinen, ja monet Kiven käsikirjoitukset ovat kadonneet. Siitä, mitä jäljellä on ollut ja jälkeenjääneet työstäneet, Keskisarja koostaa viihdyttävän elämänkertomuksen, jossa Kiven elämä asettuu ajan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Saapasnahka-torni on juuri niin rehevä kuin kirjan kohde ansaitseekin.

– –

Teemu Keskisarja
Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
tietokirja
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Anna Kortelainen: Hyvä Sara!

Elämäkertoja kirjoitetaan poikkeushenkilöistä, jotka ovat tehneet jotakin aikaansa mullistavaa, yhteiskunnallisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittävää tai jälkipolville säilyvää. Tai urheilijoista. Miehet ovat lajityypissä yliedustettuina, joten tervetuloa kirjoihin ja kansiin liike-elämän ja taidemesenoinnin voimahahmo Sara Hildén (1905 – 1993).

Poikkeusnaisen elämänkulun tiivistää hyvin nimimuutos. Maatiasmutoisesta Saara Hildenistä muotoutui vähitellen salonkikelpoinen: etnimi lyhentyi ja sukunimeen ilmestyi aksenttimerkki. Vaiheet on tallentanut Anna Kortelainen kirjaan Hyvä Sara!(Gummerus 2018).

Ryysyistä rikkauksiin -elämäntarinat ovat siinä mielessä kohottavia, sillä ne osoittavat, että menestys ei aina vaadi arvostettua sukutaustaa tai perittyä varallisuutta. Sara-kirjassa korostuu nimihenkilön hillitön työteliäisyys. Hildén syntyi 1905 Tampereella aviottomana lapsena, jäi kansalaissodan jälkeen orvoksi Lempäälässä, muutti piikomaan Tampereelle ja nousi pukuliikkeen myyjättärestä vaateliikkeiden johtajaksi ja omistajaksi. Itseoppineena kulttuuriharrastajana ja rakkaudesta taiteeseen hän alkoi kerätä nykytaidetta niin, että kokoelma sai omistajansa nimen mukaan perustetun nykytaidemuseon Tampereelle.

20180928_100457.jpg

Perinteisen elämäkerran tapaan Hildénin elämän esittely etenee kronologisesti. Kortelainen hyödyntää Hildénin arkistoja ja muuta historiamateriaalia, jonka monipuolisuus vakuuttaa. Valokuvat paikoista ja taideteoksista sopivat hyvin mukaan. Kun tietoja Hildénin vaiheista ei juuri ennen sotia ole, Kortelainen linkittää yleisiä historiatietoja päähenkilön asuinseuduilta. Sitä on hitusen liikaa. Saran saamat kirjeet ja sittemmin hänen tunteneiden tallennetut haastattelut elävöittävät esittelyä.

On makuasia, miten suhtautua elämäkerturin tapaan jossitella.

”Saara saattoi myös osallistua lottien liikuntaharrastuksiin.”

”Ehkä Saara sai Puku-Aitan paikanvaihdoksen yhteydessä ylennyksen tehtävissään ja palkankorotuksen?”

”Tai kenties Sara syvällä sisimmässään arveli, että ajoittain juopottelevan miehen rinnalla hän saattaisi saavuttaa sen yksinäisyyden, johon hän oli vuosikymmeniä tottunut.”

Huomaan suhtautuvani varauksellisesti moiseen ounasteluun. Vielä tuotakin rajummin riskirajoilla liikkuu Kortelaisen tyylikeino lisätä lukujen alkuihin fiktiivisiä tilanteita, joissa Sara ja konservaattori vaihtavat ajatuksia Hildénin taidekokoelman merkittävien teosten äärellä. En vakuutu niistä, mutta ymmärrän Kortelaisen perustelun: Hildén piti yksityiset ajatukset itsellään, joten kirjailija hakee yhteyttä aiheeseensa fiktiokeinoin.



Minua kiinnostaa Hyvä Sara! -kirjassa moni asia. Olen Tampereen seudulta kotoisin ja ensimmäiset kuvataide-elämykseni olen kokenut Sara Hildénin museossa. Kirja kuvaa elävästi kehittyvää kaupunkia ja naisten roolia siinä. Ja kyllä Hildénin eteneminen urallaan, kohuliitto kuvataiteilija Erik Enrothin kanssa, piinkova liikejohtajuus ja taidehankintareissut Euroopassa välittyvät hyvin. Olen nähnyt Pia Andellin dokumenttielokuvan Mesenaatti ja lukenut lehtijuttuja Hildénistä, joten tutuhkoa sisältö on, mutta jos ei olisi, hämmästelisin, miksei tästä naisesta ole pidetty meteliä.

Hildén siis piti etäisyyttä ihmisiin, ja se tuntuu elämäkertakirjassa. Aviomiehen alkoholismin käsittely etenee luennoinnilla yleisellä tasolla alkoholismin vaikutuksista parisuhteeseen, ja välirikko adoptiopojan kanssa jää maininnan varaan. Vaikka Kortelainen tulkitsee ja jossittelee monin kohdin, hän jättää aika vähälle privaatin. Kirje-esimerkein tulee esille se, että Hildénillä oli ilmeisen villi eroottinen puoli. Kirjassa viitataan moniin Hildén-anekdootteihin, muttei niitä juuri kerrota. Yksityinen Saara jää arvoitukseksi, jäljelle jää Sara, mikä sekin sellaisenaan riittää kirjan arvoiseksi: julkikuva tamperelaisesta tahtonaisesta.

– –

Anna Kortelainen
Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018
elämäkerta
277 sivua eKirjana.
Luin bookBeatista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Helena Ruuska: Hugo Simberg

Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).

Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.

Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.

20180929_154251.jpg

Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!

Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guassityö Elämän virralla (1896).


Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.

Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).

20180929_154641.jpg

Ruuska kuvaa maalausta:

”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”

Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.


Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.

– –

Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat naisia, jotka ovat toimineet poikkeuksellisesti verrattuna aikansa naiskäsityksiin. He ovat naisia, jotka innoittavat määrätietoisuudellaan ja aikaansaannoksillaan ja ehkä siksi valvottavat tai pelastavat yön tunteina, kun nykynainen pyöriskelee valveilla miettien omia elämänehtojaan. Mia Kankimäki on tuon omaperäisen käsitteen takana kuin myös omia yönaisiaan esittelevän kirjan kirjoittaja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

”Tunnustan: Öisin ajateltavia naisia on liikaa.”

Kankimäki esittelee kirjassaan kymmenkunta yönaistaan. Yleisesti tunnetuimpia oletan olevan kirjailija Karen Blixenin ja kuvataiteilija Yayoi Kusaman. Taidehistoriasta kiinnostuneet saattavat etukäteen tietää renessanssin (Savonisba Anguissola, vau) ja barokin muutamasta naistaiteilijasta – lukuisissa taidedokkareissa olen joihinkin ilokseni törmännyt. Ovatpa kirjan yönaiset tuttuja tai ei, Kankimäki kuljettaa tarkastelemaan heitä omalla tavallaan, virkistävästä vinkkelistä.

20180926_113139.jpg

Herättäviä yönaishetkiä vietän 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten seurassa. Kiitän ja kumarran, että Kankimäki on kaivellut arkistoja esitellääkseen määrätietoiset reissunaiset, jotka kiersivät maailmaa ympäri alkeellisissa olosuhteissa tai tekivät Afrikassa uraauurtavaa tiedetallennusta. Jokaisen näistä naisista soisin näkeväni BBC:n epookkisarjan päätähtenä – ei ainakaan ainutlaatuisia käänteitä tulisi puuttumaan. Suosikkini on Isabella Bird, jämäkkä vanhapiika, jonka sydän taitaa hetkeksi sulaa silmäpuolen taparikollisen seurassa. Täydellistä tv-draama-ainesta, joskin romanssiosuus olkoon vain vaatimaton sivujuonne muuten omaehtoisessa elämäntarinassa.

Ei, yönaisia ei ole liikaa, vaikka heitä on kymmenkunta. Ehkä Karen Blixen -osuutta voisi hieman karsia, mutta kyllä näiden naisten kanssa sietää viipyä ja viihtyä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki.

”Kirjoitan post it -lappuihin kannustussanoja itselleni, sellaisia kuten luonnollinen evoluutio, löytöretki, jazz-rakenne, poetic licence, kepeys, leikki, ilo.”

Noin kirjailija itse avaa kerrontatavoitteitaan. Irrotteleva sävykkyys viehättää kirjassa. Vaikka kertoja ottaa tosissaan nelikymppiskriisinsä ja kerrontakohteidensa faktat, kuvaus ei ole tosikkomaista vaan oivaltavan suhteellisuudentajuista, itseironista ja tilanteiden koomisia puolia poimivaa sen ohella, ettei kertoja kierrä kipupisteitä.

Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.

Kirjan lajityyppi voi olla jotain tieto- ja matkakirjan sekä omaelämäkertaesseistiikan ja kaunokirjallisuuden väliltä. Naiset joita ajattelen öisin jatkaa hienon esikoiskirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin näyttävästi viitoittamalla tiellä. Ja miten luistavasti Kankimäki kirjoittaakaan! Teksti soljuu. Yhdessä lyhyessä kappaleessa voi sukeltaa tietoon, taiteeseen, taitoon, tulkintaan ja tunteeseen.

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.”

”Tarvitsen yönaista enemmän kuin koskaan.”

Kirjan kuluessa tunnen ovelasti osallistuvani kirjan luomisposessiin. Loppuvaiheessa kirjaa kertoja ilmoittaa olevan noin 50 tekstitiedostoa, josta pitäisi synnyttää aikataulusta viivästynyt, yhtenäinen kirja. Ja siinähän se on koko ajan kulkenut lukumatkassani.

”Haluan ajatella, että tässä on nainen, joka osaa kirjoittaa tämän kirjan. Haluan ajatella kuuluvani siihen matkustavien ja kirjoittavien naisten joukkoon, Karenin, Isabellan, Idan ja Maryn – ja myös niiden, joiden työskentelyväline oli sivellin.”

Ja Mia Kankimäki osaa, ja hän kuuluu niiden joukkoon, joita hän ajattelee öisin ja jotka hän tuo minulle päivänvaloon. Ihailen kirjan aineksien yhteensulatumista, näiden naisten eloisaa ohikulkua. Minuun jää heistä jälkiä.

Naisia joita ajattelen öisin ehkä jatkuu lukijoissaan ja saa aikaan hankkeita, joissa somessa kerätään yönaislistoja, jaetaan niitä, pykätään yönaistapahtumia ja… Ehkä niissä jatketaan kirjan yönaisten neuvontalistoja, Kankimäen vertaistukimottoja tyyliin ”Älä syytä lapsuuttasi tai äitiäsi. Lähde. [Mary Kingsley]” tai ”Älä märehdi, mene [Alexandra David-Néel]” tai ”Bondaa naisten kanssa, mutta tienaa kuin mies [Lavinia Fontana]”. Ja ehkä naisverkostot ruotivat sitä, mitä on olla ”aivan saamarin reipas”.

Kankimäen tulee varautua siihen, että kahden kirjansa myötä hän muuttuu monien yönaiseksi.

– –

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
henkilö-, matka- ja tilannekuvia
371 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissä.

P.S. Kirjassa on hieno kansi, mutta miksi siinä on tiikeri (kai) eikä leijona? Ja kirjassa vilahtaa kirjoittajan ystävä Buz, joka kirjoittaa viime kevääni yönaiskirjaa. Selvitäpä kuka ja mikä kirja.

17 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Taide, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Minulla ei ole ollut erityistä käsitystä Kimi Räikkösestä. Enkä ole koskaan katsonut formulakisaa alusta loppuun. Ilmeisesti aika samalla lailla puhtaalta pöydältä lähti Kari Hotakainen, kun hän alkoi koota materiaalia kirjaan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018).

20180902_183509.jpg

Formuloista minulla on mielipide: pidän ympyrän ajamista hengenvaarallisella vauhdilla ego- ja ekologisesti arveluttavana. Kun luen Hotakaisen latelemia lajin lukuja, menee tunteen puolelle.

”Euroopassa kuljetaan 30 rekan voimin. Muualle lennetään vuodessa 300 000 kilometriä. Jokaisen kisan jälkeen 44 000 kilon sirkus on pakattu ja kasattu seitsemässä tunnissa. Kahvia kuluu 70 000 annosta vuodessa. Tänä vuonna Barcelonassa uuden auton testeissä oli mukana 170 Ferrarin työntekijää. Tämä kaikki nostaa vuosittaisen budjetin reilusti yli 400 miljoonan euron. Järjellä jos ajattelee, menee tunteen puolelle.”

Ymmärrän, että teksti luistaa, jos rakastaa aihettaan. Heti alkuunsa huokuu kirjailijan vilpitön innostus. Hotakaisen tuttu lakoninen tyyli kohtaa samanhenkisen kertomuskohteen. Kirjassa on monia hienoja hetkiä, joissa parilla sanalla yhdistyy asia ja tunne. Selittelemättä. Rakenne raikastaa lajityyppiä: kronologia rikkoutuu ja eri haastattelurupeamat sulautuvat toisiinsa.

Käynnistyn hyvin, mutta vähitellen moottorini nykii. Minusta kirjassa on toistoa ja tiivistämisen varaan. Tämä on outoa ottaen huomioon Hotakaisen päälausevoittoisen nakutustyylin, joka sinänsä viehättää minua.

”Luottamus ja perhe. Tietyt sanat toistuvat, betonoivat tämän kirjan. Paperilla ei ole mitään, päässä kaikki.”

Lähes ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen selviytymistarina sisältää arkkityyppisiä asetelmia. Ja jopa kliseitä. Raskas työ ja raskaat huvit. En tarkoita, että Räikkösestä olisi pitänyt rakentaa kirkasotsaista esikuvaa, sillä juhlinta on ollut osa ajurin hurjaa nuoruutta. Silti ryyppyrellestämisen glorianostot riepovat. Hulivili hummailee ja seuraavana päivänä kisailee krapulassa aika-ajojen kunkkuna. Tässä on jotain tympeää suomalaisuusäijäilyä. Kirjan reilujätkäjutut ovat kuin talvisodan veteraanin tapakulttuurioppaasta: lojaali loppuun asti, kova kädenpuristus riittää sitovaksi sopimukseksi. Sama pätee Kimin tuotemerkkiin, vähäsanaisuuteen. Sekin glorifioituu kuin se olisi suomalaiskansallinen arvotavara.

”Kimi tunnetaan vähäpuheisuudestaan. Suomalaiset eivät keksineet hiljaisuutta, mutta ovat jalostaneet siitä useita menestystuotteita: vähäsanaisuutta, taukoja, kolmen sanan lauseita ja puolen minuutin hiljaisuuksia, eräänlaisia monttuja, joihin ulkopuolinen tippuu ja ihmettelee, että mitä tapahtuu nyt, kun ei mitään tapahdu. Ja sitten suomalainen jatkaa siitä mistä aloitti, ikään kuin hiljaisuutta ei koskaan olisi ollutkaan.”

En tunnustaudu tosikoksi, vaikka sanailin äsken happamahkoja. Kirjan totuus Räikkösestä nähdään Kimi-aurinkolasien läpi. Ymmärrän sen. Jos yhdellä sanalla yrittäisin kuvata kirjan kuvaustapaa, valitsisin kuitenkin: teeskentelemättömyys.

Kokemaani kuuluu myös tällaista: kirjan kasvutarina hellyttää. Oppimisvaikeuksinen koulupudokas kehittyy lajissaan maailman parhaaksi ja yksityiselämässään villistä rilluttelijasta laajasydämiseksi familymaniksi. Taitaa ristiriitainen kirjatuntemukseni olla linjassa kirjan kohteen ristiriitaisuuden kanssa. Kylmän ja lämpimän vaihtelua riittää. Itse asiassa se tekee Räikkös-kirjan lukemisesta herättävän.

– –

Kari Hotakainen
Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018
tietokirja
269 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Muita bloggaajia ainakin Jokke, Kirsi, Kirsi & co ja Arja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Miten ihminen oppii parhaiten? Opetus- ja ohjaustyöläinen pähkäilee tätä päivittäin. Jokaihminen hyötyy moisen mietinnästä myös. Siispä tutkimaan Lauri Järvilehdon oppimisen flown esittelyä kirjassa Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus 2014).

Vallankumouksellista ei ole se, että oppijan sisäinen motivaatio, asenne, pätevyyden tunne ja kiinnostuksen herääminen ovat tärkeitä. Ei sekään ole käänteentekevän uutta tietoa, että leikinomaisuus ja pelillisyys virittävät innostuksen (oppijan iästä riippumatta) tai että välitön palaute auttaa näkemään osaamisen ja ponnistelemaan lisää.

Hauskan oppimisen vallankumous.jpg

”Aivot eivät ole kone – aivot ovat puutarha. Ne ovat puutarha, jossa ravitut kasvit kukoistavat ja laiminlyödyt kasvit kuihtuvat. Et ole vain sitä, mitä syöt. Olet myös, mitä ajattelet ja teet.”

Jollei vallankumous, ainakin opettajajohtoisen oppimisen vastainen mielenilmaus on se, että opettaja laskeutuu opettajanpöytänsä ja Power Point -diojensa äärestä tilaan, jonka hän on yhdessä oppijoiden kanssa tehnyt värikkääksi ja viihtyisäksi. Yhdessä oppijoiden kanssa hän selvittää, mitkä asiat kiinnostavat, ja niitä flipataan. Käänteinen oppiminen (flippaus) tarkoittaa sitä, että opettaja ohjaa ja opastaa tehtävissä  – ei syötä tietoa. Oppimista tapahtuu kaikkialla, esimerkiksi tietojaan oppija on hankkinut kotona ja vapaa-ajalla. Opettaja vapautuu oppimistilassa ohjaamaan omaan tahtiin eteneviä oppijoita, etenkin niitä oppijoita, jotka sitä eniten tarvitsevat.

 ”Oppiminen on tehokkainta silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti.”


Oppimisen flow on Järvilehdon kirjassa keskeistä. Kerrankin flow saa maanläheisen määrittelyn: se on tila ahdistuksen ja tylsistymisen välissä. Tila, jossa oppija on keskittynyt, saa selkeää palautetta ja sisäistää tehtävän tavoitteen sekä kokee tehtävän vaatimusten olevan balanssissa taitojensa kanssa.

Järvilehdon kirjassa on tasaisin välin tehtäviä, joista lukija saa kokemuksen ja konkretisoinnin käsitellyistä asioista. Esimerkiksi flow-testi on seuraavanlainen:

  1. Kännykkäsi tai muu laite hälyttää neljä kertaa päivässä.
  2. Kirjoita tekemisesi ja tunteesi, kun hälytys on pärähtänyt.
  3. Kuukauden kulutta tarkista, mitkä asiat saavat sinut flowhun.

Pitäisikö kokeilla? Järvilehdon kirjassa on paljon oppijalähtöisen toiminnan siemeniä, ja uskon niiden myös itävän. Kirja on kirjoitettu selkeästi, mikä on myös oppimisen kannalta oleellista. Hienoa, että kirjailija tekee niin kuin opettaa tai niin kuin tutkimuksista on opittu:

”Toisin sanoen tekstejä, joissa käytetiin vaikeita sanoja, pidettiin typerinä. Tekstejä, joissa käytettiin yksinkertaista kieltä, pidettiin älykkäinä.”

Oppimisen pelillisyyden lisäksi Järvilehto mainitsee tarinallisuuden, ja sitäkin hän toteuttaa tekstissään. Kirjan kieli on mielikuvia virittävää. Aivoja hän vertaa puutarhaan, jota pitää lannoittaa; viestintä vertautuu tanssiin, jossa menestytään samassa tahdissa (eli opettaja valitsee viestintätyylin oppijoihin mukauttaen).

Pitääkö oppimisen aina olla hauskaa? Kyse on siitä, mitä pidetään hauskana. Tietysti leikillisyys on sitä, usein myös pelillisyys ja virkistävä vaihtelu eri härpäkkein. Järvilehdon ohjeissa opiskelijalle on myös perinteisiä kaikuja: lukutekniikoiden harjoittelua ja muistiinpanojen tekemistä. Ei tavoitteen suunnassa ponnistelu tarkoita hauskuuden loppua. Joten palataan alkulähteille, eli sisäinen motivaatio tuo paloa ja oppimisen kokemus flowta – menetelmistä riippumatta, kun kiinnostus pysyy yllä. Epäonnistumisiakin saa sattua. Niistä oppii.


Kirjan ilmestymisestä on jo neljä vuotta. Onkin kiinnostavaa lukea, mitä Järvilehto ennustaa tapahtuvan viiden-kymmenen vuoden sisällä – kohtahan ollaan jo siinä viiden vuoden ennusteajassa. Mobiilioppiminen on jo tätä päivää, virtuaaliympäristöt lisääntyvät, on-line-yhteisöt ratkaisevat globaaleja ongelmatilanteita, some-verkostot jakavat tietojaan jne.

”Tässä on maailma, jossa tieto kulkee vapaasti ja oppiminen on elinikäistä toimintaa, jota kohtaan oppijat tuntevat intohimoa.”

Voi olla. Toivottavasti on. Ja miksi luin tämän kirjan? Se oli oppimistehtävä – ei aivan itseohjautuvasti flow-tilassa valittu vaan mahdollistettu.

– –

Lauri Järvilehto
Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus 2014
tietokirja
234 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja