Kaiken maailman dosentit ovat olleet ahtaalla yliopistoissa säästökuurien ja tiedettä aliarvioivan ajanhengen vuoksi. Viime aikoina olen seurannut tviittejä #tutkin, joissa tutkijat ovat kertoneet aiheistaan. Nämä asiat mielessäni astuin Kansallisteatteriin – ensimmäiseen teatterikokemukseeni sitten koronasulun.
Juha Jokelan näytelmän Dosentit pääosassa sosiaalipsykologi Johanna Virtanen (Ria Kataja) tutkii yliopistotutkijoiden työhyvinvointikokemuksia ja vetää tutkimukseen mukaan kärjekkään nuoren tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo). Pitkään tutkimusjumissa nuhjannut ex-mies (Hannu-Pekka Björkman) yrittää päästä myös osingoille kiinnostavasta tutkimusaineistosta. Yliopiston rehtoria (Maria Kuusiluoma) kiinnostaa vain julkisuus, ei tutkimustulos, ja dekaani (Tommi Korpela) edustaa johdon pelinappulaa.
•
Näytelmän ytimen voi kietoa vastapariin luottamus-epäluottamus. Voiko tutkija luottaa työnantajaansa? Voiko luottaa, että tiedolla sinänsä on arvoa? Voiko tiedeyhteisössä luottaa tutkijan etiikkaan?
Näytelmän katsoja voi täysin luottaa draamataitoon. Dosentit on rohkeasti tarttunut näennäisen marginaaliseen aiheeseen, kammioissaan nysvääviin akateemikkoihin, mutta lopputuloksena on samastuttava tutkielma siitä, miten liike-elämän toimintatavat ja kieli järsii aloja, joihin ei sovi bisneksen voitontavoittelu ja kilpailukykyjargon. (Teen töitä opetusalalla, ja paraikaa on käynnissä innokas tuotteistamistoiminta liike-elämän termistön siivittämänä: minullakin kai on opetukseeni tuoteomistajuus.)
•
Draaman toteutus suhteessa aiheeseensa onnistuu hienosti. Johanna Virtanen pitää meille katsojille luentoa, johon lomittuu takautumatapahtumia. Ria Kataja on koko ajan lavalla, hallitsee sen suvereenisti: hän tekee antaumuksellista, ihailtavaa, vaikuttavaa lavatyötä. Terävän ja sujuvan Katajan pariksi sopii hyvin someaktiivi, kulmikas, töksäyttelevä Fiona – Marja Salo – hyvä niin.
Tutkijoiden vastakkaisuus yliopiston johtoon osuu, samoin sammuvan tutkijan (miehen) aseman säilyttäminen. Kotoiset kohtaamiset aikuistuvan pojan (Otto Rokka) kanssa puolestaan näyttävät tutkijan privaattia vakuuttavammin kuin välttelevät facetime-puhelut rakastetulle (videolla Snezhina Petrova).
Tekstin selkeys hivelee esityksen seuraajaa: puhuttuun sulautuu valtava määrä tietoa ja silti se sopii näyttelijöiden suuhun. Yliopiston kirjastoa muistuttava lavastus taipuu valojen ja heijastuskuvien ansiosta moneksi. Kansallisteatterin esityksissä on jo lähes tavaramerkiksi tullut se, että apuhenkilökunta hoitaa hommiaan näkösällä, ja tähän näytelmään se sopii erittäin hyvin: huonekalujen siirtäjät ovat samalla yliopiston ulkopuolista väkeä, johon tulee kuitenkin vaikuttamaan se, jos tutkimukselta ja tiedolta viedään pohja pois.
•
Miksi me nauroimme, kun näytelmä alkaa käyräkuvilla tutkimusrahoitukseen käytetystä rahoituksesta? Suomen satsausten jyrkkä lasku verrattuina muihin Pohjoismaihin on niin absurdin räikeä, että naurulla yritämme selvitä epäuskosta ja kauhusta. Näytelmässä on muitakin huvitusta tuottavia tilanteita, mutta draaman vakavat aiheet eivät pariin nauruun katoa: tutkimuksen tukeminen, tutkimustulosten käyttö, somenostojen vaikutukset ja työssä jaksaminen.
Dosentit on kunnianhimoinen esitys, ja sitenkin se tukee tutkimuksen tarkoitusta, totuuden tavoittelua. Se on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Tätä lisää.
•
Kansallisteatteri
Dosentit
Teksti ja ohjaus Juha Jokela
Muut tiedot: Kansallisteatterin nettisivut
Esitys 16.9.2021.
Kiitos bloggaajalipusta!
Muissa blogeissa: Kirsin Book Club ja Kulttuuri kukoistaa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 