Avainsana-arkisto: Ann-Luise Bertell

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Kirjoitin Ann-Luise Bertellin Oma maa -romaanista näin: ”Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle.” Tuon toisto on paikallaan luettuani Ikävän jälkeen (Tammi 2022). Romaanin nimi on sopivasti monimerkityksellinen, mikä käy kirjan sisältöön. Tarkoittaako se tilannetta kaikkien epämiellyttävien tapahtumien jälkeen vai sen jälkeen, kun kaipaus loppuu? Kumpikin käy.

Kirjan kertoja, vanha Maria, muistelee mennyttä ja välillä viivähtää nykyisyydessä, jossa muistisairaan toden ja kuvitellun raja häviää. Esimerkiksi Dallas-sarjan J.R. käväisee useasti kertojan seurana. Kirjassa on siellä täällä lisäksi kirjeitä, jotka nekin selittävät mennyttä, sen isointa ikävää.

Romaani alkaa prologin jälkeen hurjalla kuvauksella Marian isän kuolemasta. Sen jälkeen kahden pienen lapsen äiti päätyy ikävään naimakauppaan, eikä Marian lapsuudessa ja nuoruudessa juuri valopilkkuja välky. Ensin Kanadaan muuttaa isoveli, sitten Maria, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja parinkymmenen vuoden jälkeen Maria muuttaa perheineen takaisin kotiin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Marian elämänkaareen kuuluva on tavallista tarina-ainesta kurjasta lapsuudesta sekä aikuiselämän virheistä ja murheista. Vanhempana häntä koskettaa merkittävä luopuminen. Raskaiden vaiheiden joukossa on joitain hippusia hullaannusta ja iloa. Varsinainen tarinan taika on kerrontatavassa, jossa hyrisee tietynlainen elämän hyväksyminen. Bertell on löytänyt kertojaäänen, jossa elämänmakuisuus ei muserra vaan valaisee.

Romaanin etu on myös sen tiiviys, sillä lavertelematon suurpiirteisyys monista asioista antaa lukijalle tilaa mahtua kertojan ytimeen. Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsiksi jo 2016, ja hyvä, että se julkaistiin suomeksi, sopivasti Oman maan kylkeen.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen, suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 155 sivua. Luin eKirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Heiman sai viime vuonna kirjapalkintohuomiota. En luota ruotsin kielen osaamiseeni, joten odotin Ann-Luise Bertellin romaanin suomennosta (Vappu Orlov, Tammi 2021). Aloitin sillä kesälomani, ja mallikas proosalähtö vapaalle se onkin. Väsähtäneisyyden vaanittua minua pitkään Oma maa selvästi virkistää ja havahduttaa: tällaisten kirjojen vuoksi lukuharrastan.

Romaani etenee elämänmittaisesti pohjalaisen maalaismiehen Elofin mukana. Alotus viivähtää hetken kymmenvuotiaan Elofin ja hänen pikkuveljensä isän kuolinvuoteella, jossa isää vaivaavat tunnontuskat punaisten teloituksista. Aikanaan Elof taistelee sodassa, kätkee pelkonsa ja vaalii salaisuutta, joka liittyy vaimon entiseen sulhaseen. Ihmismielelle raskaiden kokemusten kätkeminen on yksi romaanin pääteemoista. 

Painavat, pinnan alle painetut salaisuudet vaikuttavat käytökseen ja läheisiin. Sotatraumojaan kätkevien isien toiminta kuvataan romaanissa niin kuin muukin epäonni ja tragedia Elofin lapsuudesta vanhuuteen: kiertelemättä, ihmisenkokoisesti, ulkoa nähdysti ihmisen sisälle. Elof, perhe, maa – oma maa.

”Tämä oli hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, peruttuina kivenjärkäleistä ja puskista.”

Oma maa osoittaa, miten fiktio onnistuu välittämään jotain sellaista, mitä ei ihminen itse psyykestään ymmärrä mutta mikä vaikuttaa meissä, meihin ja muihin. Romaaniin saa kuvitella sen, mitä emme muista tiedä. Bertell käyttää monipuolisia fiktiokeinoja ja vielä loppuun lisää kierteen – sitoo lopun alkuun ja vie tarinallistamisen ytimeen: ”Mutta laulaessani minä ajattelin sitä että isoisään ja hänen elämäänsä liittyi asioita joista minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta.”

Jokin omituinen taika leijuu kerronnasta lukijaan. Toisenlaisella otteella romaani sijoittuisi kotimaiseen raskaan maalaisrealismin saumattomaan ketjuun, mutta nyt se helisee liitännäislenkkinä. Romaanin jänissymboliikka ravistelee tiedostamatonta kaiken tietoisen ohella.

Pistäytyminen eri henkilöiden näkökulmissa avartaa. Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle. Romaani rakastaa henkilöitään ja elämää sellaisenaan: ”No sitten, elämä on elämää, ei aina niin ihanaa.”

Kerronta ei ohita kohtalokkaita tietoisia tekoja eikä vahinkoja, ei myöskään ilon, onnen ja yhteisen hyvän ailahduksia. Bertell tavoittaa niin pienen lapsen kuin nuoren, aikuisen ja vanhuksen mielenmaiseman. Siispä Oma maa on sukutarina minun makuuni, sävykäs ja täyteläinen.

Ann-Luise Bertell

Oma maa

suomenatanut Vappu Orlov

Tammi 2021

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani