Ann-Luise Bertell: Oma maa

Heiman sai viime vuonna kirjapalkintohuomiota. En luota ruotsin kielen osaamiseeni, joten odotin Ann-Luise Bertellin romaanin suomennosta (Vappu Orlov, Tammi 2021). Aloitin sillä kesälomani, ja mallikas proosalähtö vapaalle se onkin. Väsähtäneisyyden vaanittua minua pitkään Oma maa selvästi virkistää ja havahduttaa: tällaisten kirjojen vuoksi lukuharrastan.

Romaani etenee elämänmittaisesti pohjalaisen maalaismiehen Elofin mukana. Alotus viivähtää hetken kymmenvuotiaan Elofin ja hänen pikkuveljensä isän kuolinvuoteella, jossa isää vaivaavat tunnontuskat punaisten teloituksista. Aikanaan Elof taistelee sodassa, kätkee pelkonsa ja vaalii salaisuutta, joka liittyy vaimon entiseen sulhaseen. Ihmismielelle raskaiden kokemusten kätkeminen on yksi romaanin pääteemoista. 

Painavat, pinnan alle painetut salaisuudet vaikuttavat käytökseen ja läheisiin. Sotatraumojaan kätkevien isien toiminta kuvataan romaanissa niin kuin muukin epäonni ja tragedia Elofin lapsuudesta vanhuuteen: kiertelemättä, ihmisenkokoisesti, ulkoa nähdysti ihmisen sisälle. Elof, perhe, maa – oma maa.

”Tämä oli hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, peruttuina kivenjärkäleistä ja puskista.”

Oma maa osoittaa, miten fiktio onnistuu välittämään jotain sellaista, mitä ei ihminen itse psyykestään ymmärrä mutta mikä vaikuttaa meissä, meihin ja muihin. Romaaniin saa kuvitella sen, mitä emme muista tiedä. Bertell käyttää monipuolisia fiktiokeinoja ja vielä loppuun lisää kierteen – sitoo lopun alkuun ja vie tarinallistamisen ytimeen: ”Mutta laulaessani minä ajattelin sitä että isoisään ja hänen elämäänsä liittyi asioita joista minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta.”

Jokin omituinen taika leijuu kerronnasta lukijaan. Toisenlaisella otteella romaani sijoittuisi kotimaiseen raskaan maalaisrealismin saumattomaan ketjuun, mutta nyt se helisee liitännäislenkkinä. Romaanin jänissymboliikka ravistelee tiedostamatonta kaiken tietoisen ohella.

Pistäytyminen eri henkilöiden näkökulmissa avartaa. Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle. Romaani rakastaa henkilöitään ja elämää sellaisenaan: ”No sitten, elämä on elämää, ei aina niin ihanaa.”

Kerronta ei ohita kohtalokkaita tietoisia tekoja eikä vahinkoja, ei myöskään ilon, onnen ja yhteisen hyvän ailahduksia. Bertell tavoittaa niin pienen lapsen kuin nuoren, aikuisen ja vanhuksen mielenmaiseman. Siispä Oma maa on sukutarina minun makuuni, sävykäs ja täyteläinen.

Ann-Luise Bertell

Oma maa

suomenatanut Vappu Orlov

Tammi 2021

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

3 responses to “Ann-Luise Bertell: Oma maa

  1. Paluuviite: Ann-Luise Bertell: Oma maa | Kirjallisuutta ja tutkimusta

  2. Paluuviite: Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

  3. Paluuviite: Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s