Kuukausittainen arkisto:Toukokuu 2021

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Selkokielen päivä 2021

Tänään on kansainvälinen selkokielen päivä. Yleiskieltä helpompaa kieltä tarvitsee Suomessa noin 750 000 henkilöä, eli ei ihan marginaalisesta ilmiöstä ole kyse.



Selkokirjallisuudesta sananen, vaikka tunnen vuodesta toiseen toistavani itseäni. Soisin selkokirjallisuuden ja etenkin selkokaunokirjallisuuden saavan edes kerran vuodessa katsauksen maakuntalehtien sivuilla, Hesarissa ja Ylen kulttuuriohjelmissa. Jos eivät selkokirjat näy julkisuudessa, niitä eivät lukijat löydä eikä niistä ylipäätään tiedetä mitään. Syvä kumarrus kielellisesti moninaisille taideteoksille, mutta yhtä syvä sille, että säästeliäällä kielellä voi saada lukuelämyksiä. Jokaiselle jotakin.



Olen mukauttanut selkokielelle runoja ja proosaa. Mukauttaminen on erilainen prosessi kuin suoraan selkokielelle kirjoittaminen. Mukautus vaatii alkuperäisen teoksen tunnelman säilytyksen, vaikka kieli pelkistyy. Omat selkokieliset runot, novellit ja romaani ovat hautuneet pitkään ja sitten saaneet omaehtoisen muotonsa.

Selkokirjoittaminen haastaa: miten toimivat idea, ajatusmaailma, sisällön imu, sanasto, virkerytmi ja koko rakenne? Testailen ja punnitsen kirjoittamisen aikana kaikki valinnat – vaan eihän se eroa siitä, kun kirjoitan ei-selkoa. Kielen tarkkuuden kanssa kirjoittaja kamppailee aina. Yksi ero on, sillä reunaehdot selkokielessä on otettava huomioon. Se on samalla houkutin: miten ilmaista vaikeaa helposti? Kirjoittamisessa kipunoi silti aina luova vapaus.

Sinänsä hyvää tarkoittava kommentoija viestitti minulle, että minussa voisi olla potentiaalia kaunokirjailijaksi. Luulin jo kai jotenkin olevani, mutta se siitä. Todennäköisesti monet ajattelevat, ettei selkokirjallisuus ole ”oikeaa kirjallisuutta”, koska siinä kirjoittaja joutuu suitsimaan kieltä sanaston ja rakenteen suhteen. Mitäpä siihen sanomaan. No, tällä kertaa näin: lähdenpä tästä työstämään uutta selkokirjakäsikirjoitusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Selkokirja, selkotekijä

Pekka Vartiainen: Ruttovuosi

”Tämä kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maailma muuttui.” Näin aloittaa Pekka Vartiainen kirjansa Ruttovuosi (Avain 2021). Käy kyllä ilmi, että maailma on muuttunut monesti tappavien epidemioiden seurauksena. Vartiainen kirjoittaa kirjallisuuden epidemiakuvauksista 1300-luvulta näihin päiviin, joten on aikojen saatossa kirjoitettu rutkasti rutosta koronaan ja siinä samalla monista inhimillisistä teemoista.

Vartiainen on jakanut kirjansa lukuihin, joissa hän käsittelee epidemiakuvauksia valituin teemoin. Joka luvussa on esimerkkeinä eri aikojen kirjallisuutta, ja lähes joka luvussa Vartiainen yllättää nostamalla teoksen, joka ei ole nykyisin suosionsa huipulla tai tekijänsä tuotannon yleisimmin ihastelluin teos.

Esimerkiksi Mary Shelleyn tuotannosta ei voi ohittaa Frankensteinia, mutta käsittely tarkentuu dystopiaan The Last Man. Siinä scifin pioneerityyliin käsitellään tulevaisuutta ihmiskunnan romahtaessa. Romaani sijoittuu 2070-luvulle, ja samaan aikaan sijoittuu Jack Londonin pienoisromaani Punainen rutto, jonka nimi jo tiivistää idean taudista, joka luhistaa yhteiskunnat.

Esimerkkejä erilaisista tautiteoksista on kirjassa lukuisia, ja niillä kirjoittaja osoittaa tietonsa kirjallisuudesta muualla ja meillä sekä taitonsa löytää teosten välille temaattisia yhteyksiä. Näin teokset keskustelevat Vartiaisen valinnoin. Sujuvasanaisuus edistää lukijaa nappaamaan havaintoja valituista kirjoista.

”Kirjallisuudenhistoria on eräänlainen tekstien epidemia, jossa tekstit tartuttavat tekstejä, joten sinänsä Boccaccion kertomusten tartuntahistoria on vain taudin normaali toimintamalli. Boccaccion kirjoittamat tarinat ovat sittemmin kulkeutuneet muille.”

Decamerone on itseoikeutetusti mukana, mutta mukaan on ehtinyt myös Anni Kytömäen Margareta poliokuvauksineen. Siispä ruton ohella tuhoisina tauteina näkyvät muutkin kansaa kaataneet vitsaukset muun muassa tuberkuloosista espanjantautiin. Ja vaikka kirjan kirjailijat ovat miesvoittoisia, Vartiainen tuntuu tekevän parhaansa saadakseen kaanoniin säröjä.

Vartiainen kehystää kirjansa alku- ja loppusanoin, joissa hän tiivistää korona-ajan ilmiöitä. Alkuun hän poimii viimeisen vuoden mullistukset, ja lopussa hän skenarioi pandemian vaikutuksia tulevaan kirjallisuuteen. Tuleeko kirjallisuus tulvimaan eristys- ja sairastumiskuvauksista vai ohittuuko outo aika? Se jää nähtäväksi, mutta kirjoittajaa näyttää viehättävän tarinat toivosta. Sitä kohti.

Pekka Vartiainen

Ruttovuosi. Kirjoituksia kaunokirjallisuuden epidemiakuvauksista

Avain 2021

tietokirja

188 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Marianna Kurtolla on kahden kirjan kevät. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun ilmestyi salamyhkäinen sisarustarina Seitsemäs piste (WSOY 2021), ja nyt julkaisun saa Hellä leijona (Otava 2021). Kirjat poikkeavat virkistävästi toisistaan. Seitsemässä pisteessä taideproosan tuntu vaikuttaa voimakkaasti sisältöön, rakenteeseen ja kieleen, jopa spefi-henkisesti ja hämärtävästi. Sen sijaan Hellä leijona lähtee viihderomaanin viitoittamalle tielle ja varioi genreen kuuluvaa.

Tuttuja elementtejä kolmekymppisten chick litistä löydän paljonkin. Päähenkilö näytelmäkirjailija Anniina seikkailee suhteissa ja etsii rakkautta. Ja kuten lajiin kuuluu, päähenkilön tueksi löytyy eläväinen ystävä, tässä kirjassa raikas päiväkotihoitaja Lotta. Kaupunkiympäristö kahviloineen ja keskustakämppineen kuuluu oleellisesti tarinaan. Kahviloissa kirjoitteleva Anniina näet iskee silmänsä samassa kahvilassa viihtyvään mieheen.

Kirjan kertoja Anniina näyttäytyy kipakkana ja nokkelana naisena, joka vatvoo toimiaan ja toisia. Hän ei pidä itseään impulsiivisena, mutta silti hän vaikuttaa tilanteisiin heittäytyjältä: exän nyxätyessä hän löytää itsensä hetken verran lähiöstä, odottamattomasti hän päätyy teatterin takahuoneeseen toisen kanssa, ja tuttavuus kahvilan mieheen käynnistyy spontaanisti.

Kirjan draaman kaari rakentuu nytkähtelevästä suhteesta kahvilan ”peikkomiehen” kanssa. Suhteen kuvauksessa oleellista on dialogi. Siinä näppärästi välittyvät ohipuhuminen, tarkertuminen puolikkaisiin sanoihin sekä tunneviestien tahallinen ja tahaton väärinymmärrys. Eli vuoropuhelu ja parin viestintä tallentavat harhaan vievien oletusten ja epävarmuuksien sävyt, joita sisältyy tuoreeseen suhteeseen, odotuksiin ja pelkoihin suhteen vakavuudesta ja varovaisuudesta ilmaista todellisia tunteita.

”Aloitin alusta: ’Antamasi peikko katselee minua ikkunalaudalta ja muistuttaa koko ajan sinusta’ – mutta ei, ei tällaista sössötystä. Pyyhin taas tekstin pois. Sitten kirjoitin: ’Voisin ottaa kanssasi kilpikonnan. Ne ovat pitkäikäisiä ja tarvitsevat paljon unta. Kiitos pihvistä! P.S. Jo herät vierestäni viiden vuoden päästä, saatan paljastaa sinulle jotain.’ Luin tekstin uudestaan ja lisäsin vielä sinisen sydämen sanan ’pihvistä’ jälkeen. Se oli hyvä lisäys. Punainen olisi ollut jo liikaa. Tuijotin sydäntä hetken, ja sitten laitoin viestin matkaan.”

Kurton kerronta vie tarinaa jouhevasti joskin ajoittain viivytellen. Välillä huvitun dialogista ja kerronnasta. Kertojan kiikkerät tunteet ja sanoihin takertuminen käyvät selviksi ja persoona eläväksi. Välillä ärsyynnyn henkilöiden kiertelyyn ja kaarteluun, etenkin Anniinan tulkintaylilyonteihin. Toisaalta minusta tuntuu, että teos on kirjailijan tietoinen koe kirjoittaa sujuva genrekirja, ja toisaalta tekstiin sisältyy aitoutta ihastumisjännittämiskuvauksessa: ihminen on ikuinen teini tunteiden myllerryksessä.

Yksi sivuelementti ei loksahda paikoilleen, sillä en pääse äitisuhteen huumorikuvauksen aaltopituudelle. Äiti tuo kyllä yhden näkökulman teemaan, minkälaisia naisten oletetaan olevan tai mitä he voivat olla yhteisössään ja persoonallisesti. Romaanin mies-nais-asetelmien tyypittely hieman hämmästyttää minua. Taisin odottaa rohkeampaa ravistelua.

Hellä leijona viihdyttää minua kestonsa verran ja pidän erityisesti tavasta, jolla romaani loppuu. Ihan siten tämä kirja ei hölskytä lajityyppiä kuten Henriikka Tavin Tellervo, mutta joitain omia kirpakoita mausteitaan Kurtto ripottelee kolmikymppisten romanssiromaaniin.

Marianna Kurtto

Hellä leijona

Otava 2021

romaani

229 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kanokirjallisuuden lomassa muunlainen kirjallisuus tuo vaihtelua. Sellaista tarjoaa joutuisasti etenevä Aino Huilajan irtiottokirja Pakumatkalla (Otava 2021). Huilaja kertoo pakettiautoon muuttamisesta ja autoreissaamisesta Euroopaassa.

Lähtökohtana korostuu kirjoittajan pasiloituminen eli työlästyminen toisteisiin rutiineihin. Hän on myös leipääntynyt uutisstudiotyöhön. Huilaja huomaa tarvitsevansa reippaan muutoksen elämäänsä ja se mahdollistuu, kun media-alalla työskentelevä mies innostuu myös pakumatkaideasta. Reissuun lähtee lisäksi pariskunnan koira.

Huilaja selostaa liukkaalla tyylillä ja lähestyttävästi matkasattumuksia ja sattumanvaraisia kohtaamisia, ehkä kaikkein vähimmälle jäävät elämäntapamuutoksen parisuhdevaikutukset. Lähestymistapa on silti avoin muttei kiusaantumista herättävän intiimi. Ilmeisesti henkilökohtaisuuden raja on sama kuin kirjoittajan some-päivityksissä.

Aika paljon kirjoittaja käsittelee ulkonäköä (yllättää, mutta johtunee tv-työtaustasta), media-alaa, skuuppijournalismia ja some-uutisointia. Minullekin on Huilajan reissu tuttu iltapäivälehdistön otsikoista, juuri sellaisista, jotka sisältöineen perustuvat vain ja ainoastaan ex-uutisankkuri-teeveestätutun omiin sometuksiin. Journalismin taso vaivaa Pakumatkalla-kirjoittajaa, jonka kirjassa on vetävä journalistinen ote.

”Mutta jo ennen podcastimme julkaisua ensimmäiset otsikot ilmestyivät lehtiin, eikä kukaan kysynyt minulta tapahtuneesta tarkemmin. Ei kyseenalaistanut eikä halunnut kuulla lisää. Kunnes tänä aamuna puhelimeni soi. siellä oli tuttu toimittaja, joka ihmetteli, miten rotkoon putoaminen oli ylipäätään mahdollista.

Kiva kun soitit, sanoin hänelle. Olenkin vähän ihmetellyt, miksi julkaisette asioita pelkkien somepäivityksien perusteella.”

Mietin aikalalla sitä, että Huilaja on etuoikeutettu irtiottaja, sillä hänellä on irtisanouduttuaankin mahdollisuudet oman alan tienesteihin, koska hänellä on tiiviit kontaktit mediataloihin ja tilaisuuksia tehdä friinä juttuja reissultaan. Esimerkiksi tavistyöläinen, jolla on pitkäaikaistyötön siippa, ei voi luottaa pussinpohjaa paikkaaviin (media)keikkatöihin.

Huilajan porukan reissu ei mennyt strömsöläisittäin koska korona. Pandemia osui matka- ja kirjaprojektiin yhtä odottamattomasti kuin meihin kaikkiin. Se toisaalta toi Pakumatkalla-kirjan loppuun jännitysmomentin, sillä rajat alkoivat Keski-Euroopassa sulkeutua, kun matkaajat kiirehtivät kotimaahan, josta löytyi uusi pakukohde, Lappi. Vilkaisin kirjaa luettuani Huilajan Insta-päivityksiä Lapin erämaasta, ja oletan, että uudesta etäilyvaiheesta voi syntyä myös kirjapäivitys.

Aino Huilaja

Pakumatkalla

Otava 2021

asiaproosaa, matkakirja

131 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara ja Kirjat kertovat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Matkakirja

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä

Nyt vilkkuu syrjäytymisvaaraa: Silja Liukkosen romaani Vippi-ihmisiä (Otava 2021). Kaikkia kuviteltavissa olevia päihteitä, pikavippejä, nettiseksin myyntiä, väkivaltainen ex-suhde, symbioottinen ystävyys, yleistä sekoilua – sellaisia ovat itähelsinkiläisen nuoren naisen päivät kimppakämpässä kaverin kanssa, baareissa, laitapuolen porukoitten mestoilla – kertojan sanoin: ”Aika suorastaan persereikäistä elämää.”

Sitten tarina saa mahdollisuuden käänteeseen, kun kertoja pöllii lompakon. Voiko pelko kasvattaa? Ehkä on mahdollista ystävyys ilman sairastuttavuutta, ehkä lesbosuhde, jossa on lempeyttä, ehkä ”raittius kapinallisena aktina”. Ehkä, varmaa en lupaa. Vippi-ihmisiä kertoo ihmisistä, jolle itse elämä on pikalaina: karu elämänkonkurssi väijyy – mutta voihan joku selvitä velkasaneeraukseen.

”En kestänyt sellaista holhousta yhtään.”

Tämän sisältöisiin kirjoihin kuuluu se, että keskiluokkaisen keski-ikäisen lukijan mieli tekee samalla kauhistella ja kaunistella. Rujo huumehörhöily ja päämäärätön pöllyssäpyöriskely pistävät pohtimaan, mitä ja miksi, samalla kun yritän päästä tolkulle päihdesanastosta – kuin vieraasta kielestä, kuin vieraasta kulttuurista. Ja mietin, miten voisivat yksilöt ja yhteiskunta kertojaa ja kaltaisiaan auttaa, koska maailmojen välissä on railo: toisen normaali on epänormaali ja päinvastoin.

Romaanin kertoja pelaa oman maailmansa eloonjäämisflipperiä, jossa ei sossuyhteiskunnan pallot löydä kolosiaan. Samastun siihen, miltä kertojasta vaikuttaa kirjan terapeutti, nallepaitainen psykomuija: ”- – sen oli täytyny suoraan munasta kuoriuduttuaan hapuilla kirjoja pitkin eteenpäin siihen psyyken pätevyyteensä”.

Tunnen olevani nansopaitainen erityispedamuija, joka yrittää ymmärtää ja tutkia suuntaa, jolla kertoja löytäisi rakentavat tavat pitää itsestään huolta ja selvitä. Onhan hän ilmeisen välkky, amis suoritettu, joskin pilvipöhnässä. Mutta en voi muuta kuin sukeltaa hetkeksi kertojan maailmaan. Mietin, millainen välittäminen voisi havahduttaa, mutta antaa myös romaani siitä näkymiä. Kyse on tarpeesta olla muu kuin roskaihminen. Kertojalla on sama haave kuin kenellä tahansa: kunpa olisi ”joku sellainen joka näkis mut sen kaiken paskan läpi”. Tai:

”Mä kelasin, et kaikki me oltiin ihmisinä niinku aika hemmetin kitkuisia siinä hyväksynnän kaipuussamme, kaikki pelkkiä narkkeja.”

”Mä mietin, et mitä jos musta tulisi joskus normoloidi.”

Vippi-ihmisiä houkuttelee psykologisoimaan. Kertojan kelailu tarjoaa siihen suoraa ainesta, mutta ei kaikkea pureksita valmiiksi, vaan lukijalle jää hampaan koloon kaiveltavaa. Kertoja nauttii pakan sekoittamisesta, ja kirjassa on sitä myös tavassa kuvata sukupuolisuutta, suhteita ja ystävyyttä. Voin tehdä lisäksi johtopäätöksiä kertojan ja Maria-ystävän kotioloista mutta myös persoonatekijöistä, jotka ovat johtaneet remuelämään. Ja sitten on tämä toisiaan toilailuihin ruokkiva ystävyys, joka jarruttaa yksilöllistymistä eikä päästä irti.

Mikä vie siihen, että on itselleen tyhjä? Kertoja pohtii:

”Mä kehitin semmosen teorian itsetunnosta, joka oli kans nallepaitaisen muijan yksi patistelun kohde, et sen suhteen saattoi olla olemassa jokin korrelaatio henkilökohtaisesti kohdalle napsahtaneen paskalastin kanssa. Niinku et jos elämässä ei ollut koskaan mikään mennyt nappiin, niin millä vitulla sitä nappiin menemistä vois ikinä odottaakaan.”

”Mä pystyin kuvittelemaan kaiken ihan kirkkaasti ja oleen jossain toisaalla.”

Taisin lukea kehitysromaanin, etenkin kohtasin nuoria aikuisia syrjällä. Taisin päästä aika läheltä katsomaan, keikahdetaanko sieltä ja mihin suuntaan ja miksi. Hitusen pitkitystä aistin tässä kertomuksessa kesästä talveen, mutta yksi ydinjuttu on toteamatta. Kertojaääni pitää virkeänä, koska nokkeluus ja tarkkuus hallitsevat. Kiinnityn kekseliääseen, sävykkääseen kieleen. Teksti on kuvailultaan rajattoman vahvaa; se on samalla rankkaa ja aistillista, kiinnostavan rikkinäistä, paikoin huvituttavaa ja jopa riipaisevan kaunista karsimatta karuutta.

Silja Liukkonen

Vippi-ihmisiä

Otava 2021

romaani.

252 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Tokio, yökatujen valot vilisevät silmissä kylminä, kuu paistaa, bänditreeneissä soi pasuuna, aamuöisen autiossa puistossa vilisee kissoja, kaksi nuorta kohtaa sattuman sanelemana. Eihän tuo muualta voi olla kuin Haruki Murakamin romaanista. Tällä kertaa kirjan nimi on Pimeän jälkeen (Tammi 2020).

On romaanissa muutakin tuttua, etenkin tunnelma. Siinä on arvoituksellisuutta, odotusta ja hämyisää ”kaikki on mahdollista” -henkeä. Spefi-aineksia tarinaan tuo nuori malli Eri, joka on vaipunut prinsessaruusumaiseen uneen kotonaan. Elintoiminnot ovat normaalit, mutta nuori nainen ei vain herää. Kirjassa kuvataan hänen unimaailmaansa, jossa peileillä on merkitystä.

Romaanin pääjuoneen kuuluu muukin peilaaminen: Erin siskon Marin elämä kuvastuu erilaiseksi kuin siskonsa Eri. Sisarusten suhteen välissä on kuin lasi (tai peili), ja se vaivaa Maria. Parikymppistä kiinan kielen opiskelijaa Maria häiritsee Keiko-siskon uni niin, ettei hän pysty nukkumaan kotonaan vaan vaeltelee yöt kaduilla ja kahviloissa. Yhtenä yönä hän kohtaa kahvilassa tuntihotellin emännän ja pasuunansoittajan. Kohtaamiset johdattavat hänet tilanteeseen, jossa on tapahtunut kiinalaisprostituoidun pahoinpitely. Sivujuonteena kulkevat pahoinpitelijän tarina ja mafian uhka.



Parasta romaanissa tunnelman ohella ovat keskustelut Marin ja muiden henkilöiden kanssa. Niistä välittyy yön tuntien avautumisien mahdollisuus. Henkilökuvien psykologisuudessa saattaa olla ilmeistä mutta myös viehättävyyttä. Samoin viehättää varovainen romanttisuus. Ja tokiolainen yö: sen pimeyttä puhkova keinovalotodellisuus sykkii.

Pimeän jälkeen sopii hyvin äänikirjaksi, sillä tarinaa on helppo seurata, sillä kirjassa yö etenee tunti tunnilta. Lomittuvat kertomukset eivät sisällöltään ole järjen hallittavissa mutta kerronnaltaan kyllä.

Tasaisentylsää moottoritieajeluani virkistivät japanilaiset yökuvat, eli äänikirjan avulla matkanteko muuttui mielihyväksi. Ei edes se tuhonnut tunnelmaan tunkeutumista, että kuuntelukertojeni välissä oli pitkiäkin taukoja. Ehkä Pimeän jälkeen ei jää ikimuistoiseksi kirjakokemukseksi, mutta se sopi hyvin ajankuluksi.



Haruki Murakami
Pimeän jälkeen

suomentanut Antti Valkama

Tammi 2020

romaani

äänikirjana 5 tuntia 53 minuuttia, lukijana Toni Kamula.

Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Leena-Kaisa Laakso: Metsän ovi

Kevät roihahtaa paraikaa kukoistukseen. Kasvukauden alun voimallisuuden kokee parhaimmillaan metsässä. Vuokot kukkivat, lehtipuissa silmut punkevat oksistosta, lämpenevä maa tuoksuu muhevasti, vesi solisee puroissa ja tuulen suhina puissa tuntuu talvea lempeämmältä. Vaikka metsä vetää puoleensa joka vuodenaika, kevään heräämisessä on jotain erityistä taikaa.

Tuttu lapsuuden metsä takaa minulle kiinnekohdan ja vapauden silkkaan olemiseen aina, kun palaan sinne viikkojen tauon jälkeen. Se vain on ja niin minäkin, se on samalla turva mutta samalla paikka, jossa on luonnollisesti valppaana. Metsästä ihminen saa inspiraatiota, lohtua, voimaa ja mielikuvitusta. Tässä tulin samalla luetelleeksi luvut Leena-Kaisa Laakson kirjasta Metsän ovi ja muita kertomuksia (Avain 2021).

Mitenkä luonnehtisin Laakson kirjaa? Siinä on kirjoittajan omakohtaisia metsäkokemuksia meiltä ja muualta, tunnelmakuvauksia, tietomurusia ja havaintoja. Oleellista kirjassa on henkilöhaastattelut, ja se tekee muuten esseehenkisestä kerronnasta journalistista. Haastatteluissa siteerataan haastateltavia, siten heidän oman äänensä tuo metsäkokemukset lähelle. Yksi yhdistää: metsän merkityksellisyys. Sen saa aikaan yksi puu kaupunkipuistossa, metsäkaistale kotitalon takana tai vaellus kaukaiseen saloseutuun. Tai:

”Metsän ovia alkaa löytyä. Niitä on yllättävissäkin paikoissa. Aina ei tarvitse lähteä polulle tai luontoon. Ovi voi aueta tarinasta tai muiston reunasta eikä sen tarvitse olla suuri.”

Metsän ovi -ilmaisu viittaa Risto Rasan runoon, ja Rasa on itseoikeutetusti yksi kirjan haastateltavista. Mukana on monia eri alojen taiteilijoita ja muita metsän voiman valoittamia. Metsäkirjallisuudesta Laakso valitsee muuta kuin ennalta-arvattavaa kuten Viisikot. Mainitaan myös keväällä suomeksi ilmestynyt Richard Powersin vaikuttava Ikipuut, jonka yksi henkilö on saanut inspiraation puden verkostoitumisen tutkijasta.

Metsän ovi on fiilistelykirja, jota voisin kuvitella lukevani uudelleen metsässä tai tilanteessa, jossa kaipaan metsään. Siinä on tunteikkuutta, jopa metsäromantisointia (ihan vähän yli oman tarpeeni), mutta kyllä kirja on miellyttävä, monipuolinen lukukokemus. Siinä sanottuu monia omia tunteitani ja ajatuksiani. Ja hämmästellen luen, miten kirjassa tiivistetään minulle tärkeät teemat, ne samat, joita olen punonut omaan metsänovellikirjaani Niin metsä vastaa. Novelleistani ei Laakson kirja tiedä, mutta teemat kirjasta löydän. Päätän Laakson sanoihin:

”Minua kiinnostavat kirjat, joissa metsiin mennään seikkailemaan, etsimään itseä, kohtaamaan vaaroja tai omituisia tapahtumia. Niiden metsissä tapahtuu outoja asioita, metsillä on salaisia voimia.
   Minua kiinnostavat myös kirjat, joissa metsä on ihmismielen peili. Kun päähenkilö eksyy synkkään tiheikköön, hän etsii polun lisäksi myös itseään. Kun hän kohtaa metsän synkät puolet, kohtaa hän myös omat pelkonsa tai kaiken sen, minkä on halunnut jättää taakseen.”
 

 
Leena-Kaisa Laakso
Metsän ovi ja muita kertomuksia
Avain 2021
asiaproosaa
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet

Risto Oikarinen: Piispa

Jopas, jostain syystä aihe yllättää. Risto Oikarisen romaani Piispa (Otava 2021) kertoo Pohjoismaiden ensimmäisestä naispiispasta, Helsingin piispasta. Tästä jo tietää kirjan fiktioksi, sillä kyllä muissa maissa ehdittiin piispanimityksissä Suomen edelle.

Piispan minäkertoja vie lukijan ajatteluunsa ja elämäänsä, vaikka varsinaisesti kerronta tapahtuu yhdestä illasta yöhön ennen piispan eläköitymistä. Piispa käy yliopistolla paneelikeskustelussa, kävelee piispantaloon, siemailee viiniä, käy yöpuulle ja harhailee hetken kylmässä talviyössä. 

Modernin proosan tapaan tapahtuma-aika on rajattu, mutta kertojan mieli ei pysy sen rajoissa. Niinpä Piispassa kertoja muistelee ja pohtii elämänkulkuaan lapsuudesta nykyhetkeen sekä filosofeeraa työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Lapsuudenkodin hihhuli-ilmapiiri taustoittaa kertojanaista, ja lukija saa selville uravalinnan ja kertojan toimintatapojen syitä, myös seurauksia. Usein kertoja on valinnut vastavirtaan punkaamisen.

Aihe edellyttää kannanottoa naispappeuteen ja naisten asemaan kirkossa. Sen Oikarinen tekee terävästi ja tölvien Suomen luterilaisen kirkon vetelää tasa-arvoajattelua. Kertojan pisteliäs sanomisen tapa huvittaa, eikä naurattaminen vähennä sisällön tarkkanäköisyyttä.

Romaanin piispa ei ole mikään laupias paimen vaan ristiriitainen hahmo, joka osaa laskelmoida ja nauttia pyrkyryydestään. Piispan lähtökohta on tämä:

”No, myytit myytteinä ja faktat faktoina, ja fakta, jota minulla ei ollut mitään syytä julkisesti julistaa, oli se, että Luojaa, Pyhää kolmiyhteistä tai mitään muutakaan, ei ollut olemassa. Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä. Vaikka oma elämäni ei saanutkaan merkitystä uskosta vaan työstä sen puolesta, olin vuosikymmeniä kestäneen urani aikana saanut todistaa, mitä usko armolliseen Isään kykeni kantamaan ihmistä läpi elämän.”

Romaanin loppupuoli yllättää – ja toisaalta ei. Romaanissa kulkee pitkin matkaa juonteina uskonnollinen ihmehurmos ja eroottisten kokemusten virsilyriikka, ja niitä pohtiessaan piispa poimii muhevia sitaatteja värssyistä, joissa hehkuu Kristuksen morsianten kokemukset. Silti romaanin lopun tapahtumat hämmentävät. Ehei, en kerro tätä tarkemmin:

”Vaikka ihmeille oli olemassa tieteellinen selitys, tunnettu tai vielä tuntematon, ei se tehnyt ihmeistä vähemmän ihmeellisiä.”

Romaani tavoittaa yksityisen, yksinäisen ja särmikkään kertojahenkilön tiiviillä tavalla. Eli romaani tarjoaa moniulotteisen päähenkilön ja uskonkysymykset suhteessa kirkon hallintotodellisuuteen. Kerronnan onnistumisen takaa kerrassaan ketterä keli.

Risto Oikarinen

Piispa

Otava 2021

romaani

112 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & kirjapiirin kokemukset

Kuvittele kaikki (valtionrajoista riippumattoman) pohjoisen ihmisten tragediat insestistä tappoihin, lisää eläinväkivaltaa, perhehelvettejä, päihteitä, pettämistä, valheita ja hihhuliuskovia. Et silti pysty kuvittelemaan, että niistä voi kertoa siten, että kerronta yllättää ja viihdyttää. Ruotsalaisen Karin Smirnoffin särmikäs romaani Lähdin veljen luo (Tammi 2021) erottuu kaltaistensa arktisen hysterian romaanien joukosta ja muuttuu luku luvulta kiinnostavammaksi. Onpa taitavasti kieputtava romaani!

”Vaikuttaa siltä sanoin että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus taipuu ja väistelee liikaa.”

Jana saapuu vuosien jälkeen kotipaikkakunnalle kaksoisveljensä luo, jolloin menneisyys palaa mieleen ja lomittuu nykyisyyteen. Mihinkään kiinnittymätön nainen tekee tiliä menneen kanssa, tapaa vanhoja tuttavuuksia ja muistaa sellaista, mitä ei ennen. Työ kotihoidossa tuo vastaan sekin yllätyksiä. Juonesta ottakoon kukin tykönään selvää, salaisuudet kuuluvat tämän kirjan henkeen. Ja taide – Janalle savimuovailu, jollekin toiselle maalaaminen – alitajunnan ja muistojen käsittelykeino.

”Ennen nukkumaanmenoa istuin hetken keltaisen huoneen kylmällä puulattialla. Kääntelin saviukkoja käsissäni etsien johtolankoja. Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.”

”Heti kun ajattelin positiivisesti tapahtui jotain mikä muistutti elämän hauraudesta. Kaikki menisi päin helvettiä vaikka tekisin mitä.”

Jana suojelee itseään pessimismillä, eikä monia valopilkkuja ole elämäntaipaleella ollut havaittavissa. Minkäänlaiseen makeilevuuteen sortumatta romaanin loppu tuottaa liikuttavan yllätyksen, mahdollisen positiivisen käänteen. ”Minusta ei ollut ikinä aiemmin tuntunut tältä. Jollain tavalla se liittyi toivoon.”

Kirjapiiri ihastuu

Kolmen hengen virtuaalikirjapiiri on liikuttavan yksimielinen: Lähden veljen luo on hieno, yllättävä romaani. Muut kuuntelivat kirjan, minä luin verkkokirjan – siksi kiinnitämme huomion eri asioihin. Vilkkaassa keskustelussa kävimme läpi henkilöitä ja tapahtumia sekä pohdimme, mikä merkitys on romaanissa juonella. Tiivistän porinamme:

Johanna

Lukiessa tuli monia assosiaatioita Humisevaan harjuun, Twin Peaksiin, Mukan kirjoihin, ja silti kirja on ihan omanlaisensa. Realistisesti kirjassa kerrotaan, silti tunnelmassa on unenomaista. Romaanin oudot asiat kerrotaan siten, että niissä ei ole mitään outoa.

Taru

Minuakin kiehtoo kirjan outous, rujous ja suomalaisuus. Tietty hulluus viehättää. Nämä ihmiset eivät ole mitään menestyjiä ja silti he pärjäävät. Pelkään, ettei vain jatko-osa lässähtäisi, mutta jäihän vielä selvittämättömiä asioita. Ja luotan kyllä, että kirjailija keksii lisää.

Minä

Ihmettelen, etteivät kerrotut hirveydet vie övereihin. Minulle romaanin juju on sen kieli ja raportoiva, ylilyöntejä välttävä tyyli. Siinä on omanlainen töksäytyksen ja jolkotuksen vaihteleva ja etenevä rytmi, jossa välimerkeillä ei ole niin nokon nuukaa. Tykästyn kovasti siihen, miten erisnimet eivät erotu vaan ne kirjoitetaan pienellä ja yhteen. Se peilaa mentaliteettia: ei siinä erisnimillä eli erityisyydellä keekoilla, koska kaikkea (kaikkia) voi sattua.




Karin Smirnoff
Lähdin veljen luo
suomentanut Outi Menna
Tammi 2021
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

Kulttuurimme kultakaudesta kieltämättä ensimmäiseksi mieleen ponnahtaa äijäkööri a la Edelfelt, Järnefelt, Vallgren, Gallen-Kallela, Sibelius ja kumppanit. Hanna-Reetta Schreck poimiikin aikakaudelta naisia, jotka ovat oleellinen osa kultakautta. Toiset heistä ovat edelläkävijöitä, toiset taustavaikuttajia – jokainen tavallaan vaikuttajia ajassaan.

Säkenöivät ja oikukkaat (Like 2021) sisältää kuusi pienoiselämäkertaa, joihin yhdistyvät tutkimustieto, kuvattujen aikakausien konteksti ja kirjoittajan läsnäolo. Schreck osallistuu, ei etäänny tutkijaksi. Hän myös kirjoittaa kirjan naisille kirjeitä, joissa kertoo, mikä kirjan naisissa häntä puhuttelee, esimerkiksi esipuhekirjeessä näin:

”Siri, Ellan, Alma, Sigrid, Thyra, Aino.

Sinä järkytät olemassaolollasi itsestäänselvyyksiäni siitä, mitä on olla nainen, ’pimeä manner’, kuten Sigmund Freud muotoili kirjoittaessaan naisen seksuaalisuudesta. Sinä, nainen olit 1800-luvun kulttuurissa pelottavaa maantiedettä, kartan musta läikkä, sairas muukalainen, jonka tarkkailu, valvonta ja määräily oli aikasi kulttuurin keinoja näyttää sinulle paikkasi. – -. Onneksi sinua ei kuitenkaan ole lukittu vain menneisiin kuviisi, vaan sinuun voi tutustua ja sinusta voi kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen. Siksi haluankin mennä metsään, enkä pelätä pimeää, saatikka unohtaa.”

Ei Schreck millään muotoa mene valinnoillaan tai tekstillään metsään. Tosin välillä kirjoittajan tulkinnat tuntuvat kovin lennokkailta, mutta se on linjassa siihen, mitä hän lupaa kirjan alussa: ”Tiedätkö, olen pohtinut, miten mennyttä voisi kuvata esseenomaisesti, viipyillen, kokeilevasti, aistivasti ja heittäytyen.”

Pidän Säkenöivät ja oikukkaat -kirjassa etenkin siitä, miten naiskuvissa koko ajan elämänkertafaktojen rinnalla kulkevat luontevasti tämän ajan naisen tieto ja tietoisuus. Lisäksi korostuu ymmärrys 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ilmiöiden vaikutuksista taiteilijuuteen sekä naisten ja miesten rooliodotuksiin. Tärkeitä teemoja ovat psykologisen tiedon kehitys, etenkin hysteriateoria kulkee koko ajan mukana. Toinen tärkeä vaikuttaja on Virginia Woolf, jonka tekstejä Schreck usein siteeraa ja kytkee käsittelemiinsä asioihin. Kolmantena heittäisin joukkoon epätasa-arvoisen seksuaalimoraalin syfiliksineen.

Sitten näihin naisiin! Ensinnäkin minua viehättää, että joka nainen esitellään kaikkine sukunimineen (jos heillä oli useita – vaikka minä nyt vain valitsen yhden). Typistän kirjan naiset näin:

  • Siri von Essen on muutakin kuin Strindbergin eksä, hänen vaiheissaan on myös kaistale rohkeiden valintojen naista ja tasa-arvoista taiteen tekijää, joskin myös loppuelämän yksinäinen, köyhä sinnittelijä.
  • Itsellisen Ellan Edelfeltin valinta avioitua kuuluisan taidemaalarin kanssa sisältää arvoituksen, mutta näen Ellanin esimerkkinä siitä, miten ajan odotukset ja ymmärtämättömyys naiseudesta tai seksuaalisuudesta mittailivat eri sukupuolia ja säätyjä kovin eri mittarein.
  • Naistaiteilijat reissasivat Ranskassa ja Italiassa, ja sille tielleen jäi kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hänen kauttaan kirjassa saa sijaa homoseksuaalisuus, lisäksi aikakaudella suosittu esoteerisuus.
  • Tutkijapioneeri Alma Söderhjelm havainnollistaa, miten naisen piti saada vapautus sukupuolestaan, jotta opiskelu mahdollistui. Alma riemastuttaa, sillä viisikymppinen vanhapiika revitteli kirjoittaen eroottisen romaanin.
  • Taustavaikuttajana Thyra Thesleff tiedetään siskonsa Ellenin suhteen, nyt myös aviomiestensä. Lisäksi valaistaan Thyran omaa taiteilijuutta.
  • Aino Sibelius vaikuttaa miehensä sävellystyön kommentoijana ja mahdollistajana, myös kovana työntekijänä ja oman ympäristönsä luojana.

Koska kirjan anti on runsas, nappaan juuttuni noin vain minuun kiteytyneet pintavaikutelmat. Kannattaa siis lukea kirjasta kiinnostavia yksityiskohtia sekä Schreckin tulkintoja ja asiayhteyksien kytkentöjä. Ne avartavat ja tarjoavat oivalluksia.

Jälleen kerran ihmettelen, miten taidepiireissä rampattiin ympäri Eurooppaa, kytkeydyttiin toisiinsa ystävyys- tai sukulaisuussiten, tutustuttiin suuruuksiin siellä ja täällä sekä muodikkaasti verkostoiduttiin. Matkaan naiset pääsivät yksin apurahojen turvin tai tyttärinä tai puolisoina. Ja lähes kaikilla kultakausivaikuttajilla on ei-suomenkielinen sukunimi.

Säkenöivät ja oikukkaat on kaunis kirja. Tietysti soisin, että kuvia olisi vielä enemmän kuin nyt on, mutta toki valokuvat henkilöistä tai taideteoksista säväyttävät näinkin. Oi, miten jo usein näkemäni kesäinen valokuvasarja Thesleffin sisaruksista onnistuu aina hätkähdyttämään: mikä ilo, leikkisyys ja lämpö!

En malta olla mainitsematta yhtä yksityiskohtaa: kirjassa on Hugo Simbergin maalaus tulevasta vaimostaan. Sen edessä olen monet tovit istunut Ateneumissa nauliintuneena maalauksen naisen veikeään ilmeeseen, koko olemukseen. Mutta miksi se on tässä kirjassa, jossa Simberg ja Anni Bremer ovat kapoinen sivupolku? Kuvia olisi ollut kosolti tarjolla kirjan päähenkilöistä ja heidän luomuksistaan. (Mutta onhan se kyllä suomalaisen muotokuvamaalauksen huippuja.)

Siis kaunis kirja, jo totesin. Sievät kukkapiirrokset luonnehtivat kutakin lukua, ne haluan vielä mainita. Ja sen, että tällaiset kirjat ovat inspiroivia ja innostavia: on eletty ennenkin, niin että ihmisten elämänkohtaloihin vaikuttavat aika, asenteet, perhe ja sattumat. Kiehtovaa.

Hanna-Reetta Schreck

Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia

Like 2021

tietokirja, pienoiselämäkertoja

240 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Tässä juttuni Hanna-Reetta Schreckin Ellen Thesleff -kirjasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus